SADONKORJUU

Puutarhat menestyivät hyvin sinä kesänä ja syyskuussa korjattiin

sato suurella riemulla. Ned ja Jack yhdistivät viljelyksensä

ja kasvattivat perunaa, koska se oli hyvää kauppatavaraa. He

saivat satoa tarkasti laskien viisikymmentä litraa ja myivät ne

kohtuuhinnalla herra Bhaerille, sillä perunoita kului tässä perheessä

lujasti.

Emil ja Franz olivat maissin viljelijöitä ja kuorivat viljansa

riihessä suurella melulla. Sitten he veivät itse jyvät myllyyn ja

palasivat ylpeinä kotiin; heillä oli perheelle jauhoja pitkäksi aikaa

pikavanukasta ja maissikakkuja varten. He eivät huolineet rahaa

viljastaan, vaan Franz selitti:

-- Emme voi ikinä palkita enolle sitä, mitä hän on tehnyt meidän

hyväksemme, vaikka kasvattaisimme maissia koko lopun ikämme.

Nat sai papuja niin runsaasti, että joutui toivottomuuden valtaan:

elinaikanaan hän ei selviytyisi niiden perkaamisesta. Mutta Jo-rouva

keksi keinon. Kuivat palot levitettiin riihen lattialle, Nat soitti

katrillia ja pojat tanssivat, kunnes pavut irtaantuivat paloista.

Tommyn varhaiset pavut epäonnistuivat täysin, sillä alkukesän kuivuus

vikuutti niitä pahasti, kun hän ei kastellut palstaansa. Myöhemmin

pavut alkoivat jo vähän virkistyä, mutta kun viljelijä jätti ne aivan

oman onnensa nojaan taistelemaan kirppuja ja rikkaruohoja vastaan,

ne uupuivat ja kärsivät vitkallisen kuoleman. Silloin Tommy käänsi

maansa uudestaan ja kylvi siihen herneitä. Mutta oli jo myöhä,

linnut verottivat siemeniä ja kepittäminen unohtui, niin että varret

retkottivat pitkin maata. Kun onnettomat palot vihdoin valmistuivat,

ei kukaan välittänyt niistä, sillä herneiden aika oli ohi.

Lohduttautuakseen Tommy kävi harjoittamaan laupeudentyötä. Hän siirsi

palstalleen kaikki löytämänsä ohdakkeet ja hoiti niitä huolellisesti

Tobya varten; Toby näet ahmi herkkunaan näitä piikkisiä kasveja ja

oli nyhtänyt suuhunsa joka ikisen ohdakkeen, minkä laitumeltaan

löysi. Pojat pitivät hauskaa Tommyn ohdakeviljelmän kustannuksella,

mutta Tommy väitti, että oli autuaampaa antaa kuin ottaa ja selitti

kasvattavansa ensi kesänä maassaan ohdakkeiden lisäksi myös matoja

ja käärmeitä, niin että Demin kilpikonnat ja Natin lemmikkipöllökin

saisivat mieleistään ravintoa. Hyväsydämisen ja huolettoman Tommyn

tapaista!

Demi oli toimittanut isoäidilleen salaattia pitkin kesää ja syksyllä

hän lähetti isoisälle korillisen nauriita, niin puhtaiksi hangattuja,

että ne olivat kuin isoja valkoisia munia. Isoäiti piti kovin

salaatista ja isoisä kehui itsensä Luculluksenkin syöneen nauriita.

Daisylla oli pelkkiä kukkia pienessä maatilkussaan, ja sieltä sai

koko pitkän kesän kauniita ja tuoksuvia kukkakimppuja. Hän oli

kovin ihastunut puutarhaansa ja möyri siellä päivät pitkät hoitaen

ruusuja, orvokkeja, hajuherneitä ja resedoja yhtä huolellisesti ja

hellästi kuin konsanaan nukkejaan ja ystäviään. Aina tilaisuuden

tullen lähetettiin kaupunkiin pieniä kukkavihkoja, ja muutamat kodin

maljakoista olivat erikoisesti hänen huolenaan. Hänellä oli monia

hauskoja mielikuvia kukista. Punaisista ja valkoisista unikoista hän

teki hehkeitä nukkeja, sitoi terälehdet ruohovyöllä röyhelöiseksi

hameeksi ja pani vihreään päähän ihastuttavan kellokukkahatun. Näille

kukkaihmisille hän teki herneenpaloista veneitä, joissa oli purjeet

ruusun terälehdistä ja jotka lipuivat viehkeästi tyynellä lammella.

Huomattuaan, ettei keijukaisia olekaan, hän teki niitä itse ja

rakasti uskollisesti näitä pieniä ystäviään, joilla oli tärkeä sija

hänen kesämaisemassaan.

Nan viljeli lääkekasveja, ja hänen palstallaan oli hieno valikoima

hyödyllisiä yrttejä, joita hän hoiti yhä kasvavalla mielenkiinnolla.

Syyskuussa hänellä oli paljon touhua, kun hän leikkasi, kuivasi ja

niputti satonsa. Samalla hän kirjoitti pieneen vihkoon, kuinka eri

yrttejä oli käytettävä. Hän oli tehnyt monenlaisia kokeita ja myös

monia erehdyksiä; niinpä hän halusi varmistua, ettei toistamiseen

antaisi esimerkiksi Mikille malia kissanmintun asemesta.

Dick, Doll ja Rob muokkasivat kukin maansa ja pitivät siitä

ääntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Molemmat D:t viljelivät

palsternakkaa ja porkkanaa ja odottivat haikeina ajan kulumista, että

saisivat kiskoa kallisarvoiset juureksensa maasta. Dick tutki salaa

porkkanoitaan, mutta istutti ne takaisin ja myönsi Silaksen olleen

oikeassa, kun tämä sanoi, että oli liian aikaista nostaa niitä.

Rob korjasi satonaan neljä pientä ja yhden suunnattoman suuren

kurpitsan. Tuo kurpitsavaari näytti imeneen itseensä pienen

kasvitarhan kaiken ravinnon ja koonneen kaikki auringonsäteet,

ja siinä se köllötti suurena, keltaisena pallona luvaten moneksi

viikoksi herkullista kurpitsapiirakkaa. Rob oli niin ihastunut

jättiläiskasviinsa, että vei kaikki sitä katsomaan, ja kun halla

alkoi nipistellä, hän peitteli kurpitsansa yöksi vanhalla huovalla

kuin rakkaan lapsen. Kun se korjattiin, hän ei antanut kenenkään

koskea siihen ja olikin vähällä taittaa selkänsä, kun työnsi sitä

latoon pienillä käsikärryillä, joita Doll ja Dick kärryjen eteen

valjastettuina vain vastamäessä saivat auttaa. Hänen äitinsä lupasi,

että kiitosjuhlan piirakat paistettaisiin siitä, ja viittaili

epämääräisesti, että hänellä oli suunnitelma, joka tuottaisi

kiitetylle kurpitsalle ja sen omistajalle kunniaa.

Billy-parka istutti kurkkuja, mutta kuokki onnettomuudeksi ne

maasta ja jätti rikkaruohot jäljelle. Kymmenisen minuuttia hän suri

lohduttomasti tätä erehdystä, mutta unohti sitten koko asian ja kylvi

maahan kourallisen keräämiään kirkkaita nappeja. Kukaan ei häirinnyt

häntä; hän sai tehdä palstalleen mitä halusi, ja pian se näyttikin

maanjäristyksen myllertämältä. Kun tuli korjuuaika, hänen satonsa

olisi supistunut vain kiviin ja rikkaruohoihin, ellei kunnon Pöppö

olisi ripustanut puolta tusinaa appelsiineja siihen kuivaan puuhun,

jonka poika oli istuttanut keskelle palstaansa. Billy oli ihastunut

hedelmiin eikä kukaan turmellut hänen iloaan, vaan hän sai pitää

pienen ihmeensä.

Pumpulla oli monenmoisia koettelemuksia meloniensa suhteen. Hän

halusi välttämättä maistaa niitä ja piti itsekseen kekkerit ennen

kuin ne olivat edes kypsiä; mutta hän tuli niin kipeäksi, ettei

pariin päivään uskonut enää ikinä syövänsä mitään. Mutta hän

selvisi vaivoistaan ja tarjosi ensimmäiset sokerimeloninsa toisille

maistamatta itse suupalaakaan. Ne olivat mainioita meloneja, sillä

hän kasvatti niitä päivänpaisteisella rinteellä ja ne kypsyivät

nopeasti.

Viimeinen ja paras kasvoi pitkin viinisalkoa, ja Pumppu oli

ilmoittanut myyvänsä kaikki sen hedelmät naapurin rouvalle. Pojat

olivat pettyneitä, sillä he olisivat toivoneet, että kaikki

popsittaisiin kotona ja he ilmaisivat tyytymättömyytensä uudella

ja vaikuttavalla tavalla. Kun Pumppu eräänä aamuna meni katsomaan

kolmea komeaa meloniaan, jotka piti myytämän, hän kauhistui. Jokaisen

vihreässä kyljessä irvisteli veitsellä vuoltu valkoinen sana:

ahmatti. Hän raivostui ja juoksi Jo-rouvan luo lohduttautumaan. Tämä

kuunteli, otti osaa suruun ja sanoi sitten:

-- Jollet halua joutua naurun alaiseksi, sinun täytyy antaa melonisi

lahjaksi.

-- Kai minun sitten täytyy, en minä kuitenkaan voi löylyttää kaikkia

poikia. Mutta kyllä minä tahtoisin näyttää niille konnille, että

muistaisivat, pauhasi Pumppu.

Jo-rouva tiesi melkein varmasti, kuka kepposen oli tehnyt,

sillä hän oli edellisenä iltana nähnyt kolme päätä epäilyttävän

lähellä toisiaan sohvan nurkassa, ja kun siinä oli sipisty ja

nyökytelty, Jo-rouva tiesi kokemuksesta, että kepponen oli tekeillä.

Kuutamoilta, rapina vanhassa kirsikkapuussa Emilin ikkunan

luona, haava Tommyn sormessa -- kaikki nämä vahvistivat hänen

epäilyksiään. Tyynnytettyään vähän Pumpun vihaa hän käski pojan tuoda

pahoinpidellyt melonit makuuhuoneeseensa, mutta kielsi puhumasta

sanaakaan tapahtuneesta. Pumppu toi melonit, ja veijarikolmikko

ihmetteli, kun hän kesti kepposen näin tyynesti. Se tärveli heidän

ilonsa, ja melonien täydellinen häviäminen sai heidät levottomiksi.

Pumpun hyväntuulisuus lisäsi vielä huolestuneisuutta, sillä hän oli

tyynempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ja suhtautui heihin niin

välinpitämättömästi, että pojat olivat aivan ymmällään.

Päivällisen aikaan he ymmärsivät kaiken; silloin Pumpun kosto kohtasi

heidät ja he puolestaan joutuivat naurun alaisiksi.

Kun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi

tirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista

ja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin

pahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä

pinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: "Ahmatti

lähettää tervehdyksen." Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko

pöytäkunta; nauroi katketakseen.

Danilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa

talosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta

missä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin

hyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho

huolellisesti leikattu portaiden edestä.

Kun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska

hänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän

saattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen

omiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille

ja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän

niityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä

sassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat

valkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava

kultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia

lehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita -- hajuheiniä,

köynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja

ja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.

-- Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni,

oli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla

vaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti

maljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla

kuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.

Suuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella

oli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä

nähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa,

joissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu

kolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina

kimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä

ja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön,

elleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin

tähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia

siemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta

näkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä

tuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän

oli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt

korkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin.

Saksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli

aseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja

makeutuivat talven kesteihin.

Talon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy

sanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat

pähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan,

josta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit.

Heidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos

poimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja

Teddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa

puolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi

päivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa

jalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten

ne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden

mentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia

sanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:

-- Oletteko te myyneet pähkinät oraville?

-- Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.

-- Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät

jätä teille ainuttakaan.

-- Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä

vuonna kauheasti.

-- Puussa ei ole enää montakaan, ja maan ovat oravat puhdistaneet

tarkkaan, käy vaikka katsomassa.

Robby juoksi katsomaan ja hätääntyi huomatessaan, kuinka vähän

pähkinöitä oli jäljellä. Hän kävi hakemassa Teddyn, ja pojat

ahersivat koko iltapäivän oravien sättiessä heitä aidalta.

-- Nyt meidän on pidettävä vahtia ja poimittava pähkinät heti kun

niitä tippuu, muuten emme saa kuin vakallisen ja sitten kaikki

nauravat meille.

-- Tuhma orava, et saa pähkinöitä, minä poimin vikkelästi ja vien ne

ylisille, sanoi Teddy topakasti pikku kurrelle, joka suutuksissaan

pöyhisteli häntäänsä ja naksutteli.

Sinä iltana kova tuuli pudotteli sadoittain pähkinöitä, ja tullessaan

aamulla herättämään poikiaan Jo-rouva sanoi reippaasti:

-- Tulkaa pian, oravat ovat jo ahkerassa työssä. Saattekin puskea

lujasti tänään, muuten ne vievät viimeisetkin maasta.

-- Eivät kyllä vie, sanoi Robby, hyppäsi kiireesti vuoteesta,

hotkaisi vähän aamiaista ja hyökkäsi pelastamaan omaisuuttaan.

Teddy lähti mukaan ja ahersi kuin pieni majava taapertaen

edestakaisin milloin tyhjä, milloin täysi kori kädessään. Vakallinen

oli jo viety vilja-aittaan, ja kun koulun kello soi, pojat

myllersivät yhä lehtien seassa etsimässä pähkinöitä.

-- Voi, isä anna minun jäädä poimimaan. Nuo oravat ryöstävät muuten

kaikki minun pähkinäni. Luen sitten myöhemmin läksyt, huusi Rob

juosten palavissaan kouluhuoneeseen.

-- Jos olisit noussut joka aamu varhain poimimaan, niin nyt ei

tarvitsisi hätäillä. Minähän puhuin siitä, mutta sinä et välittänyt.

Siksi en voi antaa sinun lyödä laimin koulua. Oravat saavat tänä

vuonna enemmän kuin omansa, ja sen ne ansaitsevat, sillä ne ovat

olleet ahkeria. Saat vapaata viimeisen tunnin, mutta et enempää,

sanoi herra Bhaer ja osoitti Robin paikalleen. Pikku mies tarttui

kirjaansa ja päätti ottaa tuona luvattuna tuntina vahingon takaisin.

Oli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli

viimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien

edessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat

häntäänsä aivan kuin ilkkuen: "Ähä piti, senkin laiskuri."

Onneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa

tänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli

verratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti

sinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta,

väsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti

työnsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla

kilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.

Päästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin

luota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä

kentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja

haukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä

oli toisessa kädessään.

Rob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello

kahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat

työmiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei

antautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään

Rob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei

ollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät

olleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit

puhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:

-- Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.

-- Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.

-- Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä

onnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja

oravien välinen taistelu.

Rob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän

jalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään

kyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun

ne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat

räystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan

alle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle,

ja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka

ajan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.

-- Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille

ainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen,

vei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki

ikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat

tuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat

pesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan

nakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti,

ikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että

Rob oli sittenkin perinyt voiton.

Isä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo

kuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän

työ oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi

heidät hyvin onnellisiksi.

19