Kesän ollessa kirkkaimmillaan katselivat metsät ja rannat ujuvia
kuviansa vetten kalvoilla, joita ei yökään pimentänyt, mutta sydänkesän
vietettyä vyöryi esille paksu savu, joka hämmensi vetten kuvat ja
viimein peitti koko erämaan siniseen silmiliinaansa.
Savussa oli kasken imelä katku, ja se tuli kaikkialta eikä kukaan
tiennyt mistä. Se oli ikäänkuin salaisesta sopimuksesta tehty yhteinen
savu, johon kukin ilmitulematta kaskestansa yhtyi.
Mutta korkealle Lapinmäelle, missä pieni eräsauna oli kohisevan haavan
juurella, eivät savut ylettyneet. Vanha erämies istui siellä virsuissa
ja valkoisessa mekossa itsekseen majansa ovella lujittamassa
nilatuohella käsijousensa kaaria. Hän oli kumarruksissa työnsä yli niin
ettei hänen päästään näkynyt muuta kuin säitten ja vuosien vaalistama
niskatukka ja parta ja riippuvat viikset. Kun hän vihdoin oikaisi
selkänsä näki, että ukon kasvot olivat vaaleat ja että otsassa ja
molemmin puolin nenää oli syviä uurteita, paljon kokeneen uurteita.
Suurilla vesiharmailla silmillään katseli hän ajatellen taivaanrantoja.
Savun karvaus ei pilannut hänen silmiään eikä metsän puhdasta ilmaa,
vaan hän saattoi katsettaan pingottamatta hallita mäeltään koko
savumerta ja nähdä sen nousupaikat.
Vuosikymmeniä jo oli hän eräsaunaltaan katsellut laajaa näköalaa yli
erämaan. Hän oli katsellut saloja ja metsänselkiä, joita oli toinen
toistensa takana joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän oli
katsellut kaakossa hohtavaa selkävettä, josta pitkä kapea lahti tuli
aina hänen mäkensä juurelle saakka. Hän oli ennen nähnyt kaskiakin ja
suuriakin metsänpaloja. Mutta nyt hän katseli näköalaansa niinkuin
aivan uutta.
Hän näki yhä uusia savuja ilmestyvän taivaille. Savupatsaita seisoi ja
suitsusi varsinkin itäisellä maanpuolella, suuren selkäveden takana. Ne
olivat varmaan uusien savolaisten kaskia, arveli hän itsekseen, niiden,
joita talvella oli parvi hiihdellyt Tapinmäenkin ympärillä. Tai olivat
ne muitten erämaan kulkijain ja kiertäjäin kaskia. Tiesi heitä kaikkia!
Ja vanha erämies myhäili itsekseen muistellessaan tarinaa Tohnin
äijästä. Korkealta asuinmäeltään, jonne koko maailma näkyi, oli Tohni
nähnyt ensimmäisen vieraan kaskisauhun, josta julmasti suuttui ja
tempasi kirveensä ja läksi vuoreltaan etsimään uutta naapuriaan. Hyvä
oli vuorella pauhata, mutta kun laaksoon tuli eikä savua enään
näkynytkään, eksyikin äijä ja siihen piti sammuttaa suuri vihansa. --
No, omia naapureitaan oli Tapinmäen erämies kuitenkin toisia tavannut,
toisia ei. Niitä oli ollut hyviä, huonoja, kaiken karvaisia, niitä
jotka kasket omalla työllään kylvivät, ja niitä jotka toisten kasket
korjasivat. Kaikkien jaloissa oli erämaa ollut, täältä olivat onneansa
hakeneet, täällä lyöneet toisiansa kuoliaaksi. Majoja oli poltettu,
pyhiä puita kaadettu eikä metsää lepytetty. Vanhat oikeat erämiehet
olivat hävinneet, olisivatko ne, jotka nyt olivat tulleet tänne pysyviä
kaskia raivioimaan ja erämaata kansoittamaan, parempia? Alkaisiko nyt
uudet ajat -- --?
Juuri siinä sattui vanhuksen ajattelevaan silmään ilmanrannalla uusi
sankka savu, joka oli muitten savuun yhtynyt. Vanhus taisi äkkiä
liikahtaa, sillä päivässä torkkuva punainen koira hänen vieressään
havahti jaloilleen ja rupesi isäntänsä mukana tähystämään.
-- Ihmeellistä -- puhui vanhus, -- tuo savu tulee Pyhällön piiriltä.
Olisivatko kulkijat osanneet sinnekin? Vai olisiko Pyhällön miehiä
tullut vanhalle haapionalalleen, jossa miespolveen ei kukaan ole käynyt
kalastamassakaan. Joko hekin muuttavat erämaahan!
Merkillisesti vaikutti tuo savu vanhaan erämieheen. Hän meni majaan,
mutta palasi heti takaisin savua katsomaan.
Savun täytyi nousta Pyhällön haapionalalta.
* * * * *
Uusi oras näkyi jo hienolla karvalla mustassa kaskessa, jonka kantojen
takana Majalahden valkea pirtti hohti silein hirsin. Inki oli
katiskalla ottamassa ehtooksi kalaa ja Heikka seisoi jouten rannalla
tyytymätön alakuloisuus puhtaissa päättävissä kasvoissaan. Pitkiin
viikkoihin eivät he olleet tavanneet elävää olentoa. Yksinäisyydessä
olivat he kalastaneet, raataneet ja rakentaneet uudessa kotipaikassaan.
Kun kaskisavut toivat heille tuntemattomista naapureista sanoman,
riemastuivat he ja iskivät iloisen tulen omaan kaskeensa. Mutta kun
kasket sammuivat, palasi entinen salaperäisyys erämaahan raskaana ja
alakuloisena. Heikka tuli levottomaksi naapureistaan.
-- Kyllä meidän huomenna on lähteminen, -- sanoi Heikka kun Inki palasi
kaloineen rantaan, -- täällä täytyy katsoa maitaan ja rajojaan. Sitä
varoittivat kotikylän isännät. Oletko varma siitä, että näit sen paksun
savun meidän maan periltä?
-- Lähdetään vaan, sieltä savu oli, -- myönsi Inki ilostuen Heikan
ilmoituksesta. -- Eihän tässä vielä ole nähty koko erämaata. Saatpa
nähdä, että siellä loppuu ikävyys. Käydään niin kaukana kuin erämaata
riittää ja jousi otetaan mukaan. Ajetaan pois ne, jotka ovat
uskaltaneet meidän maalle tulla!
Päätetty ja tehty.
He soutivat Rajasaarelle, jonka petäjässä oli kolmen kylän rajapaikat.
Pyhällön haapionalaan kuului määrätyt kalavedet ja kalaveden rannalta
oli heillä oikeus ottaa maata eli "oravimetsää" niin pitkälle kuin
arvasivat, kunhan eivät poikenneet muitten kyläin vesille ja niiden
oravimetsiin. He läksivät Rajasaaren hongalta matkalle myötäpäivään
lyöden pilkat saarien ja niemien puihin ja joutuivat sitten suureen
metsään, missä he ottivat suunnakseen Majalahteen putoavan ojan noron,
aikoen omistaa maata sen molemmin puolin. Puusta puuhun veistivät he
pilkkojansa tavallisesti kuusi pilkkaa paikkaansa. Heikka tiesi sanoa,
että se oli isien pyhä rajamerkki, jota vieraan ei sopinut rikkoa.
Tällä tavoin aikoivat he pyhittää itselleen niin suuren pilkanmaan kuin
päivässä ehti mennä perille ja toisessa palata. Ellei kukaan muu ollut
ennen heitä salossa otuksia ampunut ja merkkiänsä puihin pannut, oli
metsä heidän.
Niin tulivat he itse maanselälle, jonka ylimmällä harjulla seisoi
rivissä rajuja honkia, niinkuin jättiläisten tekemä valtakuntain raja.
Toisella puolella näkyi outoja lakeita metsämaita ja keltaisia nevoja,
joiden rannat siintivät niinkuin matalat pilvet, ja toisella puolella,
josta he olivat tulleet, painuivat rinteet ja kukkulat yhä alemmaksi.
Aivan allansa näkivät he metsän keskellä mätäsrantaisen salojärven,
josta he arvasivat Majalahden ojan alkavan. Mutta mitään epäiltävää
eivät he vieläkään löytäneet. Ei missään savua, ei ihmisasuntoa.
Täältä oli heidän palattava takaisin ja he alkoivat laskeutua alas
järvelle. Heikka valitsi metsästä pilkkapuita. Silloin kuuli hän äkkiä
Ingin luikkaavan metsästä, että hän oli löytänyt halmeen.
Siellä oli suuri, vasta poltettu ja kylvetty halme keskellä heidän
metsäänsä. Heikka ja Inki olivat kuin puulla lyötyjä. Myöhään iltaan
kulkivat he kasken ympäristöillä, mutta missään ei näkynyt majaa eikä
pilkkoja eikä muita tuntomerkkiä, joten kaski nähtävästi oli
tahallisesti tehty tähän piiloiseen paikkaan. Sen omistaja oli kadonnut
-- hänestä ei näkynyt enään vähintäkään jälkeä.
Kapea metsäsarka erotti halmeen mustasta salojärvestä. Järven rannalla
kuivemmalla kelhäpaikalla oli kaskenpolttajan nuotiopaikka, johon
väsyneet rajankävijät jäivät yöksi. Tähdet jo näkyivät viileällä
taivaalla ja nuotiotuli loi pitkän loistavan kuvan metsäjärven pinnalle
hämärässä syyskesän yössä.
Inki nukkui uupuneen syvää unta, mutta päivän ensimäinen valo herätti
Heikan, joka ei kasken tähden saanut unta. Istuessaan kuuli hän selvää
ääntä metsästä. Sieltä kuului omituinen tahdikas luskaava ääni, ensin
hiljaisesti ja sitten kovemmin ja sitten taas hiljemmin. Heikka nyhtäsi
nyt Inginkin hereille. Luskaava hipsutus kuului toisen kerran ja sitten
vielä kolmannen. Ihmetellen katselivat nuoret miehet ympärilleen ja
vähän matkan päähän järven rannalle ilmestyi metsästä pitkät jalat ja
niiden päässä turpea pää ja haarottavat sarvet ja perässä koko ruumis.
Kolme komeata harmaata hirveä kahlasi rannalle juomaan.
Pian pääsivät miehet liikkeelle. Heikka konttasi jänterän selkäjousensa
kanssa metsään päin, aikoen kiertää vuoren ympäri ja Ingin piti ryömiä
lähemmäksi hirviä ja ajaa niitä Heikkaa vastaan. He tiesivät, että
järven perässä oli vetelä neva, joten hirvien kiireessään täytyisi
kiertää pitkin kangasta vuoren toiselle puolelle.
Poukuttavin rinnoin lähestyi Inki hirviä. Mutta kaikkein tärkeimmällä
hetkellä kuului risahdus takaa ja pieni punainen koira lensi nuolena
hirvien jälkeen, jotka jo olivat aamuleponsa jättäneet ja hipaisseet
metsään.
Henki kurkussa juoksi Inkikin hirvien perään. Selvä oli, että kasken
salaperäinen isäntä oli koirineen seudulla ja ajoi samoja hirviä kuin
hekin.
Mutta mäen takana makasi jo vanhin hirvi polvillaan suuri turpa
kankaalla. Heikan onnikas vasama oli sen langettanut ja kirves tehnyt
lopun. Inki joutui valmiita ihmeitä näkemään. Mutta pian näki hän vielä
suuremman ihmeen.
Nuoria miehiä kohden tuli kankaalla vanha pitkä mies punaisen koiransa
kanssa. Kontti oli hänellä selässä ja kirves vasemmassa kädessä ja
kankea käsijousi sauvana oikeassa kädessä. Vanhus oli polkujensa
tottunut kävijä ja kulki joustavin askelin, ja pitkä vartalo ja loivat
hartiat olivat suorassa ryhdissä, vaikka niskan oli ikä jo painanut
eteenpäin.
Hän astui suoraan oudoksuvain metsämiesten eteen ja katseli heitä
vakavilla suurilla silmillään. Hänkö olisi takamailla hiipivä
salakaskien polttaja ja halmevaras! Ei hän siltä näyttänyt.
Metsämiehen, vanhan erämiehen olivat tavat ja varustukset. Vanhus
kuluneessa nahkapaidassaan ja vuotaisissa säärikengissään oli Heikasta
ja Ingistä kuninkaallinen.
-- Hyvin ammuit, nuori mies, -- lausui hän hetken heitä katseltuaan. --
Terve teille! Mistä olette erämaahan tulleet?
He ilmaisivat keitä olivat ja Heikka kysyi samalla, mistä vieras oli.
-- Olenpahan vanha erämies metsästä -- vastasi ukko --, sanotaan minua
Hartikaksi. Minä olen vähän joka paikassa eikä minulla ole vakinaista
olinpaikkaa. Tuolla kankaitten takana Keihäslahden perässä on minulla
kuitenkin Lapinmäellä eräsauna, jossa parhaiten asun. Teitä olenkin
etsimässä -- sanoi hän sitten iloiseksi muuttuen. -- Aijoin tulla
Pyhällön eräkappaleelle, mutta matkalla joutui Kirmu koirani hirvien
jäljille. Pyhällöstä on ollut vanhoja metsämiehiä, jotka ovat minut
tunteneet. Ja kun olette tekin samaa Pyhällön sukua ja nyt olette
täällä erämaalla, niin sopiipa meidän tehdä naapuruutta. Hyvä naapuri
täällä vastaa viittä muualla.
Kättä lyötiin ja hyvä naapuruus oli pian valmis. Yhdessä lihasivat he
hirven ja palasivat sitten rajaa tehden Majalahdelle.
Urtin muikut.
Syksymuikku nousi tänä vuonna tavallista aikaisemmin ja suuremmissa
joukoissa kuin miesmuistiin. Kun kalaparvi tuli, näkyi se jo kaukana
seljällä niinkuin musta vihuri tai sadetorjo. Kohdalle tullessa kiehui
ja sihisi vesi niinkuin olisi hiekkaa siihen satanut ja hyppäävät kalat
välkehtivät silmissä niinkuin tuhannet hopearahat.
Silloin eivät erämaan asukkaat malttaneet pysyä metsien piilossa.
Ruohoisesta kotisalmestaan lähti Savon Matti poikineen soutamaan Urtin
karille, jossa olivat koko eräkunnan kuuluisimmat muikkuapajat. Heidän
tullessaan ei siellä vielä ollut muita, vaan savolaiset vetivät yksin
hyvät saaliit ja pitivät sitten kylmää yösydäntä alastomalla karilla
risuvalkean ääressä.
Aamulla tuli karille lisää väkeä, vanha likasilmäinen mies, soudella
letustellen vettyneellä veneellä. Savolaiset huusivat hänelle hyvää
huomenta, mutta äijä ei vastannut mitään, alkoihan vain lappaa
nuottaansa järveen. Se oli Tuliparta, savolaisten naapuri ja ainanen
harmi. Hän oli musta ja nokinen paljosta polttamisesta, sillä hän
poltti aina, poltti kaskea, poltti peltoa ja niittyä. Sanottiin hänen
polttaneen entisillä asuinpaikoillaan maat ja metsät niin kolkoiksi,
että hänen täytyi lähteä hakemaan uutta asuntoa muualta. Niin oli hän
tullut rantakunnalle edellisenä suvena niinkuin Savon Mattikin. Hän oli
rakentanut pirttinsä ja hakannut ympäriltä suuren kotikasken, jonka oli
pannut tuleen sillä arvalla, että jos pirtti jäisi palamatta olisi
paikka myötäinen. Pirtti olikin pysynyt, mutta parta oli mieheltä
palanut ja siitä pitäin sai hän nimen Tuliparta.
Savon Matin poikia halutti kiusalla kysyä Tuliparralta, oliko hän nyt
ollut missään kaskia polttamassa, mutta isä varoitti. Tuliparta oli
uudessa asuinpaikassaan päästänyt jo monet kulot naapurien metsiin ja
savolaiset epäilivät, etteivät ne kaikki olleet vahingonvalkeita. Viime
vuonna oli Tuliparran kulo mennyt yli salojen niin kauvaksi, että
tuntemattomat ihmiset Metsätaipaleen takaa tulivat kulon virittäjää
etsimään ja rankaisemaan. Sellaisen kanssa ei pitänyt leikkiä laskea.
Muistakaa pojat Haukan kaskea, ettei käy meille samalla tavalla, --
puheli isä. -- Haukka, Mononen ja Melanen olivat naapureita, vaikka
kukin oli kolmen peninkulman päässä toisistaan. Haukan kaskesta vei
tuuli kerran tulen metsään, niin Haukka siitä riemastui ja rukoili:
"Vie hyvä Jumala Monosta ja Melasta myöten." Ja sitä myöten se vei.
Tuliparta silmäsi Savon Matin poikia niin julmalla syrjäsilmällä, että
poikia pelotti. Ukko nähtävästi epäili heitä, kun oli keväällä löytänyt
kalanpyydyksensä metsän puista. Jokohan tuo tiesi -- -- --
Puhua pukahtamatta vetivät pojat tuohiköyttänsä ja koettivat varkain
nähdä mitä taikoja Tuliparta nuotallaan teki.
Päivälepoa pidettäessä syksyauringon lämmittämillä paasilla rupesivat
uudet airot paistamaan kaukana salmessa.
Se oli Majalahtelaisten vene, joka oli myöhästynyt.
Kun muikut tulivat lauvantai-ehtoona, ei Heikka tahtonut lähteä pyhäksi
kalaan. Mutta Hartikka vaati lähtemään ja kysyi, oliko pyhäpäivä
pahempi kuin muut?
-- Pyhäkala on sapatin synti ja sen on kirkon pappi kieltänyt, --
selitti Heikka.
-- Et tiedä sapatista. On ne ostettu anteeksi suuremmatkin synnit.
Esi-isäsi ovat jo ammoin maksaneet papille ja piispalle sovintokalat
sapatista ja pyhäkala on erämaassa vapaa. Täällä on otettu kala silloin
kuin on luoja antanut. Ensimmäiset muikut on viety Jumalan puille ja
kalassapa on pysytty.
Hartikka ja Inki saivat Heikan viimein uskomaan ja pyhänä he lähtivät.
He olivat jo karvapuuhkissa ja harmaassa sarassa ja ukko Hartikka istui
veneen perässä selkä suorana. Siinä oli koko käräjät, kun he pääsivät
karin äärelle.
-- Sinut olen kai nähnyt, Kyrön mies, -- sanoi Hartikka Tuliparralle,
-- mutta tätä toista hyvää miestä ja näitä poikia en tunne. Ette ole
tämän puolen miehiä.
Savon Matti kertoi avomielisesti, mikä hän oli miehiään. Tiainen oli
hänen perintönimensä. Hän oli tullut kaukaa päivän alta. Sanoi voudin
kirjalla asettuneensa autiolle erämiehen tilalle, mutta kun hämäläinen
omistaja tuli takaisin eikä huolinut voudin kirjasta, oli hän taipunut
ilman riitaa maksamaan veron hämäläiselle ja hämäläinen läksi pois.
Nämä kaksi jouselle joutunutta poikaa olivat Nikki ja Mikki, kolmas
poika, vanhin, oli tänne tullessa jäänyt vävyksi hämäläiseen
uutistaloon Metsätaipaleella.
-- Kelpaavatpa vävyiksi nämäkin pojat, pitkiä ja koreita ovat, -- laski
Hartikka leikkiä. -- Eivät Hämeen tytöt pelkää tällaisia Savon poikia
ja hyvä olisi, kun vanhat riidat sovittaisiin hämäläisten ja
savolaisten välillä.
Savon pojat viskelivät rannalla kiviä Ingin kanssa kilpaa. Reippaita
poikia ne olivat kaikki kolme. Inki oli Savon poikia pitempi, mutta
hoikempi. Nikki ja Mikki olivat hyvin toistensa näköisiä eikä
iloisempia vävypoikia olisi mistään saanut kuin nämä kaksi, joiden
savunsiniset silmät, leveät suut ja kuoppaset leuvat aina olivat
naurussa.
Sovinnossa ryhtyi kukin joukko nuotanvetoon ja täydet nuotanperät
kiiltävää vedentavaraa nostettiin rannalle, kunnes yö alkoi joutua.
Heikka ja Inki vetivät keitto-apajan, jota vanhat miehet uteliaina
odottivat rannalla, ja Savon Matin pojat puuhasivat valkeaa. Mutta
leikistä tuli toinen loppu.
Tuliparta lienee erehdyksessä noitunut kaikki kalat naapurien apajiin,
sillä hänen oma retuinen nuottansa nousi kerta kerralta tyhjänä
vesiperänä. Hän siitä sisustui ja rupesi toisilta vaatimaan kolmatta
osaa muikuista, koska muka kullakin talolla oli yhtä suuri oikeus
kaloihin. Kun muut tuomitsivat hänet osattomaksi, läksi hän
suutuksissaan pois koko apajalta. Toiset antoivat hänen mennä.
-- Pahoin taisimme tehdä, kun jätimme Kyröläisen osattomaksi -- sanoi
Hartikka kalakeittoa syödessä. -- Viha viepi viljan maasta, kateus
kalan vedestä. Monesta järvestä ovat kalat arkaantuneet pyytömiesten
riitain vuoksi.
-- Ei sovi monen yhtä katsoa, -- vastasi Savon Matti puolittain
suuttuneena. -- Se toisten metsät polttaa, toisten kasket korjaa ja nyt
kalatkin veisi. Kun ei tule omallaan aikaan, niin pyytäköön apua
hiisiltään, niille se uhraakin.
-- Vai ei ole Kyröläinen päässyt tavoistaan, -- haasteli Hartikka. --
Ennen sillä oli puu, johon riepuja ripusti ja verellä tahrasi.
Silloinkin se kiersi toisten halmeilla ja piti pirtissään kaikki
erämaan kulkijat ja rosvot. Kyllä tunnen Kyröläisen. Katso eteesi
Matti.
Savon Matin pojat kertoivat, että Tuliparran pirtillä oli taaskin
kulkenut ihmisiä, joita ei kukaan tuntenut. Kerran olivat pojat
uskaltaneet käydä Matin pirtillä, vaan silloin ei ollut ketään kotona,
vaikka he tiesivät, että metsässä oli silmiä. Metsätaipaleella oli
kesällä karhu lyönyt ainoat kaksi lehmää, ja erään miehen, joka oli
tavannut Tuliparran halmeeltaan, oli lapinnuoli äkkiä ampunut
kuoliaaksi. Kaikki tiesivät, että se oli Tuliparran tekoja. -- --
Enempää ei siitä huolittu, vaan miehet kävivät huokuulle ja pojat
jäivät keskenään kertomaan metsän satuja.
Aamuyöstä tuli selälle niin paksu sumu, että tuskin veneen mittaa näki
eteensä. Sumusta kuului selvästi veneen tulo. "Jokohan Tulipartaa
kaduttaa", arvelivat karilla makaajat. Mutta se ei ollut Tuliparta,
sumusta kuului useampia ääniä.
-- Täällä päin niitä kuuluu jo olevan pitkin rantoja. Tämä on se mainio
muikkuvesi. Kyllä Kyröläiselläkin jo on muikkuja pöydällään. Täällä
tulee hovin ilo ja elämä! Hih, santta ja saakeli!
Toisia miehen ääniä ja joku naisenkin ääni yhtyi huutoon ja nauruun.
Karilta kuuntelivat miehet tarkasti noita kummallisia ääniä, mutta
vaikka ne kulkivat kiroten ja meluten karin ohi jotenkin läheltä, ei
heidän puheistaan saatu muuta selvää.
Kalamiehet olivat tuumissaan. Pohjoiseen päin menijöitä tähän aikaan
vuotta. Ja niin huusivat kulkeissaan. Oikeita ihmisiä ne eivät voineet
olla.
-- Soutakaapas pojat hiljaa perässä, katsokaa minne ne menevät, --
käski viimein Hartikka.
Kahdesti ei sitä tarvinnut sanoa. Pojat soutivat vieraan veneen perään
kiihkoillen hiljaa keskenään, että "tuli mitä tuli, niin kumma tulee".
Kun pojat palasivat, kertoivat he, että vene oli poikennut Tuliparran
talolle päin. Inki väitti kuulleensa sieltä tutun äänen, jota hän luuli
Pyhällön pitkän Vilmun ääneksi. Mutta mitä hän erämaassa teki ja miksi
hän Tuliparran luokse meni, sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Siinä oli
selvästi jotakin merrassa. Se oli taas uusi kumma erämaassa. Huolissaan
soutivat miehet Urtinapajalta kotia.