KIITOSJUHLA

Tätä jokavuotista juhlaa vietettiin Plumfieldissä vanhan tavan

mukaan, eikä mikään saanut häiritä valmisteluja. Jo monta päivää

etukäteen pikku tytöt auttoivat Pöppöä ja Jo-rouvaa keittiössä ja

ruokakomerossa. Leivottiin torttuja, tehtiin vanukkaita, lajiteltiin

hedelmiä, pestiin pöytiä ja tehtiin auliisti monia muita askareita.

Pojat kiertelivät kiellettyjä alueita nuuskien suloisia tuoksuja

ja kurkistellen salaperäisiä touhuja, ja saivatpa he joskus

maistiaisiakin tulevista herkuista.

Tänä vuonna valmistauduttiin erityisen huolellisesti: tytöt häärivät

ahkerasti sekä ylä- että alakerrassa, pojat koulusalissa ja

ulkorakennuksissa, ja perinpohjainen suursiivous suoritettiin koko

talossa. Kaivettiin esiin vanhat nauhat ja koristeet, leikeltiin

ja liimattiin kultapapereita, kulutettiin valtavat määrät olkia,

harmaata kangasta, flanellia ja isoja mustia helmiä. Mitähän Jo-täti

ja Franz niistä mahtoivat tehdä?

Ned uurasti työhuoneessa oudon koneen kimpussa, Demi ja Tommy

kulkivat itsekseen mumisten kuin jotain opetellen. Emilin huoneesta

kuului ajoittain hirveätä kolinaa, ja nauru kaikui lastenkamarissa,

jonne Rob ja Teddy oli karkotettu tuntikausiksi. Mutta herra Bhaeria

askarrutti eniten, mitä Robin isosta kurpitsasta mahtoi tulla. Se

oli viety suurella riemulla keittiöön, jossa siitä paistettiin

tusina kullanhohtoisia torttuja. Mutta jättiläiskurpitsasta oli

mennyt niihin tuskin neljättä osaa, mihin oli loppu joutunut? Sitä

ei näkynyt missään, eikä Rob näyttänyt välittävän vähääkään asiasta,

nauraa kikatti vain isälleen, kun siitä tuli kysymys, sillä hauskinta

koko asiassa oli hämmästyttää isä Bhaeria.

Tottelevasti herra Bhaer sulki silmänsä, korvansa ja suunsa ja koetti

olla kuulematta juttuja, joita ilma kuhisi, näkemättä päivänselviä

asioita ja tajuamatta salamyhkäisyyttä, joka häntä ympäröi. Hän

rakasti vaatimattomia, kotoisia juhlia ja auttoi kaikin voimin niiden

onnistumista, sillä ne tekivät kodin pojille niin viihtyisäksi,

etteivät he etsineet huvituksia muualta.

Kun kiitospäivä vihdoin koitti, pojat lähtivät pitkälle

kävelyretkelle keräämään ruokahalua -- vaikka sitä heillä oli

kyllä muutenkin. Tytöt jäivät kotiin auttamaan pöydän kattamisessa

ja antamaan loppusilauksen erinäisille yksityiskohdille, joista

he olivat huolissaan. Luokkahuone oli ollut edellisestä illasta

suljettuna herra Bhaerilta. Teddy varjeli ovea kuin lohikäärme,

vaikka oli pakahtua kertomishalusta; ja suuri salaisuus varjeltui

vain sillä, että isä sankarillisesti kieltäytyi kuuntelemasta häntä.

-- Kaikki on valmista ja kerrassaan upeaa, huudahti Nan

voitonriemuisesti tullessaan vihdoin ulos luokkahuoneesta.

-- Se onnistuu hienosti, Silas kyllä tietää mitä on tehtävä, lisäsi

Daisy jättäen lausumatta, mikä onnistuisi.

-- Tämä on, totta vieköön, paras näytelmä minkä olen nähnyt, sanoi

Silas, joka myös oli vihitty salaisuuteen, ja hän poistui nauraen

kuin iso poika.

-- He tulevat, minä kuulen Emilin hoilottavan: "Onnen maa kaukana

on". Juostaan äkkiä vaihtamaan vaatteita, huudahti Nan, ja tytöt

katosivat yläkertaan kovalla kiireellä. Pojat saapuivat kotiin

pieninä ryhminä, ja heillä oli sellainen ruokahalu, että kalkkuna

olisi varmasti vapissut, ellei sitä jo olisi vapautettu kaikesta

pelosta. Pojat riensivät pukeutumaan, ja puolisen tuntia talossa

pestiin, harjattiin ja siistiydyttiin niin ponnekkaasti, että se

olisi hivellyt jokikisen puhtautta harrastavan naisen sydäntä. Kun

kello soi, poikajoukko astui huolellisesti suittuna pyhätamineissaan

ja puhtaat kaulukset kaulassa ruokasaliin, jossa Jo-rouva istui jo

pöydän päässä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, rinnassa kimppu

mielikukkiaan, valkoisia krysanteemeja, ja hän 'näytti komealta'

kuten aina juhlatilaisuuksissa. Daisylla ja Nanilla oli vyötäröllään

ja hiuksissaan koreat nauhat. Teddy oli soman näköinen punertavassa

villapaidassaan ja jalassa hänellä oli parhaat nappikenkänsä, jotka

tyystin vaativat hänen huomionsa.

Kun herra ja rouva Bhaer katsoivat toisiaan yli pitkän pöydän, jonka

kummallakin puolella oli rivi onnellisia kasvoja, heillä oli oma

sanaton kiitosjuhlansa, sillä he tuntuivat sanovan toisilleen: --

Työmme on onnistunut, jatkakaamme sitä kiitollisin mielin. Veitset

ja haarukat kilisivät vähän aikaa sangen vilkkaasti, ja Mary-Ann sai

suorastaan lentää jakaessaan lautasia ja tarjoillessaan. Melkein

jokainen oli osallistunut juhlapäivällisen valmisteluihin, siksi se

oli erityisen mielenkiintoinen ruokailijoiden mielestä, kun syötäessä

vielä huomautettiin, kuka mitäkin oli tuonut.

-- Oletteko moisia perunoita ennen syöneet? kysyi Jack ottaessaan

neljännen jauhoisen perunan murikan.

-- Kalkkunan täytteessä on minun yrttejäni, ja siksi se onkin niin

hyvää, sanoi Nan tyytyväisenä.

-- Pöppö sanoi, ettei ole koskaan ennen paistanut niin lihavia

ankkoja kuin nämä minun, lisäsi Tommy.

-- Ovatpas nämä porkkanat komeita, ja palsternakatkin ovat yhtä

muhkeita kuin maasta otettaessa, pisti Dick väliin, ja Doll mutisi

hyväksyvästi luun takaa, jota juuri kalusi.

-- Minä autoin, kun tehtiin torttuja minun kurpitsastani, hihkaisi

Robby mukinsa takaa.

-- Ja minä olen tuonut pähkinät, lisäsi Dan, ja niin jatkui

keskustelu pöydän ympärillä.

-- Kuka kiitosjuhlan on oikein keksinyt? kysyi Rob, sillä saatuaan

vasta äskettäin miehen pukimet, hän tunsi uutta ja harrasta

mielenkiintoa maansa tapoihin.

-- Kuka osaa vastata? kysyi herra Bhaer ja nyökkäsi parille parhaista

historiapojistaan.

-- Minä tiedän, pyhiinvaeltajaisät sen keksivät, sanoi Demi.

-- Mitä varten? tiukkasi Rob.

-- Sen minä olen unohtanut, sanoi Demi.

-- Minä luulen, että he kerran olivat kuolla nälkään ja kun sitten

tuli hyvä vuosi, he kiittivät Jumalaa siitä ja määräsivät päivän,

jolloin kiitosjuhlaa oli vietettävä, sanoi Dan.

-- Hienoa! Luulen että sinä olisit kiinnostunut vain

luonnontieteestä, sanoi herra Bhaer ja koputti pöytään kuin

osoittaakseen suosiota oppilaalleen.

Dan näytti tyytyväiseltä, ja Jo-rouva kysyi Robilta: -- Selvisikö

asia nyt sinulle?

-- Ei. Mitä ne pyhiinvaeltajaisät olivat? Olivatko ne ihmisiä?

-- Kyllä sinä olet pöhkö! pyrskähti Demi nauramaan.

-- Älä naura hänelle, vaan yritä selittää niin, että hän ymmärtää,

sanoi rouva Bhaer ja lohdutti Robia ylimääräisellä karpaloannoksella

hyvittääkseen tämän loukattuja tunteita.

-- Hyvä, minä kerron, sanoi Demi ja mietittyään vähän aikaa hän

kertoi pyhiinvaeltajaisistä -- puritaaneista, jotka aikoinaan

muuttivat Englannista Amerikkaan -- seuraavan tarinan.

-- Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet

kuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja

purjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita

petoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.

-- Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.

-- Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat

heitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä

piti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin

eräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on

käynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja

olivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä

mukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja

minä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.

-- Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen

naurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien

jälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.

-- Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä

jaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi

Pumppu kärsivän näköisenä.

-- Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen,

muuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.

-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään

kauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen,

sanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on

syötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.

-- Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua

teehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla,

sanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.

-- Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen

aikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.

Niin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot

perhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva

jäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.

Tavallista aikaisemman teenjuonnin jälkeen pestiin taas käsiä ja

harjattiin hiuksia, ja sitten koko joukko odotti kärsimättömänä

vieraiden saapumista. Ja kaikki tulivat: herra ja rouva March

mukanaan Meg-täti suloisena ja rakastettavana, huolimatta mustasta

puvustaan ja leskenmyssystä, joka ympäröi hänen tyyniä kasvojaan,

Teddy-setä ja Amy-täti sekä pikku prinsessa, joka taivaansinisessä

puvussaan oli enemmän keijukaisen näköinen kuin koskaan. Kädessä

hänellä oli iso kimppu kukkia, jotka hän jakoi poikien kesken pannen

yhden jokaisen napinreikään. Joukossa näkyivät myös yhdet vieraat

kasvot, ja Teddy-setä johdatti tuntemattoman herran Bhaerien luo

sanoen:

-- Tässä on herra Hyde. Hän pistäytyi kysymään kuinka Dan jaksaa, ja

minä rohkenin tuoda hänet tänne tänä iltana, että hän saisi nähdä,

kuinka poika on edistynyt.

Bhaerit ottivat hänet Danin vuoksi ystävällisesti vastaan ja

olivat hyvillään, että poikaa oli muistettu. Oli hauskaa nähdä,

miten Danin kasvot kirkastuivat, kun hän näki vanhan ystävänsä,

ja vielä hauskempaa oli huomata, miten tyytyväinen herra Hyde oli

huomatessaan, kuinka paljon poika oli kehittynyt sekä olemukseltaan

että käytökseltään. Mutta kaikkein hauskinta oli katsella, kun

nämä kaksi istuivat nurkassa kuin hyvät ystävykset konsanaan ja

keskustelivat molempia kiinnostavista asioista.

-- Näytännön pitäisi alkaa, muuten esiintyjät nukahtavat, sanoi

Jo-rouva, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu.

Niinpä kaikki menivät koulusaliin ja istuutuivat esiripun

eteen, joka oli koottu kahdesta suuresta vuodepeitteestä.

Lapset olivat kadonneet, mutta tukahdutettu nauru ja iloiset

huudahdukset ilmaisivat heidän olinpaikkansa. Illanvietto

alkoi voimistelunäytöksellä. Franz johti esiintyjiä, kuutta

vanhinta poikaa; heillä oli yllään siniset housut ja punainen

pusero ja liikkeet tapahtuvat musiikin tahdissa. Dan oli niin

kiihdyksissään herra Hyden vuoksi ja niin innokas tuottamaan kunniaa

opettajalleen, että hän suorastaan pursui voimaa ja oli vaaraksi

esiintyjätovereilleen.

-- Komea, vankka poika. Jos minä vuoden tai parin päästä lähden

tutkimusretkelle Etelä-Amerikkaan, pyytäisin häntä mielelläni

teiltä lainaksi, herra Bhaer, sanoi herra Hyde, joka oli kuulemansa

perusteella entistä enemmän mieltynyt Daniin.

-- Saatte hänet mielihyvin, vaikka kaipaammekin varmasti

Herkulestamme, sanoi herra Bhaer. -- Uusien olojen näkeminen

tekisi hänelle hyvää, ja olen varma, että hän palvelee ystäväänsä

uskollisesti.

Dan kuuli kysymyksen ja vastauksen ja hänen sydämensä sykki ilosta,

kun hän ajatteli, että pääsisi herra Hyden kanssa matkustamaan uusiin

maihin; ja kiitollisena hän lupasi mielessään tulla tuon luottamuksen

arvoiseksi.

Koska tämä oli ainoa Plumfieldissa pidetty julkinen näytös,

järjestettiin muutamia kilpailuja laskennossa, oikeinkirjoituksessa

ja lausunnassa. Jack hämmästytti yleisöä nopealla laskutaidollaan,

Tommy oli paras oikeinkirjoituksessa ja Demi luki pienen ranskalaisen

tarinan niin hyvin, että Teddy-setä loisti tyytyväisyydestä.

-- Missä pikku lapset ovat? kysyi joku, kun esirippu laskeutui eikä

pieniä näkynytkään.

-- Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette

vielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään

salaisuutta, kun se ilmestyisi.

Jo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi,

ja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.

Vihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten

jälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui;

näyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen

pikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli

repaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman

murjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui

hiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:

-- Nyt!

Silloin hän huoahti ja sanoi: -- Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin!

niin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja

äitinsä taas virkahti:

-- Kultaseni!

Nämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä

ja päätään pudistaen hän huuteli: -- Ette te saa puhua minulle!

Hiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään

lyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen

kuin hän muisti sanoa: "Mitä se on?" pahviuunin takaosa avautui

kuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi

hiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy

päässä ja kädessä sauva.

-- Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja

heilautti sauvaansa.

-- Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi

Tuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.

-- Ei, kun sinun pitää sanoa: "Miten minä tällaisissa ryysyissä voin

mennä?" sanoi haltijakummi omalla äänellään.

-- Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden

unohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.

-- Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä,

sanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean

esiliinan napit paljastaen ihanan näyn.

Prinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät

pyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen

ruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli

pistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen

päähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia,

ja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.

Prinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä

ylpeänä: -- Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut

kenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja

sanomaan: -- Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.

-- Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä

kruunun prinsessan päästä.

Silloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran

läiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni

huusi:

-- Hei -- ho hoi!

-- Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.

Yleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa,

joilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine

silmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat

vetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas

oli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi

kuin nekin.

Korkealla etuistuimella istui lystikäs pieni ajaja, jolla oli

valkoinen pumpuliperuukki, kolmikulmainen hattu, punaiset polvihousut

ja punospäärmeinen takki. Hän huiski pitkää piiskaansa ja piteli

punaisia ohjaksia niin pontevasti, että harmaat ratsut karkasivat

pystyyn. Ajaja oli Teddy, ja hän hymyili yleisölle niin kohteliaasti,

että sai omat taputukset.

-- Jos minä voisin saada noin luotettavan ajajan, niin pestaisin

hänet siinä paikassa, puhkesi Laurie-setä sanomaan.

Vaunut pysähtyivät, haltijakummi nosti niihin prinsessan, joka

lähti liikkeelle lentosuukkoja heitellen. Hopeakenkä jäi näkyviin

ja silkkipuvun laahustin viisti maata, niin että kaikesta loistosta

huolimatta hänen korkeudellaan oli aika hankalat oltavat.

Seuraavassa näytöksessä oli tanssiaiset ja Nan ja Daisy olivat

hienouksissaan koreat kuin riikinkukot. Nan oli kerrassaan mainio

ylpeänä sisarena ja kohteli murskaavasti kuviteltuja hovinaisia

liehuessaan palatsin salissa. Prinssi istui yksikseen jonkinmoisella

valtaistuimella ja tirkisteli valtavan kruununsa alta leikkien

samalla miekallaan ja ihaillen kenkiensä ruusukkeita. Kun Tuhkimo

tuli sisään, hypähti prinssi seisomaan ja sanoi sydämellisesti,

joskaan ei kovin tyylikkäästi:

-- Hyvä tavaton! Kuka tuo on? ja vei neidin viivyttelemättä tanssiin,

kun taas sisaret nyrpistivät nenäänsä ja nakkelivat niskojaan

nurkassa.

Pienen parin arvokasta hyppelyä katseli mielellään, sillä lasten

kasvot olivat niin vakavat, puvut niin koreat ja askelet niin

hullunkuriset, että he muistuttivat niitä pikku karkeloja, joita

näkee kiinalaisviuhkoissa. Prinsessan laahus oli kovasti tiellä ja

prinssi Robin miekka taas kampata kantajansa. Mutta he selviytyivät

näistä esteistään kuitenkin hyvin ja lopettivat tanssin sievästi ja

sulavasti ottaen huomioon, että tanssivat kumpikin omalla laillaan.

-- Pudota kenkäsi, kuiskasi Jo-rouva, kun prinsessa yritti istuutua.

-- Voih! Minä unohdin, sanoi Bess, riisui toisen hopeisista

kengistään, asetti sen huolellisesti keskelle näyttämöä ja sanoi

Robille: -- Faatko finä minut kiinni! ja lähti juoksemaan. Prinssi

taas koppasi kengän lattialta ja hyökkäsi kuuliaisesti jälkeen.

Kolmannessa näytöksessä -- kuten kaikki tietävät -- airut tulee

koettelemaan kenkää. Teddy, vieläkin ajajan puvussa, tuli puhaltaen

kauheasti läkkitorvea ja molemmat ylpeät sisarukset koettelivat

kenkää.

Nan näytteli varpaansa leikkaamista niin taitavasti, että airut

hämääntyi ja pyysi: -- Älä katkaise sitä!

Kutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi

päällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: -- Minä olen prinfeffa.

Daisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä,

heittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti

katselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä

prinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja

suuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut

puhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.

Esirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi

näyttämöltä isänsä luo kysymään: -- Enkö minä näytellyt hyvin?

kun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja

läkkitorvella.

-- Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat

astui esille viulu kädessään.

-- Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin

Natin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön

ystävällisesti kuuntelemaan.

Bhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen,

mutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka

Nat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa

omakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen

tunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa

vasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan

kuiskaten:

-- Oletko sinä säveltänyt tämän?

-- Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua

omalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.

Kun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja

hän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä,

että hyvää teki.

-- Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty

syrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset

kerääntyivät näyttämölle.

-- Näyttäkääpäs nyt taitojanne, huudahti Emil, ja pojat riensivät

naisten luo, nuorten ja vanhempien, ja pyysivät heitä kohteliaasti

'riemupolskaan'.

Pikku pojat hyökkäsivät ihan tuulispäänä prinsessan luo, mutta

hän valitsi Dickin, kuten hänenlaisensa pienen hienostuneen

naisen sopi, ja antoi pojan ohjata hänet paikalleen. Jo-rouvan ei

annettu kieltäytyä, ja Amy-täti teki Danista ratkionnellisen pojan

hylätessään Franzin ja valitessaan hänet. Tietysti Nan ja Tommy,

Daisy ja Nat olivat parit, kun taas Teddy-setä haki tanssiin Pöpön,

jonka teki mieli 'katrillata' ja joka oli suunniltaan moisesta

kunniasta. Silaksella ja Mary-Annilla oli yksityinen tanssinäytös

eteishallissa, ja puolen tunnin ajan Plumfield oli hukkua iloon.

Seurue hajosi sitten ja nuori väki meni puistoon kävelemään.

Etumaisena kulkivat kurpitsavaunut, joissa prinsessa ja hänen

ajomiehensä istuivat, ja rotat olivat kauhean hyppivällä tuulella.

Sillä aikaa kun lapset iloitsivat illan viimeisestä huvista,

vanhemmat istuivat salissa keskustellen pikkuväestä niin

kiinnostuneina kuin vain vanhemmat ja ystävät voivat.

-- Mitä sinä mietit, kun näytät noin onnelliselta, Jo-sisko? kysyi

Laurie istuutuen sohvaan hänen viereensä.

-- Kesän työtäni, ja samalla huvittelen suunnittelemalla poikieni

tulevaisuutta, vastasi Jo hymyillen ja teki tilaa viereensä.

-- Heistä tulee runoilijoita, maalareita, valtiomiehiä, kuuluisia

sotureita, tai ainakin eteviä kauppamiehiä.

-- Ei, en ole enää yhtä kunnianhimoinen kuin joskus. Olen nykyään

tyytyväinen, jos heistä tulee kunnon miehiä. Tosin myönnän, että

odotan muutamille heistä kunniaa ja menestystä. Demi ei ole aivan

tavallinen lapsi, ja uskon että hän yltää vielä johonkin hyvään ja

suureen tässä maailmassa. Toivon että toisetkin menestyvät hyvin,

varsinkin kaksi uusinta poikaani, sillä kuultuani Natin soittavan

tänä iltana minä tosiaan ajattelen, että hänellä on luontaiset lahjat.

-- Liian aikaista sanoa; lahjoja hänellä kyllä on, ja uskon, että

poika pystyy piankin ansaitsemaan leipäänsä sillä työllä, jota

rakastaa. Kasvata sinä häntä vielä pari vuotta, sitten minä otan

pojan hoiviini ja toimitan hänet saamaan lisäkoulutusta.

-- Siinä avautuu mukava tulevaisuus Nat-paralle, joka vielä kuusi

kuukautta sitten oli ypöyksin ja ystävittä. Daninkin tulevaisuus

on jo selvä. Herra Hyde ottaa pojan mukaansa ja hän saakin

tosi kunnollisen ja uskollisen apulaisen, sen lupaan. Dan on

palvelevainen, jos hän saa palkakseen rakkautta ja luottamusta;

hänellä on tarmoa luoda oma tulevaisuutensa. Niin, olen tosiaan

onnellinen, kun olemme menestyneet molempien poikien suhteen. Toinen

oli heikko ja toinen raju; nyt ovat molemmat parempia kuin tullessaan

ja toiveita herättäviä.

-- Mitä taikakeinoja sinä oikein käytät, Jo?

-- Minä vain rakastan heitä ja annan heidän huomata sen. Muusta Fritz

on pitänyt huolen.

-- Kyllä pelkkä rakastaminenkin näyttää työstä käyneen, sanoi Laurie

hipaisten hellästi Jo-rouvan kalpeata poskea.

-- Minä olen jo iäkäs nainen, mutta hyvin onnellinen, niin ettei

kannata surkutella minua, Teddy, sanoi Jo katsellen tyytyväisenä

ympärilleen.

-- Tosiaan, suunnitelmasi tuntuvat luonnistuvan paremmin vuosi

vuodelta, sanoi Teddy nyökäten hyväksyvästi viehättävälle näkymälle.

-- Kuinka voisin epäonnistua työssäni, kun te kaikki autatte minua

niin paljon? vastasi Jo-rouva katsoen kiitollisena avokätisintä

suojelijaansa.

-- Tämän koulun perustaminen oli aikamoinen yllätys perheelle. Me kun

olimme suunnitelleet sinulle aivan toisenlaisen tulevaisuuden, mutta

tämä näyttää sopivan sinulle parhaiten. Se oli tosiaan aikamoinen

keksintö, Jo, sanoi Laurie torjuen tapansa mukaan kiitoksen.

-- Mutta kyllä sinä aluksi nauroit ja teet vieläkin monin tavoin

pilkkaa minun päähänpistostani. Etkö sinä ennustanut, että tyttöjen

ottaminen poikien joukkoon oli hirvittävä virhe? Katso nyt, kuinka

hyvää se saa aikaan, ja hän osoitti onnellista ryhmää, jossa pojat

ja tytöt tanssivat, lauloivat ja juttelivat sulassa sovussa ja

toveruudessa.

-- Minä antaudun, ja kun kähäräpää on kyllin vanha, lähetän hänetkin

sinun kouluusi. Voinko enää enempää sanoa?

-- Olen oikein ylpeä, kun luotat pikku aarteesi minun huostaani.

Mutta, Teddy, noiden tyttöjen vaikutus on tosiaan ollut erinomainen.

Tiedän että naurat minulle, mutta vähät siitä, olenhan minä tottunut.

Niinpä kerron sinulle, että mieluisimpia ajatuksiani on kuvitella

perhettäni pienoismaailmaksi, jossa seuraan pikku miesten kehitystä,

ja nyt olen saanut myös tarkkaillakseni, millainen vaikutus pikku

naisilla on heihin. Daisy on kodin hengetär, ja kaikki ihailevat

hänen hiljaista, naisellista esiintymistään. Nan on levoton,

tarmokas, lujaluonteinen tyttö. He ihailevat hänen rohkeuttaan ja

antavat hänen tehdä niin kuin hän haluaa, sillä he ovat huomanneet,

että tytöllä on kiinnostusta, rohkeutta ja voimaa tehdä ja puuhata

paljon tässä pienoismaailmassa. Sinun Elisabetisi on arvokas nainen,

täynnä luontaista hienoutta, suloutta ja kauneutta. Hän hioo heitä

tietämättään ja täyttää paikkansa niin kuin kauniin naisen tuleekin

kehittämällä heistä oikeita herrasmiehiä sanan vanhassa, hyvässä

merkityksessä.

-- Eivät ne aina ole hienohelmoja, jotka parhaiten vaikuttavat.

Joskus voimakas, rohkea nainen kehittää ja tekee pojasta miehen,

sanoi Laurie ja kumarsi Jolle merkitsevästi nauraen.

-- Ei! Minä uskon, että se suloinen nainen, jonka vihjaamasi poika

vei vihille, on auttanut häntä enemmän kuin joku Nanin kaltainen

villikko nuoruusvuosina; tai paremminkin se viisas, äidillinen

nainen, joka piti huolta pojasta, on vaikuttanut siihen, että

poika on sellainen kuin hän nyt on, ja Jo-rouva kääntyi äitiinsä,

joka istui Megin kanssa hieman syrjässä. Arvokkaalle ja kauniille

vanhukselle Laurie osoitti kunnioittavaa rakkauttaan vastatessaan:

-- Kaikki kolme tekivät paljon hänen hyväkseen, ja voin hyvin

ymmärtää, että nuo tytöt voivat paljon auttaa poikia.

-- Eivät sen enempää kuin pojat heitä. Voin vakuuttaa, että se on

molemminpuolista. Natin soitolla on herkistävä vaikutus Daisyyn;

Dan hillitsee Nania enemmän kuin kukaan muu; Demi taas opettaa

kähäräpäätä näppärästi ja hyvin. Hyvä ystävä, jos miehet ja naiset

vain luottaisivat toisiinsa, ymmärtäisivät ja auttaisivat toisiansa

niin kuin minun lapseni, maailma olisi mainio paikka, sanoi Jo-rouva

katsoen kaukaisuuteen.

-- Tehän teette parhaanne, että tuo onnellinen aika joutuisi,

ystäväni. Uskokaa edelleenkin siihen, tehkää työtä sen hyväksi ja

kokeilkaa sen mahdollisuuksia omassa pienessä piirissänne, sanoi

herra March, joka oli pysähtynyt ohi kulkiessaan.

-- Minä en ole niin kunnianhimoinen, isä. Tahdon vain antaa näille

lapsille kodin ja opettaa heille ihan yksinkertaisia asioita, jotka

helpottavat heidän elämäänsä, kun he aikanaan joutuvat suureen

maailmaan ja taisteluun. Rehellisyys, rohkeus, tarmokkuus, usko

Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen -- siinä kaikki mitä tahdon

heille opettaa.

-- Siinä onkin kaikki. Antakaa heille sellaiset eväät, kun he miehinä

ja naisina lähtevät täyttämään elämänkutsumustaan; ja menestyvät

he sitten tai pettyvät toiveissaan, aina he muistavat ja siunaavat

teidän työtänne, hyvä poikani ja tyttäreni.

Professori oli tullut heidän luokseen, ja puhuessaan herra March

antoi molemmille kätensä ja katsoi siunaten heitä. Kun Jo ja hänen

miehensä seisoivat hetken hiljaa jutellen ja tuntien, että kesän työ

oli onnistunut, koska isä kerran hyväksyi sen, puikahti Laurie-herra

eteiseen, kuiskasi muutaman sanan lapsille, ja äkkiä koko joukko

hyökkäsi sisään, ja ottaen toisiaan kädestä he muodostivat piirin isä

ja äiti Bhaerin ympärille ja lauloivat iloisesti:

-- Kesä mennyt on,

kesäkiireet myös.

On vilja koottu aittoihin,

sai palkkion sun työs.

On juhlammekin lopussa,

nyt leikki jäädä saa,

vaan kiitosjuhlan kunniaksi

tää laulu kajahtaa:

Sato parhain

Luojas eessä on

onni, ilo lapsien

ja sydän nuhteeton.

Ken sydäntämme puhdistaa,

me heitä kiitämme,

ja isän, äidin, kodin tään

rukouksiin liitämme.

Viimeisten säkeitten aikana piiri pieneni, kunnes professori ja

hänen vaimonsa joutuivat vangiksi, monet kädet kiertyivät heidän

ympärilleen ja nauravat kasvot piirittivät heitä joka puolelta. Se

osoitti paremmin kuin mikään muu, että yksi kasvi oli juurtunut ja

kukki jo kauniisti kaikissa näissä pikku puutarhoissa. Sillä rakkaus

on kukka, joka juurtuu millaiseen maaperään hyvänsä. Se kasvaa ja

tekee ihmeitään syksyn kylmistä ja talven pakkasista huolimatta. Se

kukkii ja tuoksuu kauniisti tuottaen siunausta niille jotka antavat

sekä niille jotka saavat.