Vanha erämies ja hänen nuori ystävänsä viettivät pimeää iltaa pienessä
Lapinmäen eräsaunassa lepäillen ilvesajojen ponnistuksista, leiskuva
tulenkieli nousi mustan kiukaan suusta valaisten kiiltäviä nahkoja,
jotka levällään kuivuivat kynnet iskettyinä seinän puuhun.
Inki istui taljavuoteellaan mielessä monenlaisia ajatuksia. Tänä
talvena hän oli koettelemuksesta ja kokemuksesta paljon varttunut.
Vanha Hartikka piti häntä niinkuin omaa poikaansa ja oli hänelle
paljastanut metsän syvät salaisuudet ja kertonut hänelle ihmeelliset
tietonsa. Mutta enemmän halusi Inki tietää. Hän oli kuullut, että
erämaassa oli ennen asunut suuria lappalaisia noitia ja että Hartikka
oli näiden lappalaisten sukua ja samallainen noita kuin nekin. Se tieto
ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän sai siitä selvän.
-- Onko tässä Lapinmäessä kätkössä lappalaisten aarteita? -- rohkeni
hän kysyä Hartikalta, joka makasi kyynärpäällään katsellen
ajattelevasti tulen leiskumista.
Hartikka kuunteli välinpitämättömästi.
-- Olen kuullut puhuttavan suuresta Lapin noidasta Tariosta, joka on
kätkenyt aarteita tähän mäkeen ja tehnyt monta ihmettä, -- jatkoi Inki.
-- Mitä olet kuullut? -- kysyi Hartikka puolittain uteliaalla ja
puolittain pilkallisella äänellä ja kääntämättä päätään tulesta.
-- Että se oli saanut kiven kuplaamaan veden päällä ja sillä tavoin
purjehtinut järven yli ja oli lapinnuolella ampunut kuoliaaksi kenen
hyvänsä. Kerrotaan Tarion upottaneen lähteeseen kattilan täyttä
hohtavia hopeita ja kultia, vaan sen tulevan sokeaksi, joka kattilan
näkee. Puntasen mies oli ampunut vanhan teeren puun latvasta ja meni
saalistaan noutamaan, niin istuikin pieni Lapin ukko puun juurella.
Sano onko se totta?
Hartikka nousi istumaan juhlallisen näköisenä.
-- Totta on. Täällä on ollut Tario ja lappalaiset ja he ovat vieläkin
täällä. Mutta huonot ovat nykyisten erämiesten tiedot Tariosta. Kun jo
olet mieheksi tullut, kerron sinulle Tariosta ja Päivästä ja tästä
Lapinmäestä; kauvan olenkin sitä aikonut.
Siinä tulen valossa eräsaunassa kertoi Hartikka Ingille kumman tarinan:
Pian täältä Lapinmäeltä näkyy ahoja joka puolella minne silmäsi
käännät. Ennen et täällä nähnyt mitään, et muuta kuin metsää ja
taivasta. Mutta silloinkin oli täällä elämää ja eläjöitä, vaikka ne
ovat olleet ja menneet eikä nykypolvi tiedä heidän tekojaan ja
toimiaan.
Täällä Lapinmäen takana asui silloin lappalaisia, jotka kuuluivat
Tarion sukuun. Vanha Tario oli pieni harmaahaiveninen ja viirunaamainen
ukko. Suvun kesken nautti häh kuninkaan arvoa ja esi-isiltään, joilta
oli arvonsa perinyt, oli hän myöskin saanut perinnöksi salaisen
ennustuskyvyn ja taikataidon.
Suku muisteli parempia aikoja. He olivat asuneet suurien lietteiden
rannoilla, -- yltäkylläisessä veden ja metsäin rikkaudessa. Ne olivat
niitä kala-aikoja, jolloin hirmuisen suuria mateita makaili karien
ympäri pyrstö suussa. Mutta ne olivat jo ammoin menneet ne ajat. Teisko
sukuineen oli ajettu pois etelän vesiltä ja Tariolaiset olivat
lähteneet Tarjanteelta. Hämäläiset erämiehet tulivat kuin kalasääsket
Pohjan vesille, eivät kysyneet, vaan veivät, ampuivat peurat, ryöstivät
aitat ja ottivat lappalaisia kiini kiduttaakseen heiltä pois
viimeisetkin nahkat ja hopeat. Turmio tuli ja uhkasi hävittää koko
Lapin suvun.
Näillä Lapinmäen takaisilla mailla löysivät Tariolaiset viimein
turvapaikan. He asuivat täällä soitten saarilla ja niemillä eivätkä
uskaltaneet kulkea avovesillä. Kaikkia etelästä tulevaa he pelkäsivät
kuin ruttoa. Kun oli myrsky ja pimeä riemuitsivat he, mutta kun vain
tuuli oli etelässä ja lämpimässä, olivat he alakuloisia ja surullisia.
Suon luikes ja valkokukka oli heidän ketojensa koreus ja kiero honka
heidän pihapuunsa. Korpinärhi oli heillä kotilintuna ja kortteinen
liekolampi kotijärvenä, jonka rannoilla he elivät vaivaloista elämäänsä
kalastamisella ja tietämisellä.
Surussa ja huolissa oli Tario vanhentunut. Pyynti oli yhä huonontunut
ja onni tullut muuttelevammaksi. Tarion piirissä oli ennen ollut
mainioita nuolenampujia ja keihäsmiehiä, mutta parhaat miehet olivat
kuolleet ja monta oli lähtenyt Pohjan pitkään perään. Vieraat tavat
alkoivat päästä lappalaisten sekaan, heidän joukkonsa oli yhä sulanut
ja välimatkat kotakuntain välillä tulleet yhä pitemmiksi. Koko
sukuyhteisyys olisi ilman Tariota jo hajonnut.
Yöt päivät mietti Tario sukunsa kohtaloa eikä vaara antanut hänelle
rauhaa. Mutta vielä suurempikin surun kuorma painoi vanhan kuninkaan
sydäntä.
Loppu uhkasi itse kuningaspolvea. Aina oli Tarion suvun kuninkaalla
ollut poika, mutta Tarion ainoa lapsi oli tyttö. Tario oli uhrannut
esi-isille ja rukoillut jumalia, mutta se ei siitä parantunut; hänen
vaimonsa Riekko oli kuollut ja jättänyt hänelle ainoan tyttären Päivän.
Raskaalla mielellä täytyi Tarion tyytyä kohtaloonsa. Varmaan oli
Sarakka jumala niin määrännyt. Siitäkin tiesi Tario vanhan Lapin olevan
lopussa.
Kuusitoista vuotias oli erämaan kuninkaan tytär, pieni ja
hoikkakaulainen mutta rusoposkinen ja kirkassilmäinen, kaikkein
mielestä kauniimpi kuin kirjavin tikka. Sanomaton ilo oli vanhalla
Tariolla Päivästään, mutta sitä syvemmin kouri joskus kaipio vanhaa
sydäntä, kun hän ajatteli Tarion polven loppua sen kukoistuksessa. Vai
oliko uusi polvi ja uusi Lappi nouseva Päivästä? Unessa oli Tariolle
ilmoitettu merkillisiä tapauksia.
Saapuipa Tariolle kauvan odotettu tieto etelästä. Kuningas ja ritari
Kaarle oli ollut pitämässä käräjiä Satakunnassa ja Tario oli sinne
lähettänyt liukkaan miehensä Vakaran pyytämään rauhaa ja lakia
hämäläisiä vastaan. Nyt palasi lähettiläs hyvillä sanomilla. Tarion
piti kuitenkin itse tulla kuninkaan puheille, kun hän ratsasti erämaan
ohi Korsholman linnaan.
Ennenkuin Tario läksi matkaan kokosi hän sukunsa salaa uhraamaan
Pyhälle vuorelle, joka oli jäänyt Tarjanteen rannalle, kun lappalaiset
sieltä ahdistettiin pois. Eräänä yönä kokoontuivat he sinne yksitellen,
mikä tuli metsiä pitkin, mikä pitkin järviä varovasti ruuhellaan.
Silloin oli oikea lapin ilma, rajupää raivosi metsässä ja myrsky
pauhasi mustalla Tarjanteella niin että vesi kiehui kivisillä
rannoilla. Tätä pitivät lappalaiset hyvänä enteenä ja iskivät iloisina
valkean ukkosen kaatamien puiden lastuihin. Juhlan pidettyä hävisivät
he sieltä yhtä salaa kuin olivat tulleetkin.
Pian Pyhänvuoren kokouksen jälkeen otti Tario kirveensä ja keihäänsä ja
läksi matkalle Kaarle kuningasta tapaamaan. Mukaan tuli ruma
kolmisorminen Vakara ja Päivä. Isän oli täytynyt luvata ottaa tyttö
katsomaan rautaritareja ja hevosia. Päivä siitä hihkasi, että räme
raikui, ja hyppeli sarkahameessaan, että hopeiset koristukset
helskyivät.
Kankaita pitkin kulkivat he länteen päin. Päivän päästä laskeutuivat he
jäkälämaalta tuulisille nevoille.
Hetteissä kasvoi pursuja ja joku huonoruokainen heinänkorsi ja siellä
täällä kummitteli parrakas vaivaismänty -- pieni ja niukka niinkuin
itse lappalainen. Nevaa kierteli hitaasti vehkapuro, jonka varsilla
kurjet kaahlailivat. Kuivilla paikoilla oli vanhoja raunioita
kitiseväin kelohonkain juurella. Sellaisilla paikoilla matkalaiset
lepäsivät, sillä Tario tiesi rauniot oman heimonsa omiksi. Mutta kaikki
olivat jo hävinneet ja ainoatakaan elävää ihmistä tapaamatta tulivat he
määräpaikkaansa Kyrön kankaalla, jossa odottivat Kaarle kuninkaan
tuloa.
Vihdoin tuli kuninkaan pitkä ratsasjuoni pitkin harjua ja Päivä näki
hyppivät hevoset.
Leirivalkeat viritettiin. Kaarle kuningas istui puun juurella,
palvelija kaatoi hänelle viiniä juomasarveen ja huovit syöttivät
ratsujaan ja laulella hoilasivat. Lappalaisukko käskettiin kuninkaan
eteen ja hän kertoi silloin nöyrästi valituksensa ja pyysi päästä
heimoineen kuninkaan suojaan ja veronalaisuuteen. Kaarle kuningas
nauroi pienelle Lapin ukolle ja lupasi ottaa heidät kaikki kruunun
kotalukuun ja kuninkaan lappalaisiksi, jos he maksaisivat kaloja ja
nahkoja kuninkaan voudille.
Ratsumiesten keskellä katseltiin ja ihmeteltiin lappalaisia. Miehiä
tuli nauraen Päivää nytistelemään ja taputtelemaan ja muudan rohkea
tempasi hänet syliinsä. Mutta Päivä juoksi kirkaisten isänsä turviin.
Vakara sitävastoin oli ratsumiesten joukossa kuin kotonaan. Häntä
puhuteltiin ja häntä juotettiin kunnes hän tuli humalapäihinsä. Silloin
tuli Tario ja käski omalla kielellään häntä pois ratsumiesten joukosta,
sillä hän pelkäsi että Vakara ilmaisisi vieraille lappalaisten
salaisuudet ja tiedot.
Mutta Vakara oli nyt niinkuin hullu ja huusi Tariolle vastaan ettei hän
ollut nevakuninkaan orja. Ratsumiehet nauroivat katketakseen hänen
rumuuttaan ja hulluuttaan ja juottivat hänelle yhä enemmän olutta.
Illan pimetessä loistivat valkeat kirkkaammin ja hurjemmin punottivat
miesten kasvot. Rohkea huovi ajoi kiroillen ja manaten Päivää niinkuin
arkaa sorsaa.
Tariota rupesi pelottamaan tämä kuninkaan leiri ja hän päätti lähteä
vielä yön selkään.
Kun yö tuli, olivat Tario ja Päivä kaukana Kyrön kankaalta. Mutta
Vakara nukkui raskasta unta toisten humalaisten keskessä kiiluvain
nuotioitten ääressä.
* * * * *
Oli keväällä sitä aikaa, jolloin kurjet tulevat ja huutavat: "tasan yö,
tasan päivä, tasan mun kaksi jalkaani." Suoja tuuli pudotteli lumen
lupsia hongista, joiden juurilla lappalaisten maakodat olivat. Itse
lappalaiset kutoivat umpijärvensä rannalla yksinkertaisia katiskojaan
kesäksi. Päivä paistoi järven lumen aivan rasvaiseksi, niin että se
huikasi lappalaisten haukansilmiä, ja vastarannalla istui mustia
teeriparvia alastomissa koivuissa. Kauniimpaa kevättä ei olisi voinut
toivoa.
Kun päivä oli laskenut ja hanki kohmettui, kävivät lappalaiset
lammaskuopillaan harjun rinteessä ja menivät sitten levolle
turvepesiinsä suurten kivien kylkeen. Monta vuotta olivat he saaneet
elää hämäläisten erämiesten tietämättä tässä viimeisessä pakopaikassaan
Tapinmäen takana. He nukkuivat senvuoksi rauhallisesti ja huoletonna
uneksuen tulevasta hauenkudusta.
Mutta yhdestä kodasta nousi vielä savu, vaikka kuu jo oli hiihtänyt
puolet yön taipaleesta. Vanha Tario valvoi levottomana kodassaan
tarkaten huomiolla palavaa kotavalkeaa.
-- Hm -- hän hymisi -- honkatuuli ja lieska lekahtelee. On paha
tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella.
-- Mikset nuku, isä? -- kysyi Päivä. Hän oli jo nukkunut, vaan nyt
herätti hänetkin jokin aavistus.
-- Ei pysy uni vanhassa silmässä. Pitkä uni on edessäni, silloin saan
minä nukkua. Vaan nuku sinä, lapsi. Sinulla on elämä edessäsi ja pian
saadaan rauha ja laki näillekin perille, sen on Ruotsin kuningas
luvannut.
Kotvan kuluttua puhui Tario jälleen:
-- Sinä, lapseni, olet perinyt minun henkeni. Sano, mitä Sarakka ja
kuolleet sinulle ilmoittavat?
-- He käskevät minua pois luotaan, mutta sinua luoksensa. Mutta äiti
lupaa minulle onnea ja käskee tulemaan takaisin.
-- Minä tiedän sen. Meidän täytyy lähteä täältä. Kalma odottaa minua,
mutta onni sinua.
Silloin valkea taas pihahti ja vanhan Tarion viiruinen naama sävähti.
-- On paha tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella. Vakara on meidät
pettänyt ja opastaa vihollisia tänne.
Kierällä hangella hiihti joukko suksimiehiä lappalaisten pientä kylää
kohti. Varovasti ja äänetönnä hiihtivät he repaleisen lappalaisen
perässä. Nyt he tulivat honkain pimentoon ja opas pysähtyi ja alkoi
viittoa. Suksimiehet käänsivät palavia silmiään joka puolelle,
ennenkuin keksivät honkain pälvissä matalain turvemajain mustat hahmot.
Pisin suksimies jakoi joukon ja käski toisen osan hyökätä muihin
majoihin, mutta riensi itse parin miehen ja oppaan kanssa sille
majalle, josta lämmin savu vielä hengähteli.
Lappalaiskylässä nousi huuto ja meteli keskellä yötä. Höperöinä ja
yrittämättäkään vastarintaa karkasivat lappalaiset yösijoiltaan ja
juoksivat parkuvine vaimoineen, lapsineen ja lampaineen kylmään
korpeen, ja pari heistä vaipui veriinsä kotinsa ovelle.
Ensimmäiseen risahdukseen riensivät Tario ja Päivä ulos, mutta heidät
huomasi oppaan väijyvä silmä.
-- Tänne hoi! Pyhä Heikki, täällä on aarteet ja tyttö!
Se oli viimeinen sana, minkä Vakara sanoi. Vanha Tario pystyi vielä
tekemään viimeisen tuomion ja antamaan petturille kirveestä
kuolemaniskun. Mutta muita rosvoja vastaan eivät hänen voimansa
riittäneet. Ammottava haava niskassaan hän töin tuskin pelastui ja
jaksoi paeta väkensä jälkeen korpeen. "Kuninkaan lappalaiset", --
höpisi hän mennessään -- "ei oma eikä vieras kuningas voi teitä
suojelia. Jumalatkin meidät pettävät."
Päivällä oli tuura, jolla hän itseään puolusteli. Sillä hän antoi
pitkälle suksimiehelle, joka yritti häntä vallata, sellaisen iskun
päähän, että mies pyllähti maahan. Mutta toiset miehet riensivät apuun,
väänsivät tytöltä aseen pois ja pitelivät häntä lujasti kiini.
-- Saitkos hiippaasi! -- ilkkuivat he kaatuneelle päämiehelleen --
mitäs menit lumottua Lapin noitaa vastaan. Tule pitelemään saalistasi
ja näytä meille Lapin aarteet!
Kauhukseen huomasi Päivä, että hänen ryöstäjänsä oli sama hurjapää
huovi, joka Kyröskankaalla oli häntä syliinsä tavoitellut. Mutta nyt ei
huovilla ollut aikaa hyväilyyn, sillä antoipa Päivä hänelle
kiinipitämisessä työtä.
Ryöstäjät repivät lappalaisten majat hajalle, heittivät kaikki tavarat
ulos, mitä käsiinsä saivat, etsivät tuohivalkeillakin varsinkin Tarion
majasta, mutta eivät löytäneet muuta kuin kuluneita nahkoja, kontin
rääsyjä ja muuta köyhän kansan kalua. Vanhasta kattilasta jo luulivat
jotain löytävänsä; löysivät haisevia kalan totkuja. Aarteenetsijät
alkoivat suuttua.
-- Ne ovat noituneet aarteensa pois ja kätkeneet vuoreen tai
lähteeseen!
-- Tuo Vakarakin manattu on surmattu!
-- Sinä Juuttaan Kaltti, millä maksat meidän jalkavaivat?
Kaltin ei auttanut muu kuin jakaa miehilleen Päivän hopeahelyt ja
korut.
Niin loppui Lappi erämaalta ja hämäläiset jäivät Lapin aarteista
riitelemään. Ja tällä kertaa he veivät lappalaisten viimeisen ja
kauneimman aarteen.
Päivä vietiin orjaksi kauas erämaalta. Mutta hän tuli takaisin ja hänen
kanssaan tuli nuori hämäläinen, joka oli hänet vapauttanut Kaltin
vallasta. Päivä ja hänen miehensä asuivat yksinään sillä mäellä, jonka
alla viimeinen lappalaiskylä oli hävitetty. He kävivät usein Hämeessä,
mutta palasivat aina takaisin erämaahan. Muutaman vuoden päästä tappoi
kaatuva puu Päivän miehen. Se oli merkki siitä, että vanha Tario vielä
eli, väikkeinhän koskaan palannut Lapinmäelle.
Päivällä oli yksi ainoa lapsi, tytär, nimeltään Kaija, joka joutui
hämäläisen erämiehen vaimoksi, niinkuin äitinsäkin. -- --
* * * * *
-- Kaija oli minun äitini -- sanoi Hartikka kertomuksensa lopuksi -- ja
vanha Tario oli äijä äitini äidistä ja sinun isäsi oli minun veljeni.
Nyt tiedät Inki sukusi.
Inki kuuli tätä kuin ilmeistä ihmettä. Hänen päätään kuumetti, kun hän
ajatteli näitä esivanhempia. Mutta hän ei niitä pelännyt eikä
kammonnut. Se oli hänestä vaan niin kummaa, että Hartikka ja hän olivat
Lapin sukua.
Hartikka kysyi, joko Inkiä nukutti, ja kun ei nukuttanut, kertoi hän
vielä.
Minun vanhempani ja me lapset elimme kauan Hämeessä, mutta varmaan
Lapin luonto veti meitä tänne, sillä tänne äitini perintömaalle me
kuljimme usein kalastelemaan ja oravia ampumaan. Kun minä kasvoin, oli
minulla aina onni erämaassa, mutta onnettomuus muualla. Senvuoksi olen
minä jäänyt tänne ijäkseni. Metsän onni on aina ollut tällä paikalla,
jossa tämä eräsaunamme nyt on. -- Tuossa kohisee tuo suuri haapa. Se ei
ole luonnon puu, ja muista, ettet sitä koskaan hakkaa maahan. Äitini
kertoi äitinsä ennustaneen, että tässä kerran seisoo suuri ja rikas
talo. Sillä tavalla tulisi tosi Tarion unista.
-- Miksi et ole rakentanut taloa tähän? -- kysyi Inki.
-- Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi
olla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran
minäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen
mukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä
Inki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät
metsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse
päättää.