Samana syksynä läksi Heikka erämaalta kotikylässä käymään. Hän oli
korjannut ensimmäisen viljasatonsa, koonnut suuren auman kotihalmeelle
ja jättänyt toisen Hirvikankaan halmeelle Jumalan lukon taakse. Tulevaa
karjaa varten oli hän raivannut luhtia lahden perään ja puron varrelle.
Tyytyväisenä ja ylpeänä hän lähti uudelta piiriltään, veneessään
kalakimput ja uhallinen turkiskuorma.
Inki jäi yksin uutistalolle metsästelemään ja odottelemaan tulevaa
kevättä.
Hartikkakin jätti hänet yksin varotellen huolekkaasti katsomaan taloa.
Erämaa ei enään ollut autio eikä voinut tietää, keitä metsissä eli ja
kulki.
Levottomuus ja alakuloisuus painoivat koko pitkän syksyn yksinäisen
kotimiehen mieltä. Rankkasateet ja myrskyt pauhasivat erämaan
äärettömässä latvameressä. Joskus oli päivisin raikas selvyys ilmassa,
joka elosti ja rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta illalla jo punasi
alakuloinen rusko lahden ja koko selän melkein veripunaiseksi tai
levisi metsän rannalle koko taivaan pituudelta kalpea viheriä hohde.
Vihdoin toki rupesi talvi tulemaan. Järvet suuttuivat vielä mustiksi
ensimmäiselle lumirännälle, mutta alistuivat. Siniset usvat saarien
ympäriltä katosivat. Syvä hiljaisuus, ikäänkuin suuren juhlan edellä,
levisi koko luontoon. Lahtiperät seisoivat rasvatyyneinä ja odottavina,
kunnes muuttuivat kirkkaaksi metalliksi, ja kellastuneet kaislat ja
paljaat varvut olivat hiljaa kunnes kokonaan kohmettuivat. Punaisissa
kuolemankukkaisissa ja valkoisessa juhlapaidassaan otti kyläpihlaja
kalamajan luona vastaan luonnon uuden isännän.
Ingiltä nyt kokonaan unohtui syksyllinen levottomuus ja talvi toi hänen
mieleensä jälleen nuoren erämiehen rohkeuden ja ilon.
Sydänkuiden pakkaset olivat jo käsissä ja Inki läksi eräänä aamuna
hiihtelemään teerien urpakoivuille. Talvipäivä kului pian ja ilta
hämärtyi huomaamatta. Vanha koukkunokkainen koppelo vielä kotkotti
kuivan hongan oksalla ja vietteli pyytömiestä kauvemmaksi. Tuuli alkoi
tuiskutella, mutta vanha saivarpää vielä kotkotti. Vasta kun vinheä
tuulenpuuska toi kovan ilman ja tuisku helisti jääkilseitä hangella,
havahti Inki. Hän heitti varsijousen selkäänsä ja käänsi suksensa
kotiapäin jättäen koppelon kotkottamaan. Silloin jo pauhasi kamala
rajuilma ja Ingin mieleen juolahti ilkeä tarina, että vanhat koppelot
oikeastaan ovat noitia, jotka eksyttävät yksinäisiä metsämiehiä
oikeilta teiltä pois. Hän hiihteli kotia kohti minkä ehti ja alkoi jo
päästä välkymmälle. Mutta hän oli tuiskussa näkevinään mustia lentäviä
poukkia lumen joukossa ja puiden latvat tuntuivat hänestä hetkittäin
vaapattavan valoisilta. Kamala aavistus lensi kuin nuoli hänen
mieleensä ja hän otti hurjan vauhdin. Ennenkuin hän aavistikaan oli hän
aukealla. Keltaisena ja mustana puurona nousi sieltä suuri savu ylös ja
tuuli löi sakean katkun vasten hänen kasvojaan ja savusta välähti suuri
kirkas liekki rätisten taivaalle niin että musta metsä valkeni.
-- Mitä? -- Kotiauma tulessa!
Ingin ensi ajatus oli suin päin rientää palopaikalle, mutta
vaistomaisesti pysyi hän alallaan ja näki silloin, ettei ainoastaan
kotiauma, vaan tasaiselle kallionkielelle rakennettu riihikin paloi
ilmitulessa. Ja tulen punaisessa hohteessa latoi kolme mustaa miestä
pirtin edustalla suksikelkkoihinsa talon tavaroita, Heikan omaisuutta
-- rautalyötteiset vakat, kirveet ja aseet, kuivatut kalat ja
savustetut lihat -- kaikki mitä vain oli arvokasta heitettiin kelkoille
ja arvottomampi syydettiin lumeen. Tyrmistyneenä ja pullistunein silmin
tuijotti Inki kauheaa näytelmää, miten hänen ja Heikan koti, pian
kahden vuoden ponnistukset ja hedelmät paloivat poroksi ja miten
murhapolttajat ja rosvot raastoivat heidän omaisuuttansa. Nyt alkoi
pirttirakennuskin höyrytä ja savuta, vihanmiehet olivat viimeiseksi
sytyttäneet senkin ja kaiun ilkkuen juostessa metsän honkien välissä
kuuli Inki rosvojen huutavan ja kiljuvan niinkuin humalapäissään.
Nuorukaisen kaikki jäsenet herposivat ja vapisivat. Hän koetti
liikuttaa suksiaan, mutta jalka oli voimaton. Viimein, kun mustat
miehet tulen veristävässä hohteessa alkoivat viittoa häneen päin,
ymmärsi hän vaaran ja viimeisillä voimillaan sai sukset juoksemaan.
Metsään hän pakeni, syvään korpeen tuiskun ja tuon kamalan kaiun
ryskiessä. Minne hän hiihti, sitä ei hän tiennyt itsekään, hiihti vain,
hiihti minkä jaksoi. Vaikka hän tiesi olevansa aivan voimaton,
luistivat sukset nopeasti, niinkuin ihmeellä. Yhä kauvemmas hän hiihti
pois hirmuiselta palopaikalta, jonka näky häntä vaivasi lakkaamatta.
Koko metsä oli hänestä punaisessa hohteessa ja täynnä mustia miehiä.
Kun hän tyyntyi, oli hän rauhallisessa kuusikossa laakson pohjassa.
Lumiset puut eivät liikkuneet vähääkään ja painuneitten havujen välissä
tuikkivat ystävälliset tähdet. Inki aikoi pysähtyä, mutta tunsi että
hän silloin olisi vaipunut nietokseen suksiensa viereen. Hän sen vuoksi
koetti laahautua eteenpäin ja katsella suurien kuusien juurelta pälveä
maatakseen.
Kuinka ollakkaan niin kuuli hän pienen puron solinan ja näki suuren
kuusen peitossa pienoisen majasen, joka oli pienistä puista kyhätty ja
nostettu pylväille kuusen pitkäin oksain suojaan, mistä sitä oli
vaikea huomata. Se oli metsä-aitta, jollaisia erämiehet käyttivät
kaukaisemmilla saloilla ja joihin he talvella kokosivat riistansa ja
turkiksensa. Inki löysi kuusen juurelta porraspuun, jonka sai
asetetuksi tilalleen ja jaksoi vielä vaivoin kavuta pienestä
salvattomasta ovesta sisälle aittaseen.
Siellä odotti häntä pehmeä turkisvuode. Se oli niinkuin sadun
armahtavaiset metsolaiset olisivat laittaneet häntä varten vuoteen.
Siihen ajatukseen hän nytkähti uneen ja nukkui, poika riepu.
Inki nukkui kauvan.
Hän näki unta tulipalosta. Metsä paloi ja valkea läheni häntä yhä
lähemmäksi. Hän nukkui korkealla metsä-aitassa eikä voinut paeta. Hän
tunsi jo tulen likellään, se vaaputti hänen silmissään ja hän kuuli
korvillaan poukkien ryskeen. Hän havahti istualleen ja säikähti.
Tottako vai unta! Ovi oli raollaan ja siitä hän selvästi näki ilmitulen
loisteen metsässä.
Se oli vain nuotiotuli, joka paloi lähellä suurta kuusta ja vanha ukko
istui nuotion ääressä paistaen lintua vartaassa. Kun ukko kuuli kolinan
aitasta, jätti hän vartaan ja nousi aitan ovelle.
-- Hyvää ehtoota Inki poika -- huusi hän iloisella äänellä -- kuinka
olet maannut? Luulenpa kuin luulenkin, että sinun on käynyt niinkuin
entisen erämiehen, joka tuli kaukaa veneellä ja rantaan päästyään
keitti puuron, mutta nukahti niitylle, ja kun heräsi oli puuro homeessa
eikä äijä tiennyt päivistänsä mitään. Tiedätkö sinäkään kuinka kauvan
olet maannut?
-- Kas Hartikkako se onkin! -- Inki riemastui kuullessaan tutun äänen.
Hän tuli alas ja istuutui viluissaan ja haukotellen lämpöisen nuotion
ääreen. Hartikka laittoi hänelle mukavat havusijat ja jatkoi
hullunkurista juttuaan homehtuneesta puurosta, niin että poika pian oli
virkku ja iloinen niinkuin ei maailmassa olisi surua hiventäkään.
Inki söi puuron sijasta rasvoilla höystetyn makean linnunpaistin ja
kuuli Hartikalta, että hän oli maannut kaksi vuorokautta yhtä menoa. Jo
samana yönä kuin tuo kauhea palo oli, oli Hartikka saavuttanut Ingin.
Miten hän oli vaarasta saanut tiedon, ei hän kertonut, mutta varmasti
oli hän sen tiennyt. Vihamiehiä ei hän ollut tavannut, mutta Ingin
jäljet hän oli löytänyt ja seurannut niitä tänne Kuusipurolle, jossa
oli hänen oma metsäaittansa.
-- Teidän talonne on kaikkine hyvineen jo kylmänä hiilenä -- sanoi
Hartikka sitten nuorukaiselle. -- Sinä tulet nyt minun kanssani. Kun
Heikka tulee keväällä, kerromme hänelle kaikki. Jääthän sinä minun
luokseni!
-- Jään halustakin.