TAKAN ÄÄRESSÄ

Lokakuun kylmien tullessa sytytettiin valkeat suuriin uuneihin, ja

Demin kuivat honkalastut auttoivat Danin pilkkomia kantoja valtavaan

roihuun, joka iloisesti täytti koko takan. Kun illat pitenivät, väki

kokoontui kotilieden ympärille leikkimään, lukemaan ja laatimaan

suunnitelmia talvea varten. Mutta mieluisin huvi oli satujen

kertominen, ja herra ja rouva Bhaerilta odotettiin aina olevan

ehtymätön varasto hauskoja tarinoita. Joskus heillekin tuli pula, ja

silloin poikien oli tultava toimeen omillaan, eikä se läheskään aina

onnistunut.

Yhteen aikaan olivat kummitusjuhlat oikeana vitsauksena. Niiden

viehätys oli siinä, että valot sammutettiin, valkean annettiin

hiipua takassa ja pimeässä kerrottiin niin kamalia juttuja, kuin

ikinä tuli mieleen. Näistä illoista aiheutui kaikenlaisia häiriöitä:

Tommy käveli unissaan tallin katolle, ja pikku pojat hermostuivat

aivan suunniltaan. Lopulta koko kummitusjuhlat kiellettiin, ja pojat

palasivat harmittomampien huvitusten pariin.

Eräänä iltana, kun pikkupojat oli pantu nukkumaan ja isommat

vetelehtivät koulusalin takan ääressä koettaen keksiä tekemistä,

Demillä oli uusi ehdotus.

Hän tarttui hiilihankoon ja marssi se kädessä edestakaisin komentaen:

-- Riviin! Riviin! Riviin! Kun pojat nauraen ja tyrkkien olivat

rivissä, hän sanoi: -- Jokainen saa kaksi minuuttia aikaa keksiä

jonkin leikin.

Franz istui kirjoittamassa ja Emil luki lordi Nelsonin elämäkertaa,

niin ettei heitä otettu lukuun, mutta toiset pojat miettivät

ankarasti, ja kun aika loppui, jokaisella oli vastaus valmiina.

-- No, Tom! kysyi Demi.

-- Sokkoa.

-- Jack?

-- Panttileikkiä, oikein hyvä kierros ja centti pantiksi.

-- Setä on kieltänyt meiltä rahapelit. Dan, mitä sinä tahdot?

-- Järjestetään taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä.

-- Pumppu?

-- Paistetaan omenoita ja paahdetaan maissia ja pähkinöitä.

-- Hyvä, hyvä, hihkuttiin, ja äänestettäessä Pumpun ehdotus voitti.

Osa meni hakemaan kellarista omenoita, osa ullakolta pähkinöitä ja

osa paahdinta ja maissinjyviä.

-- Pyydetään tytöt mukaan, vai mitä? sanoi Demi äkillisessä

kohteliaisuuden puuskassa.

-- Daisy rikkoo näppärästi kastanjoita, huomautti Nat.

-- Ja Nan paahtaa hienosti maissia, lisäsi Tommy.

-- Tuokaa vain heilanne, ei se meitä häiritse, sanoi Jack.

-- Älä sano minun siskoani heilaksi, se on ihan tylsää, kivahti Demi

niin tosissaan, että Jack purskahti nauruun.

-- Mutta Daisyhan on Natin lemmikki. Eikös vain, pelimanni?

-- On hän, ellei Demi pahastu. Tietysti minä pidän Daisysta, kun hän

on aina niin kiltti minulle, vastasi Nat hämillään, sillä Jackin

suorasukaisuus vaivasi häntä.

-- Nan on minun heilani ja minä menen hänen kanssaan naimisiin

joskus vuoden päästä, niin että pysykää vain poissa tieltä pojat,

sanoi Tommy mahtavasti. He, Nan ja hän, olivat tosiaan suunnitelleet

tulevaisuutensa aivan selväksi; he asuisivat raidassa, nostaisivat

eväät sinne korilla ja tekisivät paljon muuta hauskaa.

Bangsin päättäväisyys mykisti Demin kerta kaikkiaan, ja herrat

lähtivät käsikoukkua noutamaan Nania ja Daisya, jotka olivat Jo-tädin

luona ompelemassa rouva Carneyn nuorimmalle pikkiriikkisiä vaatteita.

-- Lainaisitteko meille tyttöjä vähäksi aikaa? Heistä pidetään kyllä

hyvää huolta, sanoi Tommy. Hän iski silmää merkiksi omenoista,

napsautti sormiaan selittääkseen maissin paahtoa ja raksutti hampaita

kuvatakseen pähkinöiden särkemistä.

Tytöt ymmärsivät elekielen heti ja alkoivat kääriä töitään

kasaan ennen kuin Jo-rouvalle ehti selvitä, oliko Tommy saanut

kouristustaudin vai oliko hänellä mielessään jokin tavallista

hurjempi kepponen. Demi selitti suunnitelman, lupa saatiin ja pojat

poistuivat palkintoineen.

-- Älä puhu Jackin kanssa, kuiskasi Tommy Nanille mennessään hänen

kanssaan hakemaan hallista haarukkaa, jolla voisi keihästää omenoita.

-- Miksei?

-- Hän nauraa minulle enkä halua, että sinulla on mitään tekemistä

hänen kanssaan.

-- Minä puhun jos minua huvittaa, sanoi Nan kimpaantuen Tommyn

ennenaikaisesta holhoamisesta.

-- Sitten minä en huoli sinua heilakseni.

-- En minä tahdokaan.

-- Mutta minä luulin, että sinä pidät minusta! Tommyn ääni oli

närkästynyt.

-- Jos sinä välität Jackin naurusta, en pidä sinusta enää tippaakaan.

-- Siinä on sormusrähjäsi, minä en halua sitä enää, sanoi Tommy

vetäen sormestaan jouhista punotun uskollisuuden pantin, jonka Nan

oli antanut hänelle vastalahjaksi hummerin tuntosarvesta tehdystä

sormuksesta.

-- Minä annan sen Nedille, kuului korskea vastaus; Ned näet piti

rouva Rasavillistä ja oli tehnyt tälle niin paljon pyykkipoikia,

laatikoita ja rullia, että niitä riitti vaikka minkälaiseen talouteen.

-- Pala ja kipinöi! sanoi Tommy; vähempi ei riittänyt tulkitsemaan

hänen tukahdutettuja tunteitaan. Riuhtaisten vimmoissaan kätensä

Nanin kädestä hän jätti tämän haarukkoineen seuraamaan perässään.

Tämän yliolkaisuuden Nan rankaisi puolestaan lisäämällä Tommyn

mustasukkaisen sydämen piinaa.

Arina oli puhdistettu ja punaiset omenat ladottu paistumaan.

Paahdin oli kuumennettu ja kastanjat tanssivat siinä iloisesti ja

maissinjyvät hyppivät huimasti vankilansa metallilankaisia seiniä

vasten. Dan paahtoi parhaita saksanpähkinöitään, ja kaikki juttelivat

ja nauroivat eikä ketään häirinnyt, vaikka sade pieksi ikkunoita ja

tuuli vinkui nurkissa.

-- Kun hevonen ja kissa kulkevat peräkkäin, niin mikä se on? kysyi

Emil, joka oli ihastunut arvoituksiin.

-- Hepokatti, keksi Jack.

-- Minkä tähden Daisy on kuin mehiläinen? heitti Nat, joka oli

pohtinut kysymystä jo hyvän aikaa.

-- Koska hän on pesän kuningatar, sanoi Dan.

-- Ei.

-- Sano sitten itse.

-- Koska hän tekee herkkuja, häärii lakkaamatta ja rakastaa kukkia,

sanoi Nat, ja hänen poikamainen kohteliaisuudenryöppynsä sai Daisyn

posket helottamaan kuin puna-apila.

-- Miksi Nan on kuin herhiläinen? kysyi Tom tuijottaen tyttöä ja

lisäsi antamatta muille aikaa vastata: -- Koska hän pitää melua

tyhjästä ja pistää kuin villitty.

-- Tommy on suuttunut mutta minä iloinen, huudahti Ned, kun Nan

keikautti päätään ja kysyi äkkiä:

-- Mikä esine astiakaapissa on samanlainen kuin Tom?

-- Pippurirasia, vastasi Ned antaen Nanille kuoritun kastanjan ja

nauraen niin sietämättömästi, että Tommy olisi halunnut pompata kuin

tulikuuma kastanja pannussa ja lentää jonkun niskaan.

Huomattuaan, että pojat alkoivat piikitellä toisiaan, Franz yritti

uutta keinoa.

-- Sovitaan että jokainen, joka astuu tuosta ovesta sisään, saa

kertoa meille jotain. Hauska nähdä kuka tulee.

Siihen suostuttiin, eikä tarvinnut kauan odottaakaan, kun eteisestä

kuului raskaita askelia ja Silas ilmestyi huoneeseen syli täynnä

puita. Riemuhuuto tervehti tulijaa, ja tämä katseli ympärilleen

hämmästynyt irvistys punakoilla kasvoillaan, kunnes Franz selitti

ilon syyn.

-- Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski

puut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat

piirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat

tarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.

-- Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän

sanoi hyvillään huomionosoituksesta.

-- Kerro se! huusivat pojat.

-- Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen

seinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.

-- Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana

monessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan

kuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin

viisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt.

Kun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle

opetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille.

Te pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä

ja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan

suoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni,

etten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen,

ja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin,

eikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä

sain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta -- en tiedä miten,

mutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja

kaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin

pystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko

touhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan

leiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä

Majuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän,

miksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse

tottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin,

vasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä

leiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen

taistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin

meistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin,

ei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan

kuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin,

mutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä

luulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa

takaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!

-- Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat

ja kastanjat.

-- Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. --

Ja olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan

ja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi

kranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku,

ja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla

pahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin

saanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli

paljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen

kyljen auki.

-- Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen

järkyttyneenä lähelle kertojaa.

-- Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa

niillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani.

Mutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa

ja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää.

Autoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli

työntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta

vähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin

itsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani.

Kuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta,

niin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen

kuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin

poloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja

hän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota

mille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli

itsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla

Majurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi:

"Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan",

ja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla

sattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki

hyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.

Ja Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut

silloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa

unohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.

-- Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.

-- Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin

luontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti

näytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui

kauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli

julmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle

anteeksi.

-- Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään

huokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy

meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.

-- Minä ammuin sen.

Kuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään

sankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.

-- Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin

sitä ja sanoin sille: "Hyvästi, ystävä!" Sitten asetin sen pään

nurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään

läpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten

oli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö

minun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen

kuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.

Silas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä

kuin uskollisen Majurin muistosta.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.

-- Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.

-- Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.

-- Vasta myöhemmin. Siinä sitä maattiin koko päivä, kunnes

illansuussa tuli muutama meikäläinen etsimään kadonneita. Olisivat

tietysti ottaneet minut ensiksi, mutta minä saatoin hyvin odottaa ja

sain pojat viemään sen vihollisen ensin. Miesraukka jaksoi juuri ja

juuri ojentaa kätensä hyvästiksi ja sanoi minulle: "Kiitos, toveri!"

Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä tuntia myöhemmin hän

kuoli sairasteltassa.

-- Kai sinulla oli hyvä mieli, kun olit ollut niin ystävällinen

hänelle! sanoi Demi, jota tämä kertomus oli syvästi liikuttanut.

-- Niin, se ajatus minua lohduttikin, kun makasin siinä tuntikaupalla

pää Majurin kaulalla ja katselin kuun kipuamista. Olisin tahtonut

haudata eläinparan säädyllisesti, mutta eihän se käynyt päinsä.

Silloin minä leikkasin sen harjasta pienen tupsun, ja se on vieläkin

tallella. Tahdotteko nähdä?

-- Voi, näytä se! vastasi Daisy pyyhkien kyynelet silmistään. Silas

otti taskustaan vanhan lompakkonsa ja kaivoi sen sisälokerosta

ruskean paperin, josta kuoriutui näkyviin valkoinen jouhikiehkura.

Lapset katselivat sitä hiljaisina, kun se oli oikaistu tuohon

leveälle kämmenelle, eikä kenestäkään ollut hullunkurista, että Silas

säilytti tällä tavoin ystävänsä muistoa.

-- Se oli kaunis kertomus ja minä pidin siitä, vaikka se panikin

minut itkemään. Kiitoksia kovasti, Si, sanoi Daisy ja auttoi häntä

käärimään ja piilottamaan pyhäinjäännöksen. Sillä aikaa Nan pisti

kourallisen paahdettua maissia Silaksen taskuun, ja pojat ilmaisivat

äänekkäästi mielipiteensä kertomuksesta, jossa heidän mielestään oli

kaksikin sankaria.

Silas poistui hyvillään saamastaan tunnustuksesta, ja lapset

juttelivat tarinasta odottaessaan uutta uhria. Seuraavana tuli

Jo-rouva. Hän oli ompelemassa Nanille esiliinaa ja halusi sovittaa

sitä. Lapset antoivat hänen astua huoneeseen, mutta hyökkäsivät

sitten hänen kimppuunsa selittäen leikin säännöt ja pyytäen

kertomusta. Jo-rouvasta ansaan joutuminen oli oikein hauskaa ja hän

suostui heti, sillä iloiset äänet olivat kaikuneet salin yli hänen

huoneeseensa niin houkuttelevina, että hänen oli tehnyt mieli mukaan.

-- Olenko minä ensimmäinen hiiri, jonka saitte kiinni, senkin

saapasjalkakissat? hän kysyi, kun hänet oli istutettu suureen

nojatuoliin ja iloisen näköinen kuulijakunta oli asettunut hänen

ympärilleen.

He kertoivat Silaksesta ja tämän 'pakkoverosta'. Jo-rouva löi

epätoivoisena otsaansa, sillä oli vaikea näin yllättäen keksiä jokin

uusi tarina.

-- Mistä minä nyt kertoisin?

-- Pojista, kuului yhdestä suusta.

-- Kerro juhlista, sanoi Daisy.

-- Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.

-- Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti

vuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin

pitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.

-- Mikä sen nimi on? kysyi Demi.

-- "Poika jota epäiltiin".

Nat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja

Jo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.

-- Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa

kaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen

tapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua

kaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli

nimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka

ja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri

lähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut

riittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi

työhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.

-- Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa

ne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka

keittämisinto oli taas elpymään päin.

-- Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun

vaientaakseen hänet.

-- Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin

kaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne

teeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän

meni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä

arvaatteko, mitä oli tapahtunut?

-- Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.

-- Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä

marjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan

ensin pois kaiken täytteen.

-- Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että

Tommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.

-- Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät

kuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja

selittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. "Ehkäpä

rotat ovat ne syöneet", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt

tietävänsä mitään tortuista. "Ei, rotta olisi nakertanut kuoret

eikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on

tarvittu", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka

joku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät

illallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun

valittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa

tuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli

nyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan

lääkäriä, kun Lewis voivotteli: "Se johtuu karviaismarjoista,

minä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen", sillä

pelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. "Jos se on

syynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä

heti", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli

huomenissa entisellään. "Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat

minulle kauheasti", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla

kertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun,

eikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat

häntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu

maksoi.

-- Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.

-- Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.

-- Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että

saattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.

-- Joko se loppui? kysyi Dan.

-- Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän

myöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään

pojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai

muuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen

kynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo

tuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli

veistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa.

Silloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni

matkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi

ja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen

neiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen

kannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät

tienneet veitsestä mitään. "Tällä nuorella herralla se viimeksi oli

ja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että

panitte sen takaisin?" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan

veitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli

pannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua,

sillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja

myrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies

lähti riidellen matkoihinsa.

-- Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.

-- Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat

pyytelivät lakkaamatta: "Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi,

Karviainen", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton,

että pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut,

mutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen

ulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien

sanojensa mukaan he eivät halua "lyödä lyötyä", mutta piinaavat silti

häntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi

asian selväksi.

-- Minä tiedän sen, sanoi Dan.

-- Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.

Jack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että

isot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri

siitä syystä.

-- Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen

veitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein

huolissaan.

-- No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen

selvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan

melkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti

lujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli

lopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta

ensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi

ensimmäiseksi:

"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen

veitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä

seuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin

ilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä

saada sen omaksenne. Tässä se on."

Kaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä

hävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi.

Neiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta

muistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon

mielipahaa.

-- En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka

niitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.

-- Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva

hymyillen.

-- Hän ajattelee kurkkujaan, sanoi Ned, ja kaikkia nauratti, sillä

Pumpun viimeisin onnettomuus oli ollut perin hassu.

Hän söi salaa kaksi isoa kurkkua, tuli kipeäksi ja uskoi huolensa

Nedille pyytäen tätä tekemään jotakin. Hyväluontoinen Ned määräsi

vatsalle sinappihauteen ja jalkoihin kuumat silitysraudan luodit.

Mutta kun sairas käytti näitä parannusvälineitä, hän unohti

järjestyksen, pani jalat paksuun sinappitaikinaan ja kuumat luodit

vatsalle. Pumppu-parka löydettiin aikanaan ladosta jalat rakoilla ja

takki pahasti kärventyneenä.

-- Olisi hauskaa kuulla vielä toinenkin tarina, sanoi Nat. Ennen kuin

Jo-rouva ehti kieltää sitä näiltä kyltymättömiltä Oliver Twisteilta,

Rob taapersi sisään peitettä laahaten ja meni suoraan äitinsä luo

kuin turvalliseen rauhansatamaan.

-- Minä kuulin kamalaa melua ja tulin katsomaan mitä täällä tapahtuu.

-- Luulitko etten tulisikaan sanomaan hyvää yötä, tuhmeliini? kysyi

hänen äitinsä muka ankarana.

-- En, mutta minä luulin, että sinusta on mukavaa, kun minä olen

täällä sinun luonasi, vastasi ovela pikku mies.

-- Minä näen sinut paljon mieluummin vuoteessa, mars matkoihisi vain,

Robin!

-- Jokaisen joka tulee tänne, täytyy kertoa tarina, ja koska sinä et

osaa, on parasta että laputat tiehesi, sanoi Emil.

-- Osaanpas. Minä kerron Teddylle paljon satuja karhuista ja kuusta

ja mehiläisistä, jotka osaavat puhua, penäsi Rob, joka tahtoi jäädä

hinnalla millä hyvänsä.

-- Kerro sitten äkkiä satusi, sanoi Dan valmistuen kantamaan hänet

sänkyyn.

-- Anna minun ensin miettiä vähän, sanoi Rob ja käpertyi äitinsä

syliin.

-- Meillä on oikein sukuvikana livistää vuoteesta, selitti Jo-rouva.

-- Demillä oli tämä paha tapa, ja aikoinaan minä pompin vuoteesta

pitkin yötä. Meg luuli aina, että talo palaa ja lähetti minut

alakertaan katsomaan, ja minä jäin sinne huvittelemaan, kuten tämä

tottelematon pojanvesseli tässä.

-- Nyt minä olen miettinyt, ilmoitti Rob, joka halusi innokkaasti

lunastaa pääsyn tähän hauskaan piiriin.

Koreaan peitteeseen kääriytyneenä hän sitten kertoi lyhyen, mutta

surullisen tarinansa.

-- Olipa kerran rouva, jolla oli miljoona lasta ja yksi kiltti pieni

poika. Rouva meni yläkertaan ja sanoi: "Et saa mennä pihalle." Mutta

poika meni ja putosi kaivoon ja hukkui.

-- Joko se loppui? kysyi Franz, kun Rob pysähtyi vetämään välillä

henkeä.

-- Ei, se jatkuu vielä, vastasi Rob ja hieroi kulmiaan saadakseen

uutta innoitusta.

-- Mitä rouva teki, kun poika oli pudonnut kaivoon? auttoi hänen

äitinsä.

-- Ai, hän pumppusi pojan ylös ja kääri hänet sanomalehteen ja pani

hyllylle kuivumaan.

Hillitön naurunremakka seurasi yllättävää loppua, ja Jo-rouva taputti

kiharaista päätä sanoen juhlallisesti:

-- Poikani, sinä perit äitisi sadunkertomistaidon. Sinua odottaa

maineikas tulevaisuus.

-- Saanhan minä nyt jäädä? Eikö se ollutkin hyvä satu? kysyi Rob

huumaantuneena loistavasta menestyksestään.

-- Saat olla niin kauan kuin tämä kourallinen maissia kestää, sanoi

hänen äitinsä ja odotti jyvien häviävän yhtenä suupalana.

Mutta Rob oli järkevä pikku mies ja katsoi parhaaksi syödä ne

verkkaan ja yksitellen, ja hän nautti joka hetkestä täysin siemauksin.

-- Jo-täti, sinähän voisit kertoa uuden sadun Robia odotellessasi,

sanoi Demi.

-- Kerro pahoista pojista. Niistä minä eniten pidän, sanoi Nan.

-- Kerro mieluummin tuhmista äkäpussitytöistä, sanoi Tommy, jonka

ilta oli pilalla Nanin epäystävällisyyden takia. Omenat maistuivat

karvailta, maissit mauttomilta ja kastanjoita oli vaikea saada rikki,

ja kun hän näki Demin ja Nanin istuvan samalla penkillä, elämä tuntui

hänestä raskaalta.

Mutta Jo-rouva ei kertonut enää satuja, sillä katsottuaan Robiin hän

huomasi pojan nukahtaneen viimeinen maissinjyvä lujasti nyrkkiin

puristettuna. Käärittyään kuopuksensa kokonaan peitteen sisään

Jo-rouva kantoi hänet vuoteeseen eikä ollut pelkoa, että poika

lähtisi uudestaan liikkeelle.

-- Katsotaanpas kuka tulee seuraavaksi, sanoi Emil avaten oven

houkuttelevasti raolleen.

Mary-Ann kulki ensin ohi ja Emil kutsui häntä, mutta Silas oli

varoittanut ja heidän houkutuksistaan välittämättä tyttö riensi

nauraen menojaan. Äkkiä avautui ovi ja voimakas ääni lauloi:

"Ich weiss nicht wass soll es bedeuten

dass ich so traurig bin."

-- Se on Fritz-eno; nauretaan kaikki ääneen, niin hän tulee varmasti

sisään, sanoi Emil.

Seurasi kova naurunremakka ja herra Bhaer tuli kuin tulikin

huoneeseen ja kysyi:

-- Mitäs hauskaa teillä on, pojat?

-- Saatiinpas kiinni! Emme päästä teitä ennen kuin olette kertonut

meille jonkin jutun, huusivat pojat ja sulkivat oven.

-- Ahaa! Tämä olikin siis ansa? Hyvä, en minä haluakaan pois, koska

täällä on näin hauskaa. Minä maksan veroni heti. Ja hän istuutui

nojatuoliin ja aloitti arvelematta.

-- Kauan aikaa sitten sinun isoisäsi, Demi, meni erääseen suureen

kaupunkiin esitelmöimään saadakseen rahaa pienelle orpokodille,

jonka muutamat hyvät ihmiset olivat perustaneet. Hänen luentonsa

onnistuivat hyvin; hän sai kokoon huomattavan rahasumman ja oli

tyytyväinen. Ajaessaan kieseillään toiseen kaupunkiin hän tuli

iltamyöhällä yksinäiselle tielle ja tuumi juuri, että tällaisella

seudulla saattaisi olla rosvoja, kun samassa metsästä ilmestyi

pahannäköinen mies ja asteli hitaasti kohti aivan kuin häntä

odotellen. Muistaen rahat isoisä pelästyi ja ajatteli kääntyä

takaisin. Mutta hevonen oli väsynyt eikä hän halunnut epäillä miestä,

vaan ajoi edelleen. Päästyään lähemmäs ja nähtyään kuinka onnettoman

ja sairaan ja ryysyisen näköinen mies oli hän tunsi omantunnon

soimauksia, pysäytti hevosensa ja sanoi niin ystävällisesti kuin

suinkin:

"Ystäväni, näytätte kovin väsyneeltä. Saanko tarjota kyytiä?" Mies

näytti hämmästyvän, epäröi hetken, mutta nousi sitten kärryihin.

Hän ei ilmeisestikään halunnut keskustella, mutta isoisä jutteli

viisaasti ja hauskasti ja puhui ankarasta talvesta ja kuinka köyhät

olivat saaneet kärsiä ja kuinka vaikea joskus oli tulla toimeen. Mies

lämpeni vähitellen ja kertoi lopulta ystävällisyyden houkuttelemana

oman tarinansa. Hän oli ollut sairaana ja työttömänä, hänellä oli

perhe ja lapsia ja nyt hän oli joutunut epätoivoon. Isoisä surkutteli

häntä ja unohtaen pelkonsa kysyi miehen nimeä ja lupasi koettaa

toimittaa hänelle työtä, sillä hänellä oli ystäviä kaupungissa.

Etsiessään kynää ja paperia isoisä veti esille pullean lompakkonsa ja

samassa mies iski silmänsä siihen. Isoisä pelästyi rahojen vuoksi,

mutta sanoi tyynesti:

"Niin, minulla on täällä rahaa erästä köyhää orpokotia varten. Jos

ne olisivat omiani, antaisin mielelläni niistä teille. En ole itse

rikas, ja tiedän hyvin mitä köyhyys on. Nämä viisi dollaria ovat

minun, ja ne haluan antaa lapsillenne."

Kova, ahnas katse miehen silmissä muuttui kiitolliseksi, kun hän

otti vapaaehtoisesti annetut rahat, ja hän jätti orpojen rahat

rauhaan. Mies ajoi isoisän seurassa kaupungin portille ja pyysi siinä

päästä kyydistä. Isoisä pudisti hänen kättään ja oli juuri lähdössä

eteenpäin, kun mies sanoi kuin jonkun pakottamana: "Ajattelin jo

epätoivoissani ryöstää teidät, mutta olitte niin ystävällinen, etten

voinutkaan. Jumala siunatkoon teitä, että estitte minut siitä!"

-- Näkikö isoisä häntä enää koskaan? kysyi Daisy innokkaasti.

-- Ei. Mutta uskon, että mies sai työtä eikä enää koskaan aikonut

ryövätä ketään.

-- Outoa kohdella tuolla tavoin sitä miestä; minä olisin kyllä

antanut hänelle selkään, sanoi Dan.

-- Hyvyys tehoaa aina paremmin kuin voima. Koettakaa, niin näette,

vastasi herra Bhaer nousten.

-- Voi, kerro vielä jotain! huudahti Daisy.

-- Säästetään toiseksi kerraksi. On yhtä epäterveellistä saada liikaa

tarinoita kuin namusiakin. Minä olen lunastanut panttini ja lähden.

Ja herra Bhaer juoksi minkä pääsi koko joukko kintereillään. Hän oli

saanut kuitenkin sen verran etumatkaa, että pelastui huoneeseensa

turvaan, ja pojat palasivat mekastaen luokkaan.

He villiintyivät niin, etteivät voineet enää istua aloillaan, vaan

alkoivat leikkiä sokkoa. Ja Tommy osoitti leikin kuluessa ottaneensa

viimeisen kertomuksen opetuksesta vaarin, sillä kun hän sai Nanin

kiinni, hän kuiskasi tytön korvaan:

-- Olen pahoillani, että sanoin sinua äkäpussiksi.

Opetus oli vaikuttanut myös Naniin, sillä kun he leikkivät

"Kellä, kulla kivi on" ja hänen vuoronsa tuli, hän sanoi: -- Pidä

hyvänäsi mitä saat, hymyillen Tommylle niin ystävällisesti, ettei

tämä ollenkaan hämmästynyt, kun löysi kädestään kiven asemesta

jouhisormuksen. Tommykin hymyili, ja kun lähdettiin nukkumaan, hän

tarjosi Nanille omenastaan parhaan palan. Nähtyään sormuksen Tommyn

pikkusormessa Nan otti omenapalan, ja rauha oli rakennettu.

21