RAIDASSA

Vanha raita kuuli sinä kesänä monta salaisuutta ja näki pikku

näytelmiä, sillä se oli Plumfieldin lasten mieluisin olopaikka ja

näytti iloitsevan siitä -- ainakin se toivotti heidät joka kerta

tervetulleiksi, ja sen tuuheissa oksahaaroissa vietetyt hiljaiset

hetket tuntuivat tekevän kaikille hyvää. Eräänä lauantai-iltapäivänä

raidan oksien kätkössä käytiin monta keskustelua, ja eräs pieni lintu

on kertonut, mitä kaikkea siellä tapahtui.

Ensiksi tulivat Nan ja Daisy lähistölle mukanaan pienet sangot

ja saippuaa, sillä he saivat joskus puhtauden puuskan ja pesivät

purossa kaikki nukenvaatteet. Pöppö ei antanut heidän solkata

keittiössä, ja kylpyhuoneeseen oli porttikielto siitä pitäen

kun Nan oli unohtanut vesijohdon auki, niin että vesi tulvi yli

äyräitten ja tippui katon läpi alakertaankin. Daisy kävi näppärästi

työhön, pesi ensin valkoiset ja sitten värilliset, huuhtoi ja

väänsi vaatteet sievästi ja pingotti ne Nedin tekemillä sievillä

pyykkipojilla kuivumaan nuoralle kahden happomarjapensaan väliin.

Mutta Nan pisti vaatteet yhdellä kertaa likoon ja unohti ne sankoon

kootessaan ohdakkeenhahtuvia tyynyntäytteeksi Semiramiille,

Babylonin kuningattarelle, kuten yhtä nukkea nimitettiin. Kului

vähän aikaa, ja kun rouva Rasavilli tuli katsomaan vaatteitaan,

ne olivat kaikki vihreitä, sillä hän oli työntänyt vihreän

silkkiviitan toisten joukkoon, ja vihreätä väriä oli imeytynyt

vaaleanpunaisiin ja sinisiin pukuihin, pieniin patoihin ja parhaisiin

poimualushameisiinkin.

-- Voi kauhistus! Kaikki on pilalla! huokasi Nan.

-- Pane ne nurmelle valkenemaan, sanoi Daisy kokeneesti.

-- Niin panenkin, ja me voimme istua raidassa katsomassa, ettei tuuli

vie niitä.

Babylonin kuningattaren vaatteet olivat pian nurmella levällään,

sangot oli huuhdottu ja asetettu kumolleen kuivumaan ja pyykkärit

kiipesivät juttelemaan, niin kuin naisilla on tapana askareitten

lomassa.

-- Minä aion tehdä höyhenpatjan, jolle panen tuon uuden tyynyn, sanoi

rouva Rasavilli siirtäessään ohdakkeenhahtuvia taskusta nenäliinaan

hukaten siinä puuhassa niistä puolet puroon.

-- Minä en tekisi. Jo-täti sanoo, että höyhenpatjat ovat

epäterveellisiä. Minä en ikipäivinä antaisi lasteni nukkua muilla

kuin jouhipatjoilla, ilmoitti rouva Shakespeare Smith päättävästi.

-- Minä en välitä. Minun lapseni ovat niin karaistuneita, että

nukkuvat usein paljaalla lattialla eivätkä ole siitä milläänkään (se

oli totta). Minulla ei ole varaa ostaa yhdeksää patjaa, ja minusta on

hauskaa tehdä vuodevaatteet itse.

-- Mutta eikö Tommy veloita höyhenistä?

-- Kyllä kai, mutta minä en maksa hänelle eikä hän niin vaadikaan,

vastasi rouva R. käyttäen halpamaisesti hyväkseen T. Bangsin

tunnettua hyväntahtoisuutta.

-- Minusta näyttää, että tuon punaisen puvun oma väri haalistuu

pikemmin kuin vihreät läiskät, huomautti rouva Smith muuttaen

puheenaihetta, sillä hän ja hänen sydänystävänsä olivat monissa

asioissa eri mieltä ja rouva Smith oli sävyisä nainen.

-- Samantekevää. Minä olen kyllästynyt nukkeihin; taidan heittää ne

kokonaan pois ja antautua maanviljelijäksi. Minä pidän peltotöistä

enemmän kuin sisäaskareista, sanoi rouva R. ilmaisten vaistomaisesti

monen perheenäidin toiveen, vaikka useimpien on vaikeampaa jättää

perheensä noin vain oman onnensa nojaan.

-- Mutta ethän sinä voi heittää niitä. Nehän kuolevat ilman äitiä,

huudahti hellämielinen rouva Smith.

-- Kuolkoot. Minä olen väsynyt lapsiin ja aion ruveta leikkimään

poikien kanssa. He tarvitsevat minua pitämään huolta, vastasi tämä

lujaluonteinen rouva.

Daisy ei tiennyt mitään naisten oikeuksista. Hän teki vähin äänin

mitä halusi, eikä hänen vapauksistaan syntynyt mitään riitaa,

sillä hän vältti liian korkeita aitoja, mutta käytti kyllä

vaistomaisesti omaa naisellista vaikutusvaltaansa saadakseen kaikki

ne erikoisoikeudet, jotka soveltuivat hänelle.

Nan taas yritti kaikkea välittämättä vähääkään hurjista kolhuista ja

kömmähdyksistä, joita hänelle sattui; kovalla pauhulla hän julisti,

että hänen oli saatava olla mukana kaikessa missä pojatkin. He

nauroivat hänelle, hätistelivät häntä pois tieltä ja pitivät pahaa

meteliä, kun hän puuttui heidän asioihinsa. Mutta Nan ei vähästä

lannistunut, sillä hänellä oli luja tahto ja maailmanparantajan

taisteluinto.

Jo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön

kuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä -- niin hän selitti -- ihmisen

on opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa

oikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä,

ja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä.

Tyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän

ei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi;

puutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea

patoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei

tämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat

mykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja

hoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät

kuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän

'parantaisi' kipeän kohdan.

Huomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää

sairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi

kunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat

alkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin

innostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:

-- Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt

tehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta,

hänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme

saa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa

puuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin

isä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan

lääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on

rohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja

ja kärsiviä.

Aluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään.

Nan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi

hänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin

tällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas,

että opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran

toteutuvan.

Tätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla,

kun Daisy sanoi lempeästi:

-- Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin

kotia sitten kun me olemme isoja.

Nan vastasi päättävästi:

-- Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua

taloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja

ja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä

ratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on

varmasti hirveän hauskaa.

-- Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja

inhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa!

huudahti Daisy väristen.

-- Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä.

Mutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä.

Minun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin

hammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!

-- Panetko sinä iilimatoja ihmisten ikeniin? Kiskotko hampaita ja

leikkeletkö poikki jalkoja? kysyi Daisy väristen.

-- Tietysti minä teen kaikkea mitä pitää. Minä parannan ihmiset

vaikka he olisivat palasina. Minun isoisäni oli lääkäri ja minä näin,

kuinka hän ompeli umpeen erään miehen posken, siinä oli pitkä haava.

Minä pitelin sientä enkä yhtään pelännyt, ja isoisä sanoi, että minä

olin urhea tyttö.

-- Kuinka sinä uskalsit? Minun on sääli sairaita ihmisiä ja tahtoisin

hoitaa heitä, mutta minun polveni vapisevat niin, että minun täytyy

juosta tieheni. Minä en ole yhtään urhea, huokasi Daisy.

-- Älä hätäile, sinä voit olla sairaanhoitajana, kun minä olen

työntänyt potilaat vuoteeseen ja pannut ne juomaan lääkettä ja

leikannut niiden jalat poikki, sanoi Nan, jonka tuleva praktiikka oli

ilmeisesti varsin värikästä.

-- Hei, hei! Missä sinä olet, Nan? kuului ääni alhaalta.

-- Täällä ollaan.

-- Ai, ai! valitti ääni ja Emil ilmestyi näkyviin puristaen toista

kättään naama tuskaisessa irvistyksessä.

-- Mikä hätänä? kysyi Daisy huolissaan.

-- Valtava tikku peukalossa, enkä saa sitä pois. Ota sinä, Nan.

-- Ai, sehän on hirveän syvällä eikä minulla ole silmäneulaa, sanoi

Nan tutkien kiinnostuneena tervaista peukaloa.

-- Ota nuppineula, kiirehti Emil.

-- Se on liian paksu ja tylsä.

Daisy kaivoi taskustaan neulatyynyn, jossa oli neljä silmäneulaa.

-- Sinulla sitten on aina mitä tarvitaan, sanoi Emil, ja Nan päätti

hankkia itselleen neulakirjan ja pitää sitä tästä lähtien aina

taskussaan, koska hänen ammatissaan sattui yhtä mittaa tällaisia

yllättäviä tapauksia.

Daisy peitti silmänsä, mutta Nan tarttui lujalla kädellä onnettomaan

peukaloon, tutki ja kaivoi tikkua rohkean potilaansa antaessa neuvoja:

-- Paarpuuriin vain! Rauhallisesti, pojat, rauhallisesti! Ota uusi

luovi! Ja nyt ylös! Hei, siinä se on!

-- Nuole haava! määräsi tohtori katsellen tikkua asiantuntijan silmin.

-- Liian likainen, vastusti potilas puistellen veristä kättään.

-- Odota, minä sidon sen, jos sinulla on nenäliina.

-- Ei ole. Ota joku noista räsyistä.

-- Räsyistä! Ei ikinä! Nehän ovat nuken vaatteita, kuohahti Daisy.

-- Ota minun pyykistäni, kyllä haava pitää sitoa, sanoi Nan ja

Emil heilautti itsensä puusta ja otti ensimmäisen 'räsyn', minkä

käteensä sai. Se sattui olemaan rimssuhelmahame, mutta Nan repi sen

mukisematta, ja kun kuninkaallinen alushame oli muuttunut pieneksi

siistiksi kääreeksi, Nan lähetti potilaan pois ja määräsi:

-- Pidä se kosteana ja anna haavan olla rauhassa. Silloin se paranee

kunnollisesti eikä tule märkää.

-- Paljonko maksaa? kysyi Kommodori nauraen.

-- Ei mitään. Köyhät saavat tässä laitoksessa ilmaisen hoidon,

mahtaili Nan.

-- Kiitos, tohtori! Kun minulle sattuu jokin onnettomuus, turvaudun

aina teihin. Emil hyppäsi maahan, mutta kääntyi vielä sanomaan

vastapalvelukseksi lääkärinhoidosta: -- Tuuli lennättää teidän

ryysynne pitkin peltoja, tohtori.

Antaen anteeksi halventavan 'ryysy'-sanan rouvat laskeutuivat kiireen

vilkkaa puusta, kokosivat pyykkinsä ja lähtivät sytyttämään pikku

hellaansa tulta saadakseen silittää vaatteet.

Hiljainen humahdus kävi vanhassa raidassa, aivan kuin se olisi

naurahtanut lasten jutuille. Tuskin se oli ehtinyt vakavoitua, kun

pari uutta lintua laskeutui pesään uskomaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hei, meillä on aika metka tuuma, aloitti Tom, joka oli ollut

pakahtua suureen uutiseensa.

-- Anna kuulua, vastasi Nat harmitellen, että oli jättänyt viulunsa

sisään. Olisi ollut mukava soitella, kun täällä oli näin hiljaista ja

varjoisaa.

-- Me pojat puheltiin äskeisestä merkitsevästä tapauksesta, sanoi

Tom lainaillen umpimähkään sanoja puheesta, jonka Franz oli juuri

pitänyt kerhossa. -- Minä ehdotin, että me antaisimme Danille jonkin

lahjan hyvitykseksi siitä kaikesta, ymmärräthän -- jonkin hyvän ja

hyödyllisen esineen. Mitähän annettaisiin?

-- Perhoshaavi, sitä hän on jo kauan halunnut, sanoi Nat näyttäen

hieman pettyneeltä, sillä hän oli toivonut että salaisuus koskisi

häntä itseään.

-- Ei, hyvä mies, mikroskooppi sen pitää olla, hieno mikroskooppi,

jolla voi tutkia soluja, vesieläimiä, muurahaisen munia, tähtiä

ja kaikkea. Eikö se olekin aikamoinen lahja? kysyi Tom sekoittaen

innoissaan mikroskoopin ja kaukoputken.

-- Yliveto! Oikein hauskaa! Mutta eikö se maksa kauheasti? huudahti

Nat tuumien, että hänen ystävänsä alkoikin olla arvossa pidetty

henkilö.

-- Tietysti se maksaa. Mutta annetaan kaikki jotakin. Minä merkitsin

listaan viisi dollariani, sillä jos kerran annetaan, niin annetaan

pihistelemättä.

-- Mitä, panitko sinä siihen kaikki rahasi? Oletpa sinä reilu kaveri!

sanoi Nat vilpittömän ihailevasti.

-- Minulla on ollut omaisuudesta sellaista riesaa, että en rupea enää

ikinä säästämään. Menköön kaikki, silloin ei varkailla ole asiaa eikä

minun tarvitse epäillä ihmisiä eikä murehtia mokoman takia, vastasi

Tom perin kyllästyneenä miljoonamiehen huoliin.

-- Lupasiko herra Bhaer, että saat antaa pois rahasi?

-- Hänestä tämä oli mainio tuuma, ja hän sanoi, että moni suuri mies

on mieluummin tehnyt rahoillaan jotain hyvää kuin säästää kiikutellut

niitä perintöä kärkkyvien sukulaisten riideltäviksi.

-- Sinun isäsi on rikas; jakaako hänkin omaisuuttaan ihmisille?

-- En tiedä. Minä ainakin saan häneltä mitä pyydän, muuta en

tiedä. Puhun hänelle siitä, kun menen kotiin. Näytän hänelle joka

tapauksessa hyvää esimerkkiä, sanoi Tom niin totisena, ettei Nat

uskaltanut nauraa, vaan sanoi kunnioittavasti:

-- Sinä voit tehdä omaisuudellasi paljon hyvää.

-- Niin herra Bhaerkin sanoo, ja hän on luvannut neuvoa minua

käyttämään sitä parhaalla tavalla. Minä alan Danista. Ensi kerralla

kun saan dollarin, teen jotain Dickille, hän on mukava poika eikä saa

taskurahaa kuin centin viikossa.

-- Minusta tuo on hieno ajatus. Minäkin taidan jättää viulurahojen

keräämisen. Ostan mieluummin Danille perhoshaavin, ja jos jää vielä

tähteeksi, annan jotain Billylle. Billyhän ei ole köyhä, mutta hän

pitää minusta ja on varmaan mielissään, jos saa minulta jotain

pientä, koska minä ymmärrän paremmin kuin te muut mitä hän haluaa.

Ja Nat rupesi miettimään, miten paljon onnea hän voisikaan hankkia

toisille kolmella hitaasti kootulla dollarillaan.

-- Hyvä. Tule, mennään kysymään herra Bhaerilta, pääsetkö maanantaina

meidän kanssamme kaupunkiin, että voit ostaa sen haavin, kun minä

ostan mikroskoopin. Franz ja Emil lähtevät myös ja on metkaa

kierrellä kaupoissa valitsemassa.

Pojat lähtivät pois ja keskustelivat hyvin tärkeinä yksityiskohdista

tuntien jo mielessään sitä iloista tyydytystä, minkä ihminen saa,

kun koettaa -- miten vaatimattomasti tahansa -- auttaa köyhempiä ja

heikompia lähimmäisiään.

-- Kiivetään tuonne raitaan järjestämään nämä lehdet, siellä on

varjoista ja mukavaa, sanoi Demi palatessaan Danin kanssa hiljalleen

metsästä, jossa he olivat kierrelleet pitkään.

-- Selvä! sanoi niukkasanainen Dan, ja he kiipesivät puuhun.

-- Minkä takia haavan lehdet lepattavat aina noin metkasti? kysyi

Demi, joka oli tottunut siihen, että Dan tiesi aina kaiken.

-- Ne ovat oksissa kiinni toisella tavalla kuin muut lehdet. Katsos

tätä lehtiruotia, se on litistynyt lehden puolelta eri tavalla kuin

oksan puolelta. Siksi pienikin tuulahdus panee sen värisemään.

Jalavan lehden ruoti on niin kankea, ettei se vähästä lepata.

-- Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa,

jonka oli taittanut metsästä.

-- Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas

sormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät

nousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.

Demi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä

äskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain

yksi rivi.

-- Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten

tekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.

-- Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä

siihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä

oli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat

söivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä

kuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden

kivilohkareen, jossa oli sammalta.

-- Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät

niitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut

luopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.

-- Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on

paljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien,

mahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. -- Minä olen

tuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä

yömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä

yhteen ja piti laitosta päässään.

-- Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?

-- Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen

eukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa.

Ihmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen,

vaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi

minun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä

köyhäintalossa.

-- Oletko sinä ollut köyhäintalossa?

-- Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä -- en minä välitä puhua siitä, ja

Danin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.

-- Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt

sopimattomia.

-- Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja

hän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne

juoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni

ja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat

kuin villipedot.

-- Oliko hän kiltti niille?

-- Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat

mökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja

sai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm

oli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.

-- Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi

käymään siinä kylässä?

-- Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.

-- Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien,

mikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta

eukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:

-- Saiko hän sairaat kissat paranemaan?

-- Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja

se parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti

sille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja

Marm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän

tappoi sen tuskattomasti.

-- Miten? kysyi Demi. Tuo kissaeukko kiehtoi hänen mieltään

tavattomasti.

-- Eräs ystävällinen rouva, joka piti kissoista, oli neuvonut häntä

ja antanut hänelle jotain ainetta lähettäessään omat kissanpoikansa

eukon tapettaviksi. Marm kasteli sienen eetteriin, pani sen

saappaaseen ja pisti kissan sinne pää edellä. Eetteri nukutti sen

silmänräpäyksessä ja ennen kuin kissa ehti herätä, hän hukutti sen

lämpimään veteen.

-- Toivottavasti kissa ei sitä tuntenut. Tuo minun täytyy kertoa

Daisylle. Sinä olet tainnut nähdä paljon jännittäviä asioita, vai

mitä? kysyi Demi ja vaipui miettimään niitä kokemuksia, joita Dan

oli kerännyt monilla karkumatkoillaan ja huolehtiessaan itsestään

suuressa kaupungissa.

-- Eipä olisi kaikista ollut väliä.

-- Miksi? Eikö niitä ole hauska muistella?

-- Ei.

-- Sinua on vaikea oppia tuntemaan, sanoi Demi kiertäen kädet

polviensa ympäri ja katsellen taivaalle kuin etsien sieltä sopivaa

puheenaihetta.

-- Saakelin vaikeaa -- ei, en minä sitä tarkoittanut, ja Dan puri

huultaan, kun kielletty sana pääsi livahtamaan hänen huuliltaan,

vaikka hän koetti olla Demin seurassa vielä varovaisempi kuin toisten

poikien.

-- Minä leikin kuin en olisi kuullutkaan, koska et varmaan halua enää

käyttää sellaisia sanoja, sanoi Demi.

-- En, jos vain voin välttää. Nuo sanat -- siinä nyt on yksi asia,

jonka haluaisin unohtaa. Minä yritän ja yritän, mutta se ei näy

paljon auttavan, sanoi Dan alakuloisena.

-- Kyllä vain auttaa. Sinä et käytä enää läheskään niin paljon rumia

sanoja kuin ennen, ja Jo-täti on siitä hyvillään, sillä hän sanoi,

että siitä tavasta on hyvin vaikea päästä irti.

-- Sanoiko hän niin? kysyi Dan vähän piristyen.

-- Sinun täytyy panna kiroileminen pahelaatikkoon ja lukita se sinne.

Niin minä teen virheilleni.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dan ja tuntui kuin Demi olisi ollut

hänestä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin jokin uusi kovakuoriais- tai

turilaslaji.

-- Katsos, se on yksi minun salaisista leikeistäni; minä kerron

sinulle, mutta sinä taidat nauraa sille, alkoi Demi iloissaan, kun

oli päästy näin mieluisaan puheenaiheeseen. -- Minä kuvittelen,

että luonteeni on pyöreä huone ja sieluni jonkinlainen siivekäs

olento, joka asuu siinä. Seinät ovat täynnä hyllyjä ja laatikoita,

ja niissä minä pidän ajatuksiani, niin hyviä kuin pahojakin, ja

ylipäänsä kaikkia asioita. Hyvät minä panen näkyville ja pahat

visusti laatikkoihin, mutta sieltäkin ne pääsevät joskus ulos.

Silloin ne täytyy ottaa kiinni ja ihan tapella niiden kanssa, sillä

ne ovat voimakkaita. Yksin ollessani minä näin leikin ajatuksilla,

suunnittelen ja määräilen niitä mieleni mukaan. Joka sunnuntai minä

siistin huoneen ja puhun sen pienelle asukille, sanon mitä hänen

tulee tehdä. Hän on joskus tavattoman ilkeä eikä tottele, niin että

minun täytyy torua ja viedä hänet isoisän luo. Isoisä kyllä saa

hänet tottelemaan, sillä isoisä pitää kovasti tästä leikistä, hän

antaa mukavia asioita laatikkoihin pantaviksi ja neuvoo, kuinka

ilkeys teljetään. Demi näytti niin totiselta ja hartaalta, ettei Dan

nauranut hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen, vaan sanoi vakavasti:

-- Niin lujaa lukkoa ei varmasti olekaan, että minun pahat ajatukseni

pysyisivät sen takana. Sitä paitsi huoneeni on sellaisessa siivossa,

etten tiedä kuinka siitä selviäisin. Näytti siltä, kuin Dan olisi

halunnut mielellään kokeilla Demin lapsekasta sielunsiivouskeinoa.

-- Ovathan sinun pöytälaatikkosikin hienossa järjestyksessä. Kyllä

sinä osaat siivota ja järjestää.

-- Kuule, älä puhu kenellekään, mutta tullaan aina joskus tänne

juttelemaan näistä asioista. Minä voin kertoa sinulle kaikenlaista

mitä tiedän luonnosta ja muusta. Suostutko? ja Dan ojensi ison

karkean kätensä.

Demi puristi sitä pienellä pehmeällä kädellään, ja kuilu heidän

välillään umpeutui, sillä siinä onnellisessa rauhanmaailmassa, jossa

pojat elivät, leikkivät lampaat ja leijonat yhdessä ja pienet lapset

opettivat tietämättään vanhempia.

-- Hei! sanoi Dan osoittaen taloon päin, kun Demi oli juuri

aloittamassa toista esitelmää pahan kahlehtimisesta ja

nitistämisestä. Ja he näkivät piilostaan Jo-rouva kävelevän hiljaa

tietä pitkin syventyneenä kirjaan. Teddy taapersi jäljessä vetäen

kumolleen keikahtaneita pieniä kärryjä.

-- Odota, kunnes he keksivät meidät, kuiskasi Demi, ja molemmat

istuivat hiljaa parin lähestyessä. Jo-rouva oli niin uppoutunut

lukemiseen, että olisi voinut astua puroon, ellei Teddy olisi

pysäyttänyt häntä.

-- Äiti, minä tahdon onkia.

Jo sulki kirjansa, jota oli jo viikon päivät koettanut saada

luetuksi, ja etsiskeli sopivaa ongenvapaa. Ennen kuin hän ehti

taittaa pajunvesan, putosi notkea raidanoksa hänen jalkoihinsa, ja

katsoessaan ylös hän näki poikien nauravan pesässä.

-- Ylös! Ylös! huusi Teddy räpytellen käsiään kuin lentoon lähdössä.

-- Minä tulen alas ja sinä pääset ylös. Minun täytyy mennä Daisyn

luo, sanoi Demi toistaen mielessään kertomusta yhdeksästätoista

kissasta ja saappaista ja tynnyreistä.

Teddy oli pian nostettu puuhun, ja Dan sanoi sitten nauraen:

-- Tulkaa tekin, äiti, täällä on kylliksi tilaa. Minä kyllä autan.

Rouva Bhaer katsahti ympärilleen, mutta kun ketään ei näkynyt ja hän

itsekin halusi vähän hullutella, hän vastasi nauraen:

-- Olkoon menneeksi, taidanpa kiivetä sinne, ja parilla taitavalla

harppauksella hän oli raidassa.

-- En ole kiipeillyt puissa koko naimisissaoloni aikana. Mutta

tyttönä olin innokas kiipeilijä, hän sanoi katsellen huvittuneena

alas varjoiselta istuimeltaan.

-- Nyt voitte lukea jos haluatte, minä kyllä pidän Teddystä huolen,

ehdotti Dan ja alkoi nikertää ongenvapaa kärsimättömälle pojalle.

-- En taida välittää siitä nyt. Mitä te teitte täällä, Demi ja sinä?

kysyi Jo-rouva ounastellen Danin vakavasta katseesta, että tällä oli

jotain mielessä.

-- Juteltiin vain. Minä kerroin hänelle puunlehdistä ja muista, ja

hän kertoi minulle merkillisistä leikeistään. Kas niin, herraseni,

alapas onkia, sanoi Dan ja pani vielä suuren sinisen kärpäsen

koukuksi väännettyyn neulaan kiinnitettyään sitä ennen siiman vapaan.

Teddy kurkottautui alas puusta ja oli pian syventynyt tarkkailemaan

kaloja. Dan piti poikaa mekonhelmasta kiinni, ettei tämä molskahtaisi

veteen, ja Jo-rouva puhui Danille:

-- On hauskaa, että juttelet Demille 'puunlehdistä ja muusta', sitä

hän juuri tarvitsee. Toivoisin että sinä opettaisit häntä ja ottaisit

hänet mukaasi metsiin.

-- Kyllä minä ottaisinkin, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Te ette varmasti luottaisi minuun.

-- Miksi en?

-- No, Demi on jotenkin niin hieno ja hyvä ja minä tällainen vintiö.

Kyllä kai te haluatte pitää hänet kaukana minusta.

-- Ethän sinä ole mikään vintiö. Minä luotan sinuun täysin, sillä

sinä haluat vilpittömästi parantaa tapasi ja edistyt viikko viikolta.

-- Ihanko totta? Dan kysyi katsoen häneen, ja alakuloisuuden pilvi

alkoi hälvetä hänen kasvoiltaan.

-- Niin. Etkö itse huomaa sitä?

-- Toivoisin kyllä, mutta eihän sellaista voi tietää.

-- Minä olen odottanut ja katsellut kaikessa rauhassa, pitänyt

jonkinlaista koeaikaa, ennen kuin annan sinulle parhaan palkinnon

jonka tiedän. Olet kestänyt kokeen hyvin, ja nyt minä en usko sinulle

ainoastaan Demiä vaan oman Teddynikin, sillä sinä pystyt opettamaan

heille joitakin seikkoja paremmin kuin me.

-- Pystynköhän? sanoi Dan ja näytti hämmästyvän sellaista ajatusta.

-- Demi on ollut niin paljon aikuisten parissa, että hän tarvitsee

juuri sitä, mitä sinulla on -- tietoa jokapäiväisistä asioista ja

voimaa ja rohkeutta. Sinä olet urhein hänen näkemistään pojista ja

hän ihailee sinun sisukkuuttasi. Sinä tiedät paljon luonnosta, osaat

kertoa linnuista, mehiläisistä, lehdistä ja eläimistä hauskemmin kuin

kirjat, ja koska sinun kertomuksesi ovat tosia, hän oppii ja hyötyy

niistä. Näetkös nyt, kuinka paljon voit auttaa häntä ja miksi minä

annan teidän olla yhdessä?

-- Mutta minä kiroilen aina joskus ja voin kertoa asioita, joita

Demin ei tarvitse tietää. En minä tietenkään tahallani kiroa, mutta

huomaan sen vasta sitten kun sana on jo lipsahtanut, niin kuin äsken,

tunnusti Dan.

-- Minä tiedän, ettet halua ehdoin tahdoin tehdä tai sanoa mitään

ikävää pojille, ja juuri siinä Demi voi varmasti auttaa sinua, sillä

hän on vilpitön ja viisas käytöksessään ja hänellä on sellaista,

mitä tahtoisin sinullekin antaa -- hyviä periaatteita. Niitä ei voi

koskaan juurruttaa liian aikaisin eikä ole koskaan liian myöhäistä

puhua niistä ihmiselle, joka on jäänyt kasvatusta vaille. Te olette

vain poikasia, mutta voitte opettaa toisillenne yhtä ja toista.

Demi vahvistaa tietämättään sinun moraalista ryhtiäsi ja sinä hänen

käytännöllisen elämän tajuaan ja minusta tuntuu, kuin olisin auttanut

teitä molempia.

Vieraan on vaikea kuvitella, miten hyvillään ja liikuttunut Dan oli

tästä luottamuksesta ja kiitoksesta. Kukaan ei koskaan ennen ollut

luottanut häneen, kukaan ei ollut välittänyt etsiä eikä kehittää

hänen hyviä ominaisuuksiaan eikä kukaan aavistanut, mitä tuon

hyljityn poikaparan sydämessä piili.

Dan sai nyt rohkeutta kertoa Jo-rouvalle Demin kanssa tehdystä

sopimuksesta ja rouva Bhaer oli tyytyväinen, että ensimmäinen

askel oli otettu näin luontevasti. Kaikki Danin asiat näyttivät

kääntyvän hyvin päin. Luottamus ja rakkaus olivat herättäneet eloon

hänen luonteensa parhaan ja arvokkaimman puolen, ja hän oli saanut

elämälleen pohjan.

Seuraava puussa vierailija oli Ned, mutta hän istui siellä vain

tuokion seuraten kaikessa rauhassa, kuinka Dick ja Doll keräsivät

hänelle sankoon heinäsirkkoja. Hän halusi tehdä Tommylle kepposen ja

aikoi pistää näitä vilkkaita eläviä hänen vuoteeseensa, niin että

Bangs vuoteeseen mentyään saman tien ponkaisisi ylös ja lisäisi illan

iloa metsästämällä niitä ympäri huonetta. Sirkat saatiin pian kokoon

ja maksettuaan kerääjille pari pastillia Ned lähti viimeistelemään

Tommyn vuodetta.

Vähän aikaa vanha raita humisi ja lauloi itsekseen, keskusteli

puron kanssa ja katseli piteneviä varjoja auringon painuessa

taivaanrantaan. Ensimmäinen iltaruskon kajo punasi sen loistavia

lehtiä, kun eräs poika tuli hiipien lehtokujaa myöten, kulki vainion

yli ja huomattuaan Billyn puron rannalla meni tämän luokse ja sanoi

salaperäisesti:

-- Oletko kiltti ja menet sanomaan herra Bhaerille, että minä

tahtoisin puhua hänen kanssaan täällä. Mutta kukaan ei saa kuulla.

Billy nyökkäsi ja juoksi pois; poika kiepsahti puuhun ja istui siellä

huolestuneen näköisenä, mutta ilmeisesti paikka ja kaunis iltahetki

kuitenkin viehättivät häntä. Viiden minuutin kuluttua herra Bhaer

ilmestyi, nousi seisomaan aidalle, nojautui pesää kohti ja sanoi

ystävällisesti:

-- Hauskaa nähdä sinua, Jack. Mutta mikset tule sisään tervehtimään

meitä kaikkia?

-- Minä halusin ensiksi tavata teidät, herra Bhaer. Setä patisti

minut takaisin. Tiedän etten ansaitse puolustusta ja sääliä, mutta

minua pelottaa, että pojat ovat minulle kovin julmia.

Jack-parka ei esiintynyt juuri edukseen, mutta oli ilmeisesti

pahoillaan ja häpeissään ja koetti selvitä vastaanotosta niin

helpolla kuin suinkin, sillä hänen setänsä oli pieksänyt ja torunut

häntä ankarasti siitä, että poika oli seurannut hänen esimerkkiään.

Jack oli rukoillut, ettei häntä lähetettäisi takaisin, mutta koska

koulu oli halpa, herra Ford oli heltymätön. Niinpä Jack palasi niin

vähin äänin kuin suinkin ja vetäytyi herra Bhaerin turviin.

-- Minäkin toivon etteivät he olisi, mutta en voi vastata heistä. Kun

Dan ja Nat ovat saaneet kärsiä syyttömästi, on sinunkin syyllisenä

kärsittävä jotain. Eikö se ole oikein? kysyi herra Bhaer joka

säälistään huolimatta katsoi Jackin ansaitsevan rangaistuksen.

-- Niin kai. Mutta minähän annoin Tommyn rahat takaisin ja pyysin

anteeksi. Eikö se riitä? sanoi Jack hiukan nyrpeissään.

-- Ei se riitä. Minusta sinun on pyydettävä anteeksi kaikilta

kolmelta julkisesti ja rehellisesti. Et toki voi odottaa, että he

kunnioittaisivat sinua ja luottaisivat sinuun vähiin aikoihin, mutta

voit vapautua heidän tuntemastaan kaunasta, jos oikein yrität. Minä

autan kyllä sinua.

-- Minä pidän huutokaupan ja myyn tavarani huokeasta, sanoi Jack

osoittaen katumustaan tavalla, joka luonnehti häntä mainiosti.

-- Parasta antaa kaikki pois ja aloittaa uusi elämä. Vaikket koko

kesänä ansaitsisi centtiäkään, olet syksyllä kuitenkin rikas poika,

sanoi herra Bhaer vakavasti.

Ehdotus tuntui kovalta, mutta Jack hyväksyi sen, sillä nyt hän

todella vasta ymmärsi, ettei kieroilu auttanut, ja hän halusi voittaa

takaisin poikien ystävyyden. Hänen sydämensä oli lujasti kiinni

maallisessa mammonassa ja hän ihan vaikeroi ajatellessaan, että

hänen pitäisi antaa pois muutamia erinomaisia esineitä. Julkinen

anteeksipyyntö tuntui helpolta siihen verrattuna. Mutta hän päätti

saada takaisin rehellisen nimen, maksoi mitä maksoi, ja ansaita

toveriensa kunnioituksen, joka ei ollut kauppatavaraa.

-- Hyvä, minä yritän parhaani mukaan, hän sanoi ja hänen äänessään

oli sen verran pontta, että se miellytti herra Bhaeria.

-- Oikein! Tule nyt ja aloita heti paikalla.

Ja isä Bhaer vei vararikkoon joutuneen pojan takaisin

pienoismaailmaan, joka aluksi otti hänet vastaan kylmästi, mutta

lämpeni vähitellen, kun näki, että hän oli oppinut onnettomuudesta

ja koetti totuttautua liiketoimiin aivan uusien, rehellisten

periaatteitten mukaan.

16