Tammerkoskelta alkoi varsinainen pitkä matka erämaalle eli
"Pirkkalanpohjaan", niinkuin tätä suurta läntisen vesistön erämaata
siihen aikaan kutsuttiin. Vanhat erämaan kävijät, jotka suvisin
Pietarin päivän aikaan olivat soutaneet erämaahan kalastelemaan
kesäviikoiksi, laskivat perimmäiselle erämaalle kolmen päivän ahkeran
soudun.
Aavalla tyynellä Näsiselällä kulki alkukesän päivänä Heikan vene
pohjoista kohti. Rannat tuskin siintivätkään ja yllä oli vielä
äärettömämpi sininen avaruus.
Heikka ei ollut yksin. Hänellä oli toverina kaunis ruskeakutrinen
poika, kapea ja nerkonen vielä. Inki oli Salakan pirtissä kasvanut ja
sanottiin häntä isännän sukulaiseksi. Pienenä pahaisena oli hän
joutunut Salakan Matin hoitoon. Ihmiset sanoivat hänen isältään
perineen halun metsään ja hän oli kasvavasta poikasesta ollut Heikan
alinomainen toveri hiihdoissa ja metsänajoissa. Ei kukaan ihmetellyt,
että hän läksi Heikan mukaan. Hyvä Salakan isäntä oli pannut lähtemistä
vastaan, sillä hän oli nuorukaiseen mieltynyt ja kiintynyt, mutta oli
viimein päästänyt pojan matkaan ja pitkällä katseella hänestä luopunut.
-- Joko alat väsyä -- kysyi Heikka usein nuorelta toveriltaan, joka
souti ylisillä airoilla, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa
avaruudessa niinkuin kanteleen kieli.
-- Vastahan olemme alkumatkassa -- vastasi nuori Inki, vaikka kuumuus
jo häntä kovin rasitti.
Ja niin he jatkoivat äänetönnä soutuaan. Loppumatta juoksi hopeinen
hius veneen punaisesta laidasta ja yhä surullisemmin havisivat airot.
Veneen verkkaiseen matkaan yhtyi yksinäinen aurinko, ja kun se ehti
majoilleen kuulivat soutajatkin kuohuvan kosken kohinan ja poikkesivat
yöksi leporannalle.
Koskella puuhasi jo Liuksialan vanha kalarenki lohipadollaan. Kun
vieraat pääsivät maihin, tuli vanha Kala-Sipri kantaen suurta lohta.
Hänen pirttinsä oli siinä lähellä.
-- Ehtoota ja rauhaa -- sanoi hän nuorille miehille.
Erämiehet vastasivat ystävällisesti.
-- Ensimmäisiä erämiehiä olette tänä suurena suvena ja hyvän onnen
tuotte -- puheli vanha kalarenki. -- Tuossa on ensimmäinen lohipoika
tästä koskesta tänä suvena. Aijotte näämmä kalastaa erämaassa
kauvankin.
Hän katseli heidän vasta tervattua ja vitsastettua venettään ja
kaunislyötteisiä vakkoja, kirveitä, keihäitä, jousia ja nuottaa ja
verkkokasaa, jotka oli veneeseen mätetty. Kaikki oli selvästi pitempää
jäämistä varten.
Kala-Sipriltä saivat soutajat tietää paljon erämaan seikkoja. He
kuulivat keitä sinne oli edellisvuosina mennyt ja keitä jäänyt, sillä
Sipri asui erämaan portilla, josta kaikkein oli kuljettava. Vaan ei
kaikki ollut ilahduttavaa, mitä he kuulivat. Tappeluja ja murhia oli
erämaassa taaskin tapahtunut ja suuret palot olivat tänä kesänä jo
kulkeneet pahemmin kuin ennen. Varsinkaan ei ennustanut Kala-Sipri
mitään hyvää vieraista Savon miehistä, joita nyt joukoittain oli
saapunut näillekin perille.
Toisena päivänä kulki erämiesten vene kapeampia vesiä. Tummat ja
korkeat piirirannat olivat vieläkin kaukana, mutta niistä lähti
matalampia saaria ja niemiä, jotka joka paikassa näyttivät yhtyvän,
mutta joka paikassa kuitenkin tekivät tilaa venetielle. Kesätuuli
koristi tänään sinisen taivaan pitkin vesistöä tuhansilla valkeilla
hahtuvilla.
Nämä seudut olivat jo puolittain erämaata. Matkamiehet olivat pois
asutuilta mailta, mutta eivät vielä itse erämaassa. Yhtämittainen metsä
seurasi rantoja, mutta luonto oli paikoin ihmisistä saanut
iloisemmankin värin. Siellä täällä nousi heleän vihriä laiho tummaa
rinnettä vastaan tai kasvoi huojuva koivikko vanhan halmeen paikalla.
Salmien varsilla näkyi muutamia aidattuja halme- ja heinämaita, --
veräjä veteen päin -- osotus puoliasutuksesta, joka vielä on veden
turvin. Virtaisissa vuolteissa, joita oli paljon, tapasivat Heikka ja
Inki seudun asukkaita työssä lumiauran näköisillä kalatokeilla.
Soutajia katseltiin epäluuloisesti, -- täällä olivat kulkevat ihmiset
aina epäiltäviä.
Sitten rupesi erämaa tulemaan yhä tuntuvammaksi. He soutivat halki
suuren lainehtivan selän, jonka ympärillä oli kyrmyisiä vuoria ja
kivikoluisia rantoja, kaikki sammalien ja rajupetäjäin vallassa.
Huomaamatta tuli jylhä rauhallinen erämaa. Väylä mutkitteli saarien ja
niemien välistä, joiden varsilta kaikki viljelyksen merkit olivat
poissa. Salmissa oli kaatuneita rytöjä, ikäänkuin erämaan salaisten
vartijain asettamia esteitä. Vesitie luikerteli yhä eteenpäin, yhä
mykemmäksi, koskemattomammaksi ja salaisemmaksi tuli erämaa.
Tähystellen seutuja tunsi Heikka viimein Rajasaaren, josta tie taittoi
Pyhällön vanhalle erämajalle. Varmuudeksi nousivat he saarelle ja
näkivät vanhassa hongassa kolmella puolella vanhat syvälle vaipuneet
pilkat, jotka merkitsivät kolmen kylän eräkappaleitten rajaa.
Yksinäinen valkea-aluinen kotka lähti hongan latvasta vaakailemaan
erämaan ilmoihin.
Helppo oli nyt löytää perille. Kaisla pisti vaaleaa teräänsä vasta
esille veden pinnasta eikä ollut ehtinyt salmea salaamaan. Salmen
takana oli pieni ympyräinen lahti eli sisäjärvi, kokonaan pitkän
aarniometsän keskellä. Ihmeekseen näkivät soutajat salmen ja lahden
pohjan olevan täynnä omituisten yksinkertaisten pesien eli katiskain
jäännöksiä. Mahtoi silloin olla kaloja, kun sellaisiinkin kaloja tuli,
arvelivat he muistellen kuulemaansa tarinaa, miten kalansaalis
erämaalla oli muinoin ollut sellainen, että ruotoja koottiin säkittäin
ja myllyissä jauhettiin ruokaa kalanluista.
Tämäkö nyt oli heidän lahtensa? He katselivat rantoja ja näkivät salmen
suussa suurien puitten varjossa melkein vesirajassa pienen lystikkään
majan, josta katto oli pudonnut ja seinät sammaltuneet. Sekö oli
Pyhällön ikivanha erämaja, jossa isät muistamattoman monessa polvessa
olivat käyneet majailemassa!
Heille tuli mieli hyväksi tuosta majasta ja iloisina vetivät he
veneensä maalle vanhan kalamajan viereen.
Siihen he jäivät rannalle. Joka puolella saartoi heitä suuri
salaperäinen metsä. Sylin seisoivat pitkät hirmuiset petäjät, suuret
rungot suomuksissa, rinta lämpimään suveen päin. Metsältä oli ikä jo
loppunut, kasvamasta olivat lakanneet harmaat ikihongat, kaarnansa
karisseet ja kuivuneet kieroiksi. Monella oli vielä vanha sydän
tuoreena, mutta moni oli sortunut sarvin kourin maahan tuulimurroksi
tai suolle siniseksi sillaksi. Mutta kirjavalla kankaalla, kirjavan
kiven korvalla seisoivat puut punaiset, kauneimmat vaskiset petäjät. Ja
uudet metsän sukupolvet nousivat lahohonkain ja jättiläispetäjäin
juurelta niinkuin lapsilaumat isäin ympärillä. Mustan veden takaa
paistoi kellan karvallinen ranta ja veden kalvoon kajotti synkän jyleä
korpi. Latvat olivat jo tuutimasta lakanneet ja länteen lähteväinen
päivä kulotti niitä viimeisellä kullallaan.
Salaiset luonnon voimat kahlehtivat Heikan ja Ingin tässä suuressa
salossa. Ne masensivat ja julistivat heidän mielensä. He muistelivat
sanomattomalla kaiholla kotikylän keltaisia kukkaketoja ja valkamaa, ja
aittoja ja asuntoja.
He huomasivat nyt vasta erämajan vieressä nuoren kukkivan pihlajan. Se
oli tuore tervehdys kotikylästä -- varmaan vanhan kyläpihlajan vesa
erämaassa, pyhä ja kallis muisto täällä kaukaisessa yksinäisyydessä.
Muualta he eivät olisi voineet mennä uutistalonsa paikkaa etsimään.
Talo päätettiin tehdä esi-isäin vanhalle paikalle. He kattoivat hätä
hätää vanhan kalamajan suojaksi tavaroille. Itselleen tekivät he
ensimmäisen nuotionsa rannalle majan lähelle. Se oli heistä muistettava
tapaus ja tämän ensimmäisen nuotion paikka pidettiin sitten aina
koskemattomana ja pyhänä, niinkuin uutisasukkaitten kaunis tapa oli. Ja
pihlajan jättivät he myös kaikeksi ajakseen kasvamaan ja sanoivat sitä
"kyläpihlajaksi". Ja esi-isien vanhasta kalamajasta sai tämä
uutisasutus nimekseen "Majalahti".