Kevätjuhla

Yläsatakunnan vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi

harsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten

koivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti

kevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet

käyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos,

pellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo

kuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.

Nyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu

saatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin

paikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta.

Joka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa

luojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.

Sinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainioilta Pyhällön kyläahteen

suuresta kyläpuusta, joka kasvoi kylän etelärinteellä. Puunsa

monihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä

rymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.

Kylä tämäkin lepäili valmiin työn keskessä. Ruohonpäiset rukiin sarat

kauniisti vuorottelivat puhtaitten toukopeltojen kanssa, joita uudet

aidat ympäröivät. Ulkona ei enään näkynyt työssä ketään, kylän paimen

yksin tuohiluikkuunsa luurutellen ja kädessä vihantia oksia ajoi

hiljoilleen kylän karjaa ensi laitumelta kotia pitkin kivikkoista

tanhuaa, johon sorkat takertuivat. Mutta unistuneen ilta-auringon

valossa näkyi kyläpihlajan ympärillä tavatonta väkiliikettä, josta

saattoi päättää, että siellä vietettiin yhteistä kevätjuhlaa.

Kylän koko väki oli ulkona ja pirtit oli jätetty tyhjilleen. Mutta

sillat ja penkit oli pesty ja kuurattu ja akkunaluukut ja ovet heitetty

auki, ja näkymätön juhlahenki tuoksusi joka sopessakin. Emännät olivat

yhdessä lähteneet paimenta vastaan karjan tulotaikoja tekemään, vaan

koko muu kirjava kylä oli kyläpihlajalla. Siellä koturit joukkoineen ja

vaivaisetkin keppineen.

Melkein kaikilla kylänmiehillä oli yllään juhlapuku -- pieksun näköiset

jalkineet, harmaasta sarasta polvihousut ja lyhyt körttiröijyn tapainen

takki ja päässä korkea musta huopahattu. Punaisilla nauhoituksilla ja

päärmeillä oli takit ja lakit kaunistettu. Naisilla oli sinisiä ja

punaisia villahameita ja suuret valkeat olka- ja pääliinat, jotka oli

kauniisti sidottu ja aseteltu hopea- ja vaskisoljilla. Kaikkien

köyhimmät pitivät kuluneita vaatteita, nähtävästi armovaatteita, ja

kulkivat osalta jo hurstissakin. Mutta siitä huolimatta olivat he yhtä

iloisia kuin muutkin ja seurasivat käskyä maistamaan juhlaolutta

pöydältä, tai katselivat ryhmissä nuorten tanssia, johon kulkeva

leikari-ukko huilutorvella soitti yleisesti suosittua laulunsäveltä.

Kun oli päästy pitkän tanssin loppuun, lopetti leikari soittonsa ja

poikain ja tyttöjen rivit hajosivat ja kaikki kokoontuivat lähemmäksi

pihlajaa, jossa vanhempi väki oli joutunut äänekkääseen keskusteluun.

-- Sen minä sanon -- kuului joukosta kova ja kimakka ääni --, että jos

olisin nuorempi, niin mukaan lähtisin minäkin Heikan kanssa erämaahan.

Metsässä on herran elämä, joka sen elää taitaa, ja minä totta Maarian

kyllä tietäisin. Se hiisi vie on toista kuin tässä kylässä leivän

palasta tapella ja olla toisien renki, vaikka on talon poika. --

Huutaja oli muudan koturi, joka oli kevätoluesta osansa saanut ja jota

muuten kutsuttiin "Luukulkuksi".

-- Oohoo sentään sitä rohkeutta -- lausui toinen sorakielinen mies,

joka oli mielestään tietävämpi. -- Toista on tehdä talo kylmään korpeen

kuin toiselle puolelle kyläkujaa. Moni on korpeen mennyt ja sinne

hävinnyt. Ei sinne mene muut kuin koturit, joilla on saunassa ahdasta.

Koturiparan innolle naurettiin nyt. Mutta nuorten miesten joukosta

kuului halveksimisen nurahduksia viimeistä puhujaa vastaan. Asia oli

se, että erämaahan lähdön halu oli levinnyt äkkiä niinkuin rutto ja

temmannut väkevästi nuorten miesten mieliä. Tauti oli tullut

Pyhällöllekin ja vaikka ei vielä tällä kertaa tosilähtöä ollut mielessä

muilla kuin Heikalla, niin olivat kylän pojat lähdöstä haltioissaan,

sillä Heikka oli kylän reippain nuori mies, muitten esikuva jousipyssyn

ja kirveen pitelyssä.

-- Ei Heikka metsää pelkää. Lähtee se sinne vaikka eväittäkin. Tästä

lähdemme vielä joukossa hänen perässään ja jätämme tämän kylän -- sanoi

katse rohkeana eräs nuorukainen.

-- Yksinkö se Heikka sinne lähtee? -- kysyttiin jo osaaottavasti

tyttöjen puolelta.

-- Yksin lähtee -- vakuutti äskeinen nuorukainen --, ellei teistä

tytöistä joku lähtene mukaan -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

Punaposkinen Maisa lensi äkkiä vielä punaisemmaksi. Hän vetäytyi

toisten tyttöjen taakse, mutta monet silmät seurasivat häntä sinnekin,

sillä hänellä oli aina silmiä seuraamassa.

-- Pannahinen lähteköön korpeen karhun pirtissä asumaan. Ei sinne lähde

tytöt rahalla eikä saralla -- tokasi Kerttu pojille vastaan ja pelasti

Maisan pulasta.

Pojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen,

tuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla

matkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.

-- Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, -- jatkoivat pojat kisapuhettaan --

siellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi

morsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö

ole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat

tulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.

-- Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa

oikeita tyttöjä, -- pilkkaili Kerttu. -- Edestä käsin kuulemma ovat

metsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.

Vastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus

olisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.

-- Kukin omilla silmillään näkee, -- sanoi hän -- nuoret rakkautta,

köyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja

penkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma

kalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä

kulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja

soittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni

syöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein

alju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät

täynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta

syrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät

Savon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen,

kellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta

huonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!

Yleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan

asuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain

Pyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi

tulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan

puolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä

keskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen

unehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.

-- Pitkä Vilmu siellä röyhentelee -- kuului joukosta. -- Ei sille

miehelle kunnian kukko laula.

Sitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön

yltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle

päätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut

ja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä

jo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset

kirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan

verkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella

korvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta,

oli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen

taidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja

sotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko

miehen koreine vaatteineen.

-- Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! -- kiljui hän maassa kierien,

mutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.

-- Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on

lakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään --

uhoteltiin hänelle.

Vilmu karkasi ylös ja hyökkäsi lähinnä olevan ilkkuvan kyläpojan

kimppuun. Pojalle olisi saattanut käydä huonostikin, elleivät

välimiehet olisi päässeet hätään.

-- Kaksinkertainen sakko ja häpeä sille, joka rikkoo rauhan kylän

killassa -- lausui leikari vakaasti. -- Lopetetaan tämä Jumalan juhla

sovinnossa eikä tappelulla ja sinimarjoilla.

-- Hei leikari soittakaa! Hei pojat nuoret, hei tytöt kauniit,

tanssimaan! -- huusivat pojat.

Vaan leikari ei soittanut, sillä kyläpihlajalle saapui nyt itse

kylänvanhin Tapavaino ja kylän isännät, kädessä oluthaarikat, jotka

laskivat pöydälle. He olivat olleet koolla Salakan pirtissä juhlaa

juomassa yhteisesti kootuilla varoilla, niinkuin tapa oli suurempina

juhlina. Kylän isännillä oli ollut pirtissä keskustelu ja nyt he

tulivat rauhallista päätöstä tekemään. Mitä asia koski, sen arvasi

helposti siitä, että nuori Heikka oli isäntien seurassa.

-- Tässä on kysymyksessä kylän kappale erämaassa, -- puheli vanha

Tapavaino. -- Esi-isämme ovat sen hankkineet ja vielä mekin olemme

siellä kesäisin kalastamassa kulkeneet. Vaan tukalaksi tulee joka kesä

tehdä äärettömän pitkä matka vähäisen hyödyn takia. Nyt on ruvettu

korpia asumaan ja aika on sellainen, että omansa katsokoon, jolla on

omaa erämaassa. Kuuluu jo liikkuvan vieraita katsojia meidänkin erämaan

puolella. Meillä on kylässä ahtaus maissa ja väkeä liiaksi, ei haittaa

jos jotkut heittävät auran ja tarttuvat kirveeseen. Minä katson, että

saisi sinne täältä mennä uutisasukas tai vaikka useampiakin.

-- Minä katson, että annetaan Heikalle kylän vesi erämaassa -- sanoi

Matti Salakka, jonka sanalle pantiin paljon arvoa. -- Asukoon hän sinne

talon, kun mieli tekee, ja maksakoon veron tänne. Aika on sellainen,

että jos emme aikanamme eteemme katso, ei meillä pian ole vettä eikä

veroa.

-- Oikein niin, -- vakuuttivat isännät.

-- No, me annamme eräkappaleen Heikalle, -- lausui kylänvanhin hyvin

vakavasti. Sinä olet pystyvä mies, Heikka, menestys olkoon kanssasi.

Saat mennä, mutta emäkylälle maksa vero, kaksi leiviskää vuodessa, --

että edes tiedämme elätkö sinä. Tuossa on käsi, pysyykö puheesi.

-- Niinkuin kirveen silmässä -- vakuutti Heikka lyöden kättä

kylänvanhimmalle.

Nyt kun asia oli suora, meni Heikkakin nuorten pariin. Hän kertoi

ihmetteleville, että hänellä oli kaikki valmiina ja että hän jo

alkukesästä aikoi lähteä. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä tanssia

kylän tanssissa.

-- Tanssi käymään, leikari soittamaan! -- huusivat hätäisemmät pojat ja

alkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää

heittäen niinkuin hyvätkin ritarit.

Tanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja

tytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa

tahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa

oli Heikkaa vastassa.

Kun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei

kuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.

-- Niin sinä olet kaunis kuin mansikka, kyllä se nyt on sinun

naintavuotesi, -- puheli isäntä tytölle.

Maisa kuunteli punoisissaan. Hän tiesi, mihin isäntä tahtoi tulla ja

pian tulikin.

Puhemies oli hymysuin tuskin kätellyt Maisaa, kun taas kuultiin

kylänvanhimman ääni.

-- Hoi isännät ja emännät ja kaikki hyvät kylänmiehet! Juodaan tuopit

tyhjiksi kiitokseksi Kaikkivallan, itse ylimmän, pyhäin miesten ja

hyväin haltijain. Sitten menkää kaikki rauhassa kotianne.

Kaikki paljastivat päänsä ja joivat. Isännät polvistuivat juodessaan

päin pihlajaa ja ukko Tapavaino kaatoi tuopistaan esikoisen pihlajan

juurelle.

Vielä saman illan hämärissä otti Maisa vastaan puhemieheltä Heikan

kosiolahjat, kaksi suurta hopearahaa ja hopeisen kantasormuksen, jossa

oli pieniä heliseviä renkaita.

Heikan matkalta oli siten viimeinenkin este poistunut.

Illalla myöhään istui hän iloissaan ja ikävissään Maisan luona

luhtikamarissa. Maisalta sai hän vakkaansa pantavaksi sen ajan

säännölliset sulhaslahjat, paidan, sukat ja kauniisti ommellun

mekonrinnustan.

Kauvan istuivat he ja puhelivat tulevasta talostaan erämaalla. Tarkoin

siinä puhuttiin talon asiat, pöydät ja penkit, aitat ja saunat.

Kultalinnaksi he kuvailivat pientä erämaan taloansa, jossa eivät

karsaat silmät heitä katsoneet, ilkeät kielet nuorten rakkautta

turmelleet eivätkä kateelliset naapurit viljaa ja karjaa noituneet.

Muutaman viikon aikoi Heikka vielä viipyä kotikylässä, mutta sitten

hänen täytyi lähteä. Syksystä vuoden tai kahden päästä lupasi hän tulla

Maisaa noutamaan valmiiseen taloon ja Maisa lupasi tuoda oman lehmän

uudelle pirtille.

Kuinka pettäviä ovat nuoruuden toiveet! Vaan mitä olisi nuoruus ilman

toivoja!