-- Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.
-- Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla
aamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.
-- Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy
mennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja
laski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin
silmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi
hämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa.
Sanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua
tämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita
kasvoja ja sanoi:
-- Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole
hukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun
täytyy mennä Daisyn luo.
-- Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta,
pukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi
hiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli
tapahtumassa -- jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin
aikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja
oudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät
vaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan
ääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan
toisiaan kädestä.
Vain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan
seuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät,
sillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta
tuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun
koulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat
onnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä
voisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta.
Kello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei
tehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat
vakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:
-- Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno
olisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.
-- Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.
-- Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä
olen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee -- jos
nimittäin suostutte.
Franzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin
toisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä,
hänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän
olisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja
koettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.
-- Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen,
että merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.
Toiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille
ja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja
kuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä
viisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse
ollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä
arvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro
lukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen
uutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset
kasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä
ne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja
vastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:
-- Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?
Muisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan
palaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja
piilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään
käsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot
kalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että
ulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.
Rob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa
nähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä
ja sanoi sirkuttaen:
-- Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz
oli opettaja.
Herra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin
kiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:
-- Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa
auttaa ja lohduttaa minua.
-- Franz ehdotti sitä, ja hän oli loisto-opettaja, kertoi Nat,
ja hänen sanojaan vahvisti toisten poikien myöntävä mumina, joka
ilahdutti suuresti nuorta viransijaista.
Herra Bhaer laski Robin maahan, kiersi kätensä sisarenpoikansa
harteille ja sanoi tyytyväisen näköisenä:
-- Tämä tekee minun raskaan päiväni helpommaksi ja saa minut
luottamaan teihin kaikkiin. Minua tarvitaan kaupungissa ja minun
täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa. Ajattelin antaa teille
lupaa tai lähettää muutamia teistä kotiin, mutta jos tahdotte jäädä
ja jatkaa samaan tapaan, niin minä olen iloinen.
-- Me jäämme! Kyllä Franz pitää meistä huolen! kuului eri puolilta.
-- Eikö äiti pian tule kotiin? kysyi Rob haikeasti.
-- Me tulemme molemmat yöksi. Mutta Meg-täti tarvitsee nyt äitiä
enemmän kuin te ja tiedän että mielelläsi lainaat häntä vähäksi aikaa.
-- Kyllä minä, mutta Teddy on itkenyt häntä ja löi hoitajaa ja oli
kauhean ilkeä, kanteli Rob aivan kuin nämä uutiset toisivat äidin
heti kotiin.
-- Missä minun kuopukseni nyt on? kysyi herra Bhaer.
-- Dan vei hänet ulos rauhoittumaan. Nyt ei ole enää mitään hätää,
sanoi Franz viitaten ikkunaan, josta näkyi Dan vetämässä Teddyä
rattailla koirien hyppiessä heidän ympärillään.
-- Minä en tahdo tavata häntä nyt, hän vain kiihtyisi turhaan; mutta
sanokaa Danille, että minä olen jättänyt Teddyn hänen huostaansa. Te
vanhemmat kyllä pidätte yhden päivän huolta itsestänne. Franz voi
ohjailla teitä ja Silas hoitaa muuten taloa. Hyvästi iltaan asti.
-- Kerro vähän John-sedästä, sanoi Emil pidättäen herra Bhaeria, kun
tämä aikoi kiiruhtaa pois.
-- Ennätimme ajoissa jättämään hänelle hyvästit. Daisy ja Demi olivat
hänen käsivarsillaan, kun hän nukahti rauhallisesti Meg-tädin syliin.
En jaksa nyt kertoa enempää, sanoi herra Bhaer ja lähti nopeasti
huoneesta. Langon kuolema oli sattunut häneen kipeästi, sillä John
Brooke oli ollut hänen läheinen ystävänsä.
Koko päivän talo oli hyvin hiljainen. Pikkupojat leikkivät ääneti
lastenhuoneessa. Toiset kuluttivat aikaansa kävellen, istuen raidassa
tai hoidellen lemmikkejään; tuntui aivan kuin olisi ollut sunnuntai
keskellä viikkoa. Kaikki puhelivat John-sedästä; pojat tunsivat, että
jotain arvokasta ja hyvää oli poistunut heidän pienestä maailmastaan.
Herran ja rouva Bhaer tulivat hämärissä kahdestaan kotiin, sillä Demi
ja Daisy olivat jääneet äitinsä luo lohduttamaan häntä. Jo-poloinen
oli lopen uupunut ja tarvitsi ilmeisesti myös, lasten lohdutusta,
sillä päästyään portaille hän ensimmäiseksi kysyi:
-- Missä minun pikkuiseni on?
-- Täällä, vastasi hento ääni. Ja kun Dan oli laskenut Teddyn äidin
syliin, poika jatkoi:
-- Danny on ollut minun kanssani koko päivän ja minä olen ollut
kiltti.
Jo-rouva kääntyi kiittämään uskollista hoitajaa, mutta Dan oli
rientänyt hätistämään pois poikia, jotka olivat rynnänneet eteiseen
tulijoita vastaan, ja puhui heille matalalla äänellä:
-- Älkää tulko, ei hän jaksa kestää meitä nyt.
-- Ei, älkää menkö. Haluan tavata teidät kaikki. Tulkaa vain, pojat.
Minä olen lyönyt teitä laimin koko päivän.
Jo-rouva ojensi kätensä kohti poikia, jotka kerääntyivät hänen
ympärilleen ja saattoivat hänet makuuhuoneeseen.
-- Minä olen niin väsynyt, että kyyhötän mieluimmin täällä Teddyn
kanssa. Toisikohan joku minulle teetä, hän sanoi koettaen puhua
hilpeästi.
Koko lauma hyökkäsi ruokasaliin, ja illallispöytä olisi ollut
vaarassa, ellei herra Bhaer olisi joutunut hätään. Sovittiin, että
toiset pojat saisivat viedä teen, toiset korjata astiat.
Neljä läheisintä ja rakkainta sai ensiksi mainitun kunniatehtävän.
Franz vei teekannun, Emil leivän, Rob maidon ja Teddy halusi
välttämättä kantaa sokeriastian, perille saapuessaan se sattui
olemaan muutamaa palaa kevyempi kuin lähtiessä. Monia naisia olisi
poikien äänekäs touhu tällaisena hetkenä kiusannut, mutta Jo-rouva
piti siitä. Tämäniltaisessa herkässä mielentilassaan hän tunsi
erityistä hellyyttä näitä poikia kohtaan, joista moni oli isätön ja
äiditön, ja heidän kömpelö osanottonsa lohdutti häntä. Se auttoi
häntä paljon enemmän kuin ne paksut voileivät, joita pojat hänelle
toivat, ja kun Kommodori kuiskasi hänelle käheästi, tukahtuneella
äänellä:
-- Koeta kestää täti, se oli ankara isku. Me yritämme jotenkin
korvata sitä, tämä lämmitti häntä enemmän kuin teekupillinen, jonka
poika hänelle toi. Kun illallinen oli syöty, korjasi toinen joukko
pois tähteet ja astiat, ja Dan ojensi kätensä uniselle Teddylle.
-- Antakaa minun panna hänet nukkumaan, kun te olette noin väsynyt,
äiti.
-- Lähdetkö hänen kanssaan, kultaseni? kysyi Jo-rouva pieneltä
mytyltä, joka lepäsi sohvatyynyillä hänen sylissään.
-- Lähden. Ja uskollinen hoitaja vei ylpeänä pikku miehen nukkumaan.
-- Minäkin tekisin mielelläni jotakin, sanoi Nat huokaisten.
-- Kyllä sinä voitkin tehdä. Hae viulusi ja soita minulle se sievä
laulu, jonka nuotit Teddy-setä sinulle viimeksi lähetti. Musiikki on
tänä iltana paras lohdutus.
Nat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän
soitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän
mukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat
ääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään
talon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin
nukahti ja unohti hetkeksi surunsa.
Kului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun
loputtua sisään kirje kädessään.
-- Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat
hänen ympärillään, hän luki:
"Rakas Fritz! -- Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään
mukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät,
minä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan
hetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista.
Tiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan
kauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta
kauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä.
Tervehtien Meg."
-- Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.
-- Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko
lähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.
Pieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen
vuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä
alullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä,
ja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski,
mutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni
alistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.
-- Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun
talon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen
tervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain
enemmän hellyyttä kuin ennen.
-- Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella,
ja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt
minun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.
He olivat kaikki siellä -- isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha
herra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva
Bhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa,
että vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa
elämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä
näytti ilmaantuvan joka puolelta -- vanhoja ja nuoria, rikkaita ja
köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut
laajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa
tulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo
pelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.
Toimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli
siunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä
värisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen.
Vain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen
hiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin
ja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.
Kun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla
syyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän
tapahtumista.
Emil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:
-- Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli
paras, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin
kenenkään muun.
-- Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle?
kysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa
John-sedälle kylliksi arvoa.
-- Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän
vaikutuksen.
-- Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli
liikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi,
ettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä,
jolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin
paras kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan
toimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut
suurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: "Noin ankarilla
periaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa", jolloin setä
vastasi: "Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä." Setä jätti
sen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.
-- Oliko hän rikas? kysyi Jack.
-- Ei.
-- Tekikö hän mitään huomiota herättävää?
-- Ei.
-- Hän oli siis vain hyvä?
-- Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi
tehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa
näyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.
-- Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra
Bhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien
mielessä liikkui.
-- Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte,
miksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei
ollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina
velvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä
ja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän
oli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä
kanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti
hänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä
tietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija
ja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa
on vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja
huomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta
nyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt
selville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.
Herra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin
kuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja
vakavasti:
-- Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: "Älä
sure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei
heiltä puutu mitään." Silloin hän hymyili ja puristi kättäni
rohkaisevasti. "Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä
huolen." Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen
papereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja,
mutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja
riippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin
yksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin
itselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että
sillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt
apua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa
ja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi
sanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt
kun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä,
arvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain
olla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen
perinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman
suurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras
pääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.
Kun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti
tointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä
asiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen
pohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata
henkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin
ennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli
kuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin
katsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.
Demi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin
tukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi
selitti: -- Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!
Mutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut
menettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa,
ja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja
rakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika.
Demi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja
lohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut,
johti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan
nähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja
rakkaudesta heihin yritti olla hyvä.
Sisäistä muutosta seurasi ulkonainenkin, sillä noiden muutaman
viikon aikana Demi näytti kasvaneen pitkäksi pojaksi ja alkoi luopua
lapsellisista leikeistä. Hän kasvoi niistä irti ja kaipasi nyt jotain
miehekkäämpää. Hän kävi käsiksi vihaamaansa laskuoppiin ja syventyi
siihen niin tosissaan, että hänen setänsä oli hyvillään, vaikkei
ymmärtänyt koko mielijohdetta, ennen kuin Demi sanoi:
-- Minä aion ruveta isona kirjanpitäjäksi niin kuin isäkin, ja minun
täytyy osata hyvin laskea, muuten minä en voi esittää yhtä siistejä
ja hyvin vietyjä tilikirjoja.
Toisella kertaa hän tuli tätinsä luo ja kysyi vakavana:
-- Kuinka pieni poika voisi ansaita rahaa?
-- Miksi sinä sitä kysyt, kultaseni?
-- Isä pyysi minua pitämään huolta äidistä ja tytöistä, ja minä
pidänkin, en vain tiedä, kuinka aloittaisin.
-- Ei hän tarkoittanut nyt, vaan sitten kun tulet suureksi.
-- Mutta minä haluaisin aloittaa jo nyt, ja minun pitäisi ansaita
rahaa, että voisin ostaa heille jotain. Minä olen kymmenvuotias ja
monet minun iässäni jo ansaitsevat.
-- Hyvä, sovitaan että sinä haravoit karisseet lehdet ja peität
niillä mansikkamaan. Minä maksan siitä sinulle dollarin, sanoi
Jo-täti.
-- Mutta eikö se ole liian paljon? Minä ennätän tehdä sen päivässä.
Sinun täytyy olla kohtuullinen etkä saa maksaa liian paljon, sillä
minä tahdon tosiaan ansaita rahaa!
-- Demi kulta, minä olen kohtuullinen enkä maksa penniäkään liikaa.
Kun se työ on tehty, katsotaan jotain muuta, sanoi Jo-rouva
liikuttuneena pojan auttamishalusta ja oikeudenmukaisuudesta, joissa
hän muistutti täysin tunnollista isäänsä.
Kun mansikkamaa oli peitelty, Demi kärräsi metsästä monta kuormaa
lastuja halkovajaan ja ansaitsi toisen dollarin. Sitten hän oli
iltaisin paperoimassa Franzin opastamana koulukirjoja. Kukaan ei
saanut auttaa häntä, ja palkkaa saadessaan hän oli niin tyytyväinen,
että likaiset setelit näyttivät aivan loistavilta hänen silmissään.
-- Nyt minulla on dollari jokaiselle ja haluaisin itse viedä rahat
äidille, että hän näkisi, miten täytän isän toivomuksen.
Niinpä Demi teki pyhiinvaellusmatkan äitinsä luo ja äiti otti vastaan
hänen pienet ansionsa kuin arvokkaan aarteen ja olisi säilyttänyt ne
koskemattomina, ellei Demi olisi pyytänyt häntä ostamaan rahoilla
jotain hyödyllistä itselleen ja siskoille.
Tämä teki Demin hyvin onnelliseksi, ja vaikka hän aina välillä
unohtikin velvollisuutensa, auttamisen halu ei koskaan unohtunut,
vaan vahvistui vuosi vuodelta.
Niin lähti pieni kymmenvuotias poika tulevaisuuden suunnitelmien ja
toiveiden turvin maailmaan perintönään viisaan ja hellän isän muisto
ja kunniallinen nimi.
20