-- Mitä maailmassa tuo poika tekee? hämmästeli Jo-rouva eräänä
päivänä nähdessään Danin juoksevan puolen virstan rataa kuin
kilpailuissa. Poika oli yksin ja näytti jostakin kumman syystä
päättäneen jatkaa, kunnes pakahtuisi tai taittaisi niskansa, sillä
juostuaan monta kierrosta hän koetti hypätä aidalle ja heitti sitten
kuperkeikkaa puistokäytävällä ja heittäytyi lopuksi uupuneena
nurmikolle oven eteen.
-- Harjoitteletko sinä kilpailua varten? kysyi Jo-rouva ikkunasta,
jonka ääressä istui.
Dan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:
-- En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.
-- Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos
rehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja
heitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.
-- Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme
levottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:
-- Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?
-- Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti,
mutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.
Sanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui
niitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta
kiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän
ymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän
katseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi
poika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen
hän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt
vuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt
saattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta
vapauttaan.
-- Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti
Jo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu
ehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni
hänet turvassa.
-- Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. -- Ei sinua
riivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa
asuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin
ja kerran minä toden teolla ajattelin karata.
-- Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan
ikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.
-- Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut
pysymään kotona.
-- Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.
-- Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten
lempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.
-- Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä,
mutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja
kaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.
-- Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä
paljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa.
Minä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten
haluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.
-- Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. -- Minä en halua
karata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu
kuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta
päistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En
tiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu -- ja siinä kaikki.
Dan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti
mustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella
voimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi
sen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken
pojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän
kamppaili mielessään ennen kuin sanoi:
-- No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja
tule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.
Saadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin
hämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt
miksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän
vaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän
taistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden
tunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän
eniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.
Se oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa
hiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi.
Hän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja
kunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi:
-- Toistaiseksi en lähde minnekään, ja ilmoitan kyllä etukäteen, jos
aion karata. Jätetäänkö asia tälleen?
-- Jätetään vain. Nyt yritän keksiä jotain työtä, johon voit käyttää
'höyrysi' hyödyllisesti, ettei sinun tarvitse juoksennella ympäri
kuin hullu koira, repiä minun viuhkojani tai tapella poikien kanssa.
Mitähän me keksisimme? Danin koettaessa korjata tärvelemäänsä viuhkaa
Jo-rouva vaivasi päätään, miten voisi varjella niskoittelijaansa niin
kauan, että tämä oppisi läksynsä.
-- Haluaisitko ruveta minun lähetikseni? hän keksi äkkiä.
-- Käydä kaupungissa ja toimittaa kaikenlaisia asioita, niinkö? kysyi
Dan, jonka mielenkiinto heräsi heti.
-- Niin. Franz on kyllästynyt puuhaan, Silasta ei voi vaivata
juuri nyt, eikä herra Bhaerilla ole aikaa. Vanha Andy on
luotettava hevonen, sinä olet varma ajaja ja tunnet kaupungin kuin
postinkantaja. Ota sinä nuo tehtävät huoleksesi, niin huomaat,
että on ainakin yhtä hauskaa ajaa kolme kertaa viikossa kaupunkiin
asioille kuin karata kerran kuukaudessa.
-- Ottaisin hirveän mielelläni, mutta saanhan mennä yksin ja vastata
itse kaikesta. En tahtoisi ketään toista sinne kiusakseni, sanoi
Dan, jota uusi puuha viehätti niin, että hän halusi saada asian heti
selväksi.
-- Jos isä Bhaerilla ei ole mitään sitä vastaan, saat toimittaa asiat
ihan yksin. Emil ehkä valittaa, mutta hän ei osaa hoitaa hevosta niin
kuin sinä. Huomenna on muuten toripäivä, minun täytyykin kirjoittaa
tavaralista valmiiksi. Pidä huoli, että vaunut ovat kunnossa, ja sano
Silakselle, että hän varustaa äidille vietävät vihannekset valmiiksi.
Sinun on noustava aikaisin, että joudut takaisin ennen koulun
alkamista. Luuletko selviäväsi?
-- Minähän olen aamuvirkku, sanoi Dan innoissaan.
-- Ja se tapa talon pitää, sanoi Jo-rouva iloisesti.
Dan lähti riemumielin laittamaan uutta siimaa piiskaan, pesemään
kärryjä ja antamaan Silakselle määräyksiä.
-- Minun täytyy keksiä varalle jotain muuta, ennen kuin hän ehtii
kyllästyä ja levottomuuden puuska taas yllättää hänet, mietti
Jo-rouva mennessään kirjoittamaan ostoslistaa kiitollisena siitä,
etteivät kaikki hänen poikansa olleet Daneja.
Herra Bhaer ei täysin hyväksynyt uutta suunnitelmaa, mutta suostui
kokeeksi; ja se saikin Danin panemaan parastaan, niin että hän
hylkäsi omat hurjat suunnitelmansa, jotka olivat liittyneet uuteen
piiskaan ja pitkään alamäkeen. Hän nousi varhain aamulla ja lähti
aikaisin matkaan luopuen sankarillisesti kiusauksesta ajaa kilpaa
maitomiesten kanssa. Päästyään kaupunkiin hän suoritti huolellisesti
asiansa ja tulla jyristi kotiin ennen koulun alkua herra Bhaerin
hämmästykseksi ja rouva Bhaerin suureksi mielihyväksi.
Kommodori valitti että Dania suosittiin, mutta tyytyi saatuaan
venehuoneeseensa uuden munalukon ja ajatellessaan, että merimiestä
odotti toki suurempi kunnia kuin torikuormien ajaminen ja ostosten
teko. Dan täyttikin uuden virkansa moitteettomasti monta viikkoa eikä
puhunut enää sanaakaan karkaamisesta. Mutta eräänä päivänä herra
Bhaer tapasi hänet kurittamassa Jackia, joka parkui suureen ääneen
Danin polvien alla.
-- No mutta, Dan? Minä luulin sinun jo kokonaan unohtaneen
tappelemisen, hän sanoi rientäen hätään.
-- Emme me tappele, me vain painimme, sanoi Dan jättäen kuritettavan
rauhaan.
-- Tuo näytti kyllä selvästi tappelulta ja taitaa tuntuakin siltä,
vai mitä, Jack? sanoi herra Bhaer, kun hävinnyt osapuoli vaivoin
selvisi jaloilleen.
-- Varon kyllä toista kertaa painimasta Danin kanssa. Hän melkein
väänsi niskani nurin, valitti Jack ja piteli päätään ollakseen varma,
että se yhä keikkui hartioiden välissä.
-- Me aloimme vain painia, mutta kun sain hänet alleni, en voinut
olla löylyttämättä häntä vähän. Ikävä jos satutin sinua, selitti Dan
häpeissään.
-- Minä ymmärrän. Mielesi teki taas iskeä jonkun kimppuun, etkä
voinut vastustaa kiusausta. Sinä olet omituinen vimmapää, Dan,
tappelunnahina näyttää olevan sinulle yhtä tärkeätä kuin musiikki
Natille, sanoi herra Bhaer, joka oli saanut kuulla kaiken Jo-rouvan
ja Danin välisestä keskustelusta.
-- Minä en mahda sille mitään. Jos siis tahdot välttää löylytystä,
Jack, on parasta, että pysyt poissa tieltä, sanoi Dan niin
uhkaavasti, että Jack livisti kiireesti tiehensä.
-- Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle
sitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin
puuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä
odottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:
-- Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia,
tule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.
-- Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi
sitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas
ja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.
Dan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin
taistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja
katse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin
vastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin
oli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen
tammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut
rakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se
kaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän
kuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä
liikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän
harmittomalla tavalla.
-- Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän,
mietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki
mahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.
Mutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin
aikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.
Yksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän
Plumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana.
Pojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja
jonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi
liinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he
väsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki
muut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.
Dan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi
palan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi
kiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin
heidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie
sitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun
Dan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se,
kun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä
ystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.
-- Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin
mieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin
mustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys
oli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin
katsomassa Charlieta.
Laurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn
tullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.
-- Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä.
Minä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän
sanoi kerran käydessään laitumella.
-- Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että
se suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille
selkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen
isäntänsä kohtasivat toisensa.
-- Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi
muutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti,
joten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin
sellaista vehjettä.
-- Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja
Laurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli
herrojen saapuessa tullut.
Kun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään,
hänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän
ei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan,
ja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään,
Dan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan
kauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi
pystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan
loukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti
pystyyn nauraen ja sanoi: -- Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas
tänne, veijari, niin yritän uudestaan.
Mutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien,
miten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus
kiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja
saatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa,
talutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes
se hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille
leipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän
otteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa
keinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan
Tobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa
ratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja
hypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin
päin sen selästä.
Ellei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät
mitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain
pudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan
kooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen
päätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan
vastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille
oli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi
katsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä
hetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi,
niin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:
-- Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä
ratsastan sinulla vielä -- saatpa nähdä.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa
Charlieta sietämään taakkaa selässään.
Hän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten
hyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti.
Mellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja
antoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli
rauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin
olisi tahtonut sanoa: -- Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä
pahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.
Dan taputteli ja kiitteli Charlieta ja ratsasti sillä kierroksen joka
päivä, tosin hän putosi usein, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään.
Hän toivoi, että voisi käyttää satulaa ja ohjaksia, mutta ei
uskaltanut tunnustaa mitä oli tehnyt. Hänen toiveensa täyttyikin,
sillä temppuilulla oli ollut todistaja, joka puhui hänen puolestaan.
-- Tiedättekös te, mitä tuo poika viime aikoina on puuhannut? kysyi
Silas eräänä iltana isännältään, kun oli samassa ohjeita seuraavaksi
päiväksi.
-- Kuka heistä? kysyi herra Bhaer alistuvasti, sillä hän odotti
kuulevansa taas huonoja uutisia.
-- Dan. Hän on kesyttänyt varsaa, ja panen pääni pantiksi, että poika
onnistuu, vastasi Silas myhäillen.
-- Mistä te sen tiedätte?
-- No, seuraanhan minä toki sen verran poikien hommia ja tiedän
melkein aina, mitä he puuhaavat. Kun minä näin Danin menevän tuonne
niitylle ja palaavan sieltä mustelmilla, arvasin heti, että jotain
siellä on tekeillä. En puhunut mitään, mutta menin latoon ja katselin
sieltä käsin, kuinka hän teki kaikenlaisia temppuja Charlien kanssa.
Siunatkoon, miten se heitteli poikaa selästään ja paiski häntä kuin
jauhosäkkiä. Mutta Dan ei ollut millänsäkään koko höyhennyksestä,
taisipa vallan nauttia siitä.
-- Mutta Silas, teidän olisi pitänyt lopettaa se -- poikahan olisi
voinut vaikka kuolla, sanoi herra Bhaer miettien, mitä ilveitä hänen
lannistumattomien sankariensa mieleen johtuisi seuraavalla kerralla.
-- Olisi kai pitänyt, mutta ei siinä niin hätää ollut, kun ei
Charlie juuri temppuile, se on niin hyväluontoinen kuin hevonen voi
olla. Suoraan sanoen en raskinut pilata näytöstä, sillä Danilla on
totisesti sisua, ja sille minä nostan hattua. Mutta minä luulen, että
hän havittelee nyt satulaa ja ottaa sen vanhan rähjän vaikka salaa,
sen tähden minä tulinkin kertomaan. Antaisitte vain pojan yrittää,
Laurie-herra ei siitä välitä, ja Charlie on juuri omiaan kokeiluun.
-- Saammehan nähdä, sanoi herra Bhaer ja lähti ottamaan selvää
asiasta.
Dan tunnusti heti ja myönsi, että Silas oli oikeassa: hän kykeni
hallitsemaan Charlieta. Sitten hän kertoi, miten oli voittanut
varsan suosion lukuisin porkkanalahjuksin, suostutellen ja
peräänantamattomalla sitkeydellä, niin että oli monen turhan
yrityksen perästä lopulta onnistunut ratsastamaan sillä riimut
ohjaksina ja loimi satulana.
Laurie-herra oli huvittunut ja mielissään Danin rohkeudesta ja
taidosta ja antoi hänelle vapaat kädet. Varsan koulutus pantiin heti
alulle, sillä Laurie-herra sanoi, ettei tuollainen hintelä poika
mitenkään vahingoita hevosta. Danin kunniaksi on mainittava, että
Charlie suhtautui suopeasti satulaan ja suitsiin, kun oli jo kerran
alistunut kuolainten aiheuttamaan harmiin. Ja kun Laurie-herra
oli ensin sitä vähän koulinut, Dan sai istua satulaan ja lähteä
ratsastamaan toisten poikien suureksi kateudeksi.
-- Eikös se olekin komea? Ja se tottelee minua kuin lammas, sanoi Dan
eräänä päivänä laskeuduttuaan satulasta ja seisoen kädet Charlien
kaulalla.
-- On! Ja eikö se olekin paljon hyödyllisempi ja miellyttävämpi kuin
se villi varsa, joka kulutti aikansa laukaten ympäri niittyä, hyppien
yli aitojen ja karaten silloin tällöin? kysyi rouva Bhaer portailta,
joille hän aina ilmestyi, kun Dan ja Charlie esiintyivät.
-- On totisesti. Katsokaa, se ei lähde enää karkuun, vaikken pidäkään
siitä kiinni, ja se tulee heti luo kun vihellän. Minä olen saanut sen
hyvin kesytetyksi, vai mitä? sanoi Dan ylpeänä ja onnellisena, sillä
käydyistä taisteluista huolimatta Charlie rakasti häntä enemmän kuin
isäntäänsä.
-- Minullakin on varsa kesytettävänä ja uskon onnistuvani yhtä hyvin
kuin sinä, jos vain olen yhtä kärsivällinen ja sitkeä, sanoi Jo-rouva
hymyillen niin merkitsevästi, että Dan ymmärsi ja vastasi nauraen,
vaikkakin samalla tosissaan:
-- Eihän me enää hypitä aitojen yli eikä karata, vaan jäädään tänne
-- meistä saa kyllä komean ja hyödyllisen ratsukon. Vai mitä, Charlie?
17