Pojat nauroivat jokaiselle jälkikirjoitukselle raikuvasti, ja kun
Tommy tuli kuudenteen ja samalla viimeiseen, hän oli niin voipunut,
että ilomielin istuutui pyyhkimään tuhruisia kasvojaan.
-- Toivottavasti vanha rouvaparka kestää kunnialla kirjeesi, kuului
melun seasta herra Bhaerin ääni.
-- Ei oteta huomioon sitä ystävällistä viittausta, joka tehdään
jälkikirjoituksen viimeisessä osassa, sillä kirjeessä on hänelle
kylliksi ilman Tommyn vierailuakin, vastasi Jo-rouva muistaen,
että vanha rouva tavallisesti joutui vuoteeseen lannistumattoman
pojanpoikansa vierailun jälkeen.
-- Nyt on minun vuoro, sanoi Teddy, joka oli oppinut muutaman säkeen
ulkoa ja oli toisten esiintyessä noussut vähän väliä pystyyn. Nyt hän
ei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan.
-- Poika unohtaa, jos hänen vielä pitää odottaa, ja minulla oli
aikamoinen työ opettaa se hänelle, sanoi hänen äitinsä.
Teddy tallusteli puhujan paikalle ja kumarsi ja niiasi yhtaikaa aivan
kuin haluten tehdä kaikkien mieliksi. Sitten hän lausui melkein
henkeä vetämättä seuraavat säkeet painottaen aina vääriä sanoja:
"Pienet vesipisaraiset,
hienot hiekkajyvät
luovat maita mantereita
sekä meret syvät.
Pienet ystävyyden sanat
kaunistavat kieltä,
tuovat kotiin viihtyisyyttä,
kohottavat mieltä."
Lopussa hän läpytti käsiään ja sai toiset kaksin verroin innostumaan,
sitten hän juoksi äitinsä luo ja piilotti päänsä tämän helmaan
riemuissaan valtavista suosionosoituksista.
Dick ja Doll eivät kirjoittaneet, mutta heidät oli innostettu
tarkkailemaan eläinten ja hyönteisten tapoja ja kertomaan mitä olivat
nähneet. Dickistä se oli hauskaa, ja hänellä olikin aina paljon
kerrottavaa. Hän marssi vuorollaan pöydän luo ja katsellen yleisöä
luottavasti kirkkailla silmillään kertoi tietonsa niin tosissaan,
ettei kukaan huomannut hänen kyttyräselkäänsä.
-- Minä olen tarkastellut sudenkorentoja ja lukenut Danin kirjastakin
ja koetan kertoa mitä muistan. Lammikolla niitä tapaa suuret joukot
lentelemässä ympäriinsä. Ne ovat sinisiä ja niillä on isot silmät
ja verkkomaiset siivet ja ne ovat kauniita. Minä otin yhden kiinni
tarkastellakseni, ja se oli varmastikin kaunein hyönteinen jonka
olen nähnyt. Sudenkorento pyydystää pieniä eläviä syötäväkseen, ja
sillä on omituiset koukut, jotka se panee linkkuun, silloin kun
se ei metsästä. Se rakastaa auringonpaistetta ja tanssii päivät
päästänsä. Odottakaas, mitä minun vielä piti niistä kertoa? Ai, nyt
muistan! Sudenkorento laskee munansa veteen ja ne laskeutuvat pohjaan
ja hautautuvat liejuun. Niistä tulee ulos pieni ruma elukka; en
tiedä sen nimeä, mutta se on ruskea ja se saa uuden nahan ja kasvaa
yhä suuremmaksi. Mutta kestää kaksi vuotta ennen kuin siitä tulee
sudenkorento. Nyt tulee merkillisin asia, kuunnelkaa tarkkaan, sillä
ette taida tietääkään sitä. Se näet tuntee, milloin on valmis, ja
silloin ruma toukkamainen otus nousee vedestä kivelle tai kaislalle
ja sen selkä halkeaa.
-- Älähän, sitä minä en usko, sanoi Tommy, joka ei juuri tarkkaillut
ympäristöään ja todella luuli, että Dick panee omiaan.
-- Aukeaahan sen selkä? vetosi Dick herra Bhaeriin, joka pikku
puhujan suureksi mielihyväksi nyökkäsi myöntävästi.
-- Niin on syntynyt sudenkorento, ja se istuu päivänpaisteeseen ja
kokoaa voimia. Se kasvaa vahvaksi ja levittää kauniit siipensä ja
lentää ilman halki eikä enää ole toukka. Siinä kaikki mitä tiedän.
Mutta minä pidän varani ja yritän nähdä, kun se kuoriutuu, sillä on
varmasti hurjan hauskaa muuttua komeaksi sudenkorennoksi.
Dick kertoi juttunsa hyvin, ja kun hän kuvasi vastasyntyneen
hyönteisen lentoa, hän vaapotti käsiään niin kuin olisi nähnyt
korennon lentävän ja halunnut itsekin seurata sitä. Jo-rouva veti
Dickin rinnalleen, suuteli hänen kalpeaa poskeaan ja sanoi:
-- Se oli kaunis tarina, kultaseni, ja sinä muistit sen mainiosti.
Minä kirjoitan ja kerron siitä äidillesikin.
Dick istuutui hänen polvelleen ja hymyili tyytyväisenä kiitoksesta
ja päätti tarkkaan seurata sudenkorennon kehitystä, kun se vaihtaa
vanhan ruumiinsa uuteen. Doll kertoi jotakin sorsista ja ankoista
kumman laulavalla nuotilla, sillä hän oli opetellut tietonsa ulkoa ja
hänestä koko touhu oli aikamoista piinaa.
-- Meidän ankat ovat hyvin kesyjä, hän lopetti. -- Ne syövät
kauheasti ja etsivät ruokaa mudasta ja vedestä. Ne eivät välitä
munistaan, vaan jättävät ne pilaantumaan, ja --
-- Minun eivät jätä! huudahti Tommy.
-- Mutta jotkut kuitenkin jättävät, Silas sanoi niin. Kanat pitävät
huolta ankanpojista, mutta ne eivät päästä niitä veteen, vaan pitävät
siitä kauheaa melua. Mutta poikaset eivät välitä vähääkään.
-- Minä taas kerron pöllöistä, aloitti Nat, joka oli huolellisesti
kirjoittanut esityksensä ja saanut apua Danilta.
-- Pöllöillä on iso pää, pyöreät silmät, käyrä nokka ja vankat
kynnet. Jotkut ovat harmaita, toiset taas valkoisia, mustia ja
kellertäviä. Pöllön höyhenet ovat hyvin pehmeät ja ne ovat joskus
ihan pystyssä. Se lentää aivan äänettömästi ja pyydystää lepakoita,
hiiriä, lintuja ja pikkueläviä. Se rakentaa pesänsä kallioihin ja
onttoihin puihin tai ryöstää joskus toisten lintujen pesiä. Isolla
sarvipöllöllä on kaksi suurta munaa, isompia kuin kanan munat, ja ne
ovat punaisenruskeita. Ruskeankeltainen yöpöllö munii viisi sileätä
valkoista munaa, ja sen kuulee öisin huhuilevan. Jotkut itkevät kuin
pikkulapset. Pöllöt nielevät hiiret ja lepakot kokonaisina, ja mikä
ei sula, sen ne oksentavat palloina pois.
-- Hyvänen aika! Sehän hassua! kuultiin Nanin huomauttavan.
-- Pöllö ei näe päivällä, ja jos se lähtee auringonpaisteessa
liikkeelle, se räpyttelee puolisokeana ympäriinsä ja toiset linnut
ahdistelevat ja nokkivat sitä ihan kuin pilkkaisivat. Sarvipöllö
on hyvin iso, melkein kotkan kokoinen. Se syö jäniksiä, rottia,
käärmeitä ja lintuja ja asuu kallionrotkoissa tai vanhoissa
raunioituneissa rakennuksissa. Pöllöt huutavat monella eri tavalla,
joskus kuin ihminen hädissään: 'Hu-huuh!' ja moinen huhuilu
pelottelee ihmisiä öisin metsässä. Tunturipöllö asustaa kylmissä
maissa ja näyttää joskus haukalta. On sellaisiakin pöllöjä, jotka
kaivavat koloja maahan ja elävät kuin myyrät, ne ovat aika pieniä.
Tornipöllö on yleisin, ja minä olen nähnyt sellaisen istuvan
puunkolossa. Se oli kuin pieni harmaa kissa, toinen silmä auki,
toinen kiinni. Hämärissä se lähtee liikkeelle ja vaanii lepakoita.
Minä sain yhden kiinni ja tässä se on.
Nat otti takkinsa povesta pehmeähöyhenisen linnun, joka räpytti
silmiään, pyristeli höyheniään ja näytti kovin uniselta, kömpelöltä
ja vihaiselta.
-- Älkääkä koskeko siihen! Muuten se antaa teille kyytiä, sanoi Nat
silitellen ylpeänä uutta lemmikkiään. Ensin hän pani paperihatun
pöllön päähän ja pojat nauroivat sen hupsua ulkonäköä, sitten hän
vielä täydensi vaikutusta paperisilmälaseilla, jolloin lintu tuli
niin oppineen näköiseksi, että pojat aivan kiljuivat riemusta.
Lopuksi lintu suuttui, tarrautui nokallaan riippuvaan nenäliinaan ja
'kotkotti'. Silloin se sai lentää vapauteen, mutta se istahti oven
edessä olevan petäjän oksalle ja katsella killisteli seuruetta niin
hullunkurisen näköisenä, että kaikki olivat katketa naurusta.
-- Entäs George, onkos sinulla mitään? kysyi herra Bhaer, kun
huoneessa taas oli hiljaista.
-- Olen minä lukenut myyristä, mutta en muista muuta kuin että ne
kaivavat reikiä ja asuvat niissä, ja jos aikoo saada niitä kiinni
täytyy kaataa reiät vettä täyteen. Ja myyrät kuolevat elleivät saa
syödä kauhean usein.
Sitten Pumppu istahti paikalleen ja toivoi hartaasti, että olisi
ollut ahkerampi ja kirjoittanut oikein paperille arvokkaat
havaintonsa, sillä hänen viimeksi mainitsemansa tieto herätti yleistä
naurua, joka harmitti häntä julmasti.
-- No niin, sitten onkin tämän päivän työ tehty, aloitti herra Bhaer,
mutta Tommy huusi kiireesti:
-- Ei, ei vielä. Ettekö muista, että meidän pitää antaa se tavara.
Hän viittoili kiivaasti ja teki sormillaan kuin silmälasit.
-- Sehän on totta, minä vallan unohdin. Nyt on sinun vuorosi,
Tom, sanoi herra Bhaer istahtaen paikalleen, ja kaikki Dania
lukuunottamatta olivat kovasti innoissaan.
Nat, Tommy ja Demi poistuivat huoneesta, mutta palasivat pian kantaen
pientä punaista sahviaanilaatikkoa Jo-rouvan hopeatarjottimella. Se
oli Tommyn käsissä, ja hän asteli Nat ja Demi kannoillaan mitään
aavistamattoman Danin luo. Tommy oli valmistanut tilaisuuteen
vaikuttavan puheen, mutta kun hetki koitti, se oli haihtunut mielestä
ja hän sanoi vain mutkattomasti:
-- Kuule, Dan, me haluamme antaa sinulle jotain sovittaaksemme sen
mitä tapahtui jokin aika sitten ja näyttääksemme, kuinka paljon me
sinusta pidämme, kun sinä olet niin reilu. Tässä se on, toivottavasti
siitä on sinulle iloa.
Dan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin
sahviaanilaatikko ja mumisi vain: -- Kiitos pojat! kopeloidessaan
lahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli
niin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.
-- Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte
minulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan
kättäsi, Tommy!
Monta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä,
sillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen
ympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan
huomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.
-- Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet
lahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka
näytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja
Jo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:
-- Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin
kätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä
myhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat
mitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän
isänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:
-- Minun Danny on kiltti!
-- Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu... mitä
ne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi
puikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.
-- Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan
onnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.
Hän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja
Jack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.
-- Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin
vietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.
-- Se vilkutti minulle, hihkui Nan, joka oli pistänyt päänsä Jackin
kainalon ali, niin että oli jo toisena näkemässä.
Kukin katsoi vuorollaan, ja Dan näytti heille perhosen siiven pehmeää
pintaa, hiuksen läpileikkauksen, lehden suoniston, jota tuskin näki
paljaalla silmällä, vaikka se pienen taikalasin läpi katsottuna oli
kuin tiheä verkko. Iho heidän omissa sormissaan oli kuin maisema
täynnä vuorenharjoja, laaksoja ja kukkuloita. Hämähäkinverkko näytti
paksulta ompelulangalta ja mehiläisen pistin oli kuin naskali.
-- Ne ovat yhtä ihmeellisiä kuin minun satukirjani kuvat, mutta
paljon jännittävämpiä, sanoi Demi haltioissaan.
-- Dan on nyt kuin satujen taikuri ja hän voi näyttää teille
monenmoisia ihmeitä, joita ympärillänne tapahtuu, sillä hänellä
on kärsivällisyyttä ja rakkautta luontoon. Me elämme kauniissa ja
ihmeellisessä maailmassa, Demi, ja mitä enemmän sinä tiedät siitä,
sitä viisaammaksi ja paremmaksi itse tulet. Tämä pieni laite opettaa
teille luontoa aivan uudella tavalla, ja te voitte saada erinomaisia
oppitunteja, jos vain haluatte, sanoi herra Bhaer iloissaan poikien
kiinnostuksesta.
-- Voisinko minä nähdä jonkun sielun tällä mikroskoopilla, jos
katsoisin tarkasti? kysyi Demi, jota pienen lasipalan voima kovasti
kiinnosti.
-- Et, ystäväni, siihen sen teho ei riitä, eikä niin tehokasta
mikroskooppia voi tehdäkään. Sinun täytyy odottaa vielä kauan ennen
kuin silmäsi ovat kyllin tarkat huomaamaan Jumalan näkymättömimmät
ihmeet, vastasi Fritz-setä käsi pojan päälaella.
-- Niin kai. Mutta Daisy ja minä arvelemme, että jos enkeleitä
on olemassa, niiden siivet näyttävät varmasti samanlaisilta kuin
perhosen siivet tuon lasin läpi, ne ovat vain pehmeämmät ja niissä on
enemmän kultaa.
-- Usko vain niin ja pidä omat siipesi puhtaina ja loistavina äläkä
lennä pois vielä pitkiin aikoihin.
-- En minä lennäkään. Ja Demi piti sanansa.
-- Näkemiin, pojat, minun täytyy nyt mennä, mutta jätän teidät
jatkamaan tutkimuksia uuden luonnontieteen opettajanne johdolla,
sanoi herra Bhaer ja lähti töihinsä tyytyväisenä tähän kirjallisten
harjoitusten päivään.
18