SINIVATUKAT

Eräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja,

juoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä,

sillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he

varustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.

-- No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on

turvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan

Daisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä

esiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.

Mutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut

hälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti

ajattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun

pikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea

sanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.

-- Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi

vanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.

-- Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin

autuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.

-- Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin

minun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.

-- Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä;

sinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä

olen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.

-- Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua

perässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.

-- Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi,

äiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon

kaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen

äitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi

heltyä.

-- Mutta sinulle tulee kuuma ja väsyt niin, ettei sinulla ole

hauskaa. Odota kunnes minäkin lähden, ollaan sitten koko päivä ja

sinä saat poimia marjoja niin paljon kuin haluat.

-- Et sinä koskaan lähde, kun sinulla on aina kiire, enkä minä jaksa

enää odottaa. Minä lähden nyt ja tuon sinulle marjoja. Poimiminen on

hauskaa ja minä tahdon uuden sankoni täyteen marjoja, nyyhkytti Rob.

Isot kyynelet tippuivat uuteen sankoon ja uhkasivat täyttää sen

suolavedellä, ja tuo murheellinen näky liikutti syvästi naisväkeä.

Äiti taputti itkijää selkään, Daisy tarjoutui jäämään kotiin Robin

seuraksi ja Nan sanoi topakkaan tapaansa:

-- Antaa hänen tulla, minä kyllä pidän huolen hänestä.

-- En hätäilisikään, jos Franz olisi mukana, mutta hän on nyt isän

kanssa heinässä, enkä minä oikein luota teihin toisiin, aloitti rouva

Bhaer.

-- Niitty on kaukana, pisti väliin Jack.

-- Minä kyllä kantaisin hänet, jos pystyisin kävelemään. -- Kunpa

pääsisinkin mukaan, huokasi Dan.

-- Kiitoksia vain, poika kulta, mutta sinun on huolehdittava omasta

jalastasi. Mutta odottakaapas, ehkä asia sittenkin järjestyy. Ja

samassa rouva Bhaer juoksi alas portaita esiliinaansa heiluttaen.

Silas oli juuri menossa heinähäkkeineen niitylle, mutta kääntyi

takaisin ja suostui heti, kun rouva Bhaer pyysi häntä viemään koko

joukon niitylle ja noutamaan marjastajat kello viideltä.

-- Työnne vähän kärsivät, mutta älkää välittäkö, korvaamme vaivanne

sinivatukkapiirailla, sanoi Jo-rouva, joka tiesi hyvin Silaksen

heikon kohdan.

Silaksen päivettyneet kasvot kirkastuivat ja hän nauraa hekotti:

-- Hehee! Vai että piirakkaa... Totta maar minä lähden.

-- No niin, pojat, olen järjestänyt niin, että te kaikki pääsette,

sanoi rouva Bhaer juostuaan tyytyväisenä takaisin.

-- Pääsenkö minäkin? kysyi Dan ilahtuneena.

-- Ajattelin erityisesti sinua. Ole varovainen ja anna marjojen olla.

Sinähän voit istua paikoillasi ja tarkkailla luontoa, josta tiedät

niin paljon mielenkiintoista, sanoi rouva Bhaer muistaen, kuinka

ystävällisesti Dan oli tarjoutunut kantamaan Robia.

-- Minä pääsen mukaan! hoki Rob riemusta hyppien ja helisytti

sankonsa kantta kuin kastanjettia.

-- Niin pääset, ja Daisyn ja Nanin on katsottava sinun perääsi.

Tulkaa ladolle kello viideksi, kun Silas tulee hakemaan teidät.

Rob heittäytyi äitinsä kaulaan ratki kiitollisena ja lupasi

olla poimimatta ainoatakaan marjaa suuhunsa. Sitten koko tusina

kuormattiin heinärattaille, jotka vierivät jyristen pois; ja

säteilevimmät noista kasvoista olivat Robin, joka istui tilapäisten

pikku äitiensä välissä ja hymyili koko maailmalle heiluttaen parasta

lakkiaan, jota äidillä ei ollut sydäntä ottaa häneltä pois tänä

riemun päivänä.

Riemukas iltapäivä se olikin huolimatta kaikista pikku

onnettomuuksista, joita tällaisilla retkillä sattuu. Tommyä seurasi

tietysti kova onni: hän törmäsi ampiaispesään ja sai piston; mutta

hän oli tottunut vaivoihin ja kesti kivun miehuullisesti, Daisy näki

käärmeen ja juostessaan sitä pakoon kaatoi puolet marjoistaan, mutta

Demi auttoi häntä saamaan astian taas täyteen ja kertoili samalla

matelijoista peräti oppineesti. Ned putosi puusta ja repi takkinsa,

Emil ja Jack olivat iskeneet silmänsä samaan sinivatukkoon, ja heidän

ratkoessaan kiistakysymystä puhdisti Pumppu sukkelaan koko pensaan ja

juoksi sitten Danin turviin. Tämä nautti ruhtinaallisesti elämästään.

Sauva ei ollut enää tarpeen, ja Dan oli ratki onnellinen huomattuaan

jalkansa kestävän niin hyvin, että sillä saattoi kierrellä ympäri

suurta niittyä, joka oli täynnä mielenkiintoisia kantoja ja kiviä.

Ruohikossa vilisi pikku eläimiä ja ilmassa tanssivat tutut hyönteiset.

Mutta iltapäivän jännittävin seikkailu sattui Nanille ja Robille, ja

se säilyi kauan perheen puheenaiheena. Tutkittuaan niityn päällisin

puolin, saatuaan hameeseensa kolme palkeenkieltä ja revittyään

kasvonsa happomarjapensaassa Nan alkoi kerätä marjoja, jotka

loistivat kuin mustat palloset matalissa vatukkapensaissa. Hänen

sormensa liikkuivat kerkeästi, mutta koska astia ei täyttynyt hänen

mielestään kyllin nopeasti, hän etsiskeli yhä parempia paikkoja sen

sijaan että olisi poiminut uutterasti ja kärsivällisesti kuten Daisy.

Rob seurasi Nania, sillä tämän liikkuvuus miellytti häntä enemmän

kuin serkun kärsivällisyys, ja hänkin halusi löytää suurimmat ja

parhaat marjat äidille.

-- Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää,

nurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä,

ettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli

kuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka

ja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne

astiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan

pensaitten kanssa.

-- Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan

täynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan

siellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin

toiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.

Rob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa

rinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon.

Marjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen.

Siellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa

sammaleisesta lähteensilmästä.

-- Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan

tyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.

-- Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.

-- Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.

Rob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli

kivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion

halkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.

-- No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille

voileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa

naulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien

esineiden kanssa.

-- On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob,

jonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.

-- En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon

ja annan heidän etsiä.

-- Mutta ellei kukaan tulekaan?

-- Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.

-- Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka

olivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.

-- Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen

käsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.

-- Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.

-- Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti

urakan, joka Robista tuntui loputtomalta.

-- Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään

auringon äkkiä painuvan kukkulan taa.

-- Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä

lapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.

Niinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta

kärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti

Naniin.

-- Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri

häntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.

-- Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten

toiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista

vasta huomasi, että aurinko oli laskenut.

-- Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä,

sanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää

rinnettä.

-- Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.

-- Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.

-- Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja

alkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja

oli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.

Yli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin

kuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska

soittaja oli ollut vain ammuva lehmä.

-- Minä en muista tuota kivirauniota -- muistatko sinä? kysyi Nan

istahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.

-- Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin

värisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja

nosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:

-- Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke,

kun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.

-- Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.

-- Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.

-- Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa

kotiin -- etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison

niityn laitaa.

-- En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan

keinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.

Uusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun

he tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon

Ned oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.

-- Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.

-- Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä

olisi kuljettava.

He kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin

sammakkojen kurnutusta.

-- Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan

mieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.

-- En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa

astua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.

-- Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei

vain tule käärmeitä.

-- Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää

olla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä

hänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:

-- Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.

-- Ei hän tiedä, missä me olemme.

-- Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin,

mutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin

luottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä

sanoen katuvaisena:

-- Että meidän pitikin erota toisista.

-- Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään -- äiti pitää minusta

sittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo

petti.

-- Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden

jälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.

-- Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin

kaikki äidille.

-- Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan,

joka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. -- Jos me

joudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat

koko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.

-- Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi,

että oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava

kaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.

-- Niin, ja voidaanhan me pyydystää sammakoita ja keittää niitä. Isä

on kerran syönyt niitä ja ne olivat kuulemma hirveän hyviä, lisäsi

Nan, jota tämä sinivatukkaniitylle eksyminen alkoi viehättää.

-- Missä me keitämme ne? Eihän meillä ole tultakaan.

-- En minä vaan tiedä; ensi kerralla otan kyllä tulitikkuja taskuun,

sanoi Nan harmissaan, kun sammakkokeiton tiellä oli moinen este.

-- Eikö tulta voi sytyttää tulikärpäsillä? kysyi Rob toiveikkaasti,

kun näki niiden lentelevän kuin siivekkäät kipinät.

-- Yritetään. Ja jonkin aikaa kului oikein mukavasti, kun he

pyydystivät kärpäsiä ja koettivat saada niillä syttymään pari

taittamaansa oksaa. -- On ihmisten petkutusta, että niitä sanotaan

tulikärpäsiksi, kun niillä ei kuitenkaan saa tulta, sanoi Nan

heittäen äkäisenä menemään onnettoman tulikärpäsen, joka oli

loistanut parhaansa mukaan ja kulkenut nöyrästi oksaa edestakaisin

miellyttääkseen innokasta pikku kokeilijaa.

-- Kyllä äiti kohta tulee, sanoi Rob, kun he taas olivat olleet kauan

hiljaa, tarkastelleet tähtiä ja kuunnelleet sirkkojen siritystä.

-- En käsitä, miksi Jumala loi ollenkaan yön, kun päivä on niin

paljon mukavampi, sanoi Nan miettivästi.

-- Se on nukkumista varten, vastasi Rob haukotellen.

-- Nuku sitten, sanoi Nan Robia taputellen.

-- Minä tahdon omaan sänkyyn. Minä tahdon Teddyn luo, parahti Rob,

kun linnut sirkuttivat hiljaa turvallisissa pikku pesissään.

-- Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä

oli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. -- On niin pimeää, ettei

hän näe meitä.

-- Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes

huutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin,

vaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi

pystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan

pettänyt.

-- Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan

minkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka

hitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi

takaisin kirkuen kauhuissaan:

-- Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.

Hetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin

rohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon,

kun lempeä "muu" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:

-- Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme

iltapäivällä.

Ilmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli

sen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä

siihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla

silmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään

muuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.

-- Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän

sanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi

rohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen

komennuksestaan runoa:

"Poika ja lehmä pellolla

loikoivat nälissänsä.

Lehmä soitteli kellolla

ja poika pilliänsä."

Mutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä

hyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli

suuntäyttä antaa janoisille lapsille.

-- Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan

kiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen.

Lehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.

-- Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä

liikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa

nukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti

lumen alle ja kuoli?

-- Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut

yhtä vilkas kuin Nanin.

-- Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään

tule, piiloudutaan pensaitten alle.

Matkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että

kompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä.

Hän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli

joutunut.

-- Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta

nosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.

-- Älä, se on kenkien syy -- ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob

ja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi

ja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: -- Elleivät hyttyset

purisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.

-- Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani.

Minua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa

itselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä

ympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.

-- Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä

sikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.

Nan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen

pelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten

alkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen:

-- Yö on tainnut jo mennä ja aamu sarastaa. Minä haluan nähdä

auringon nousun. Kyllä me päivänvalossa löydämme nopeasti kotiin.

Mutta ennen kuin pyöreä kuu ennätti nousta kukkulan takaa ja

hävittää Nanin toiveet, hän nukahti nojaten päätään kuivuneeseen

sananjalkapensaaseen ja näki suloisia kesäyön unia tulikärpäsistä,

sinisistä esiliinoista, vatukkavuorista ja Robista, joka kuivasi

mustan lehmän kyyneliä tämän nyyhkyttäessä:

-- Minä tahdon kotiin. Minä tahdon kotiin!

Sillä aikaa kun lapset rauhallisesti nukkuivat hyönteisten suristessa

viihdyttävää tuutulaulua, perheellä oli kotona hirveä hätä.

Heinähäkki oli tullut kello viideltä niitylle ja kaikki muut paitsi

Jack, Emil, Nan ja Rob odottivat sitä jo latojen luona. Franz oli

ajamassa Silaksen sijasta, ja kun pojat kertoivat toisten lähteneen

jalan metsän halki, hän näytti tyytymättömältä ja sanoi:

-- Rob olisi pitänyt jättää kyytiin. Hän väsyy niin pitkästä

kävelystä.

-- Sitä kautta on lyhyin matka ja he kantavat häntä, sanoi Pumppu,

jolla oli jo kiire illalliselle.

-- Olivatko Nan ja Rob varmasti mukana?

-- Olivat tietysti. Minä näin kun he kiipesivät aidan yli ja huusin,

että kello on kohta viisi, ja Jack vastasi, että he menevät toista

tietä, selitti Tommy.

-- Hyvä on, nouskaa sitten kärryihin! Ja niin heinähäkki lähti

jyristämään kuormassaan väsyneet lapset ja täpötäydet marjasangot.

Jo-rouva tuli levottomaksi kuullessaan retkeläisten jakaantumisesta

ja lähetti Franzin hakemaan Tobylla väsyneitä lapsia kotiin.

Illallinen oli syöty ja perhe istui tapansa mukaan kuistilla, kun

Franz palasi hikisenä, pölyisenä ja huolissaan.

-- Ovatko he jo kotona? hän huusi pitkän matkan päästä.

-- Eivät, vastasi Jo-rouva ja hyppäsi tuoliltaan niin pelästyneen

näköisenä, että kaikki toisetkin nousivat ja kokoontuivat Franzin

ympärille.

-- Minä en löytänyt heitä mistään, hän aloitti, mutta hänet keskeytti

äänekäs hei-huuto ja Jack ja Emil ilmestyivät talon takaa.

-- Missä Nan ja Rob ovat? huusi Jo-rouva tarttuen Emilin käsivarteen.

-- En minä tiedä. Eivätkö he sitten tulleet toisten mukana? tämä

vastasi hämmästyneenä.

-- Eivät. George ja Tommy olivat tietävinään, että he lähtivät teidän

kanssanne.

-- Eivät he tulleet. Emme me ole heitä nähneetkään. Me olimme purolla

uimassa ja kävelimme metsän halki, selitti Jack.

-- Ilmoittakaa herra Bhaerille, sytyttäkää lyhdyt ja pyytäkää Silasta

minun luokseni.

Jo-rouva ei sanonut muuta, mutta jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti

ja riensi täyttämään käskyä. Kymmenen minuutin kuluttua herra Bhaer

ja Silas olivat matkalla metsään ja Franz ratsasti vanhalla Andyllä

haravoimaan isoa niittyä.

Jo-rouva pisti koriin vähän ruokaa pöydältä ja pienen pullon viinaa

rohdoskaapista, otti lyhdyn ja pyysi Jackin ja Emilin mukaansa.

Käskettyään toisten pysyä kotona hän nousi Tobyn selkään ja lähti

matkaan avopäin ja leninkisillään. Hän kuuli jonkun juoksevan

perässä, mutta ei sanonut mitään ennen kuin pysähtyi jonkin matkan

päässä kuuntelemaan ja huutamaan Nania ja Robia. Silloin lyhdyn valo

lankesi Danin kasvoille.

-- Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen

käännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.

-- Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet

illallista ja minä halusin tulla.

Dan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen,

mutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi

saaneensa luotettavan seuralaisen.

Rouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan,

vaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä,

yksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja

kuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.

Isolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka

häilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin

huutavan: -- Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan

kuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä

oli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli.

Välillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:

-- Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun

ääneni.

Hellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti

hänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa,

mutta vastausta ei kuulunut.

Taivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu

näkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä

ilmoitti, että ukonilma oli tulossa.

-- Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja

alas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen

rinnallaan. -- Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu

jotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko

sinä mitään? Ja kun hiljainen "en" tuli vastaukseksi, hän väänteli

käsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä,

sitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:

-- Minä käyn lähteellä -- ehkä he ovat siellä.

Hän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva

Bhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski

lyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä

sammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan

niitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:

-- Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin

menneet tuonne päin.

Se oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti

hätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän

esineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä

oli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he

löysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he

viimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui

makeasti.

Dan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi.

Hän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi

vain "hss!" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat

Robin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat

raollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut

otsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli

täynnä marjoja.

Äidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin

oli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan

syliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi

heräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi

äitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:

-- Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea

ikävä!

Sillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai

tytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä

silmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin

ollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla

tuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.

-- Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä

kukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin

syliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet

poikansa siipiensä alle.

-- Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin

pitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen

marjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee

niin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja

kiitollisuuden kyyneliin.

-- Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan

nousi aidalle ja huusi: -- Löydetty, niin että tienoot raikuivat.

Silloin tuli liikettä: tuikkivat valot lähestyivät joka puolelta

sananjalikossa seisovaa pikku ryhmää. Voi sitä halailua, suukottelua

ja puheensorinaa -- sitä hämmästelivät varmaan kiiltomadotkin,

ainakin se hämmästytti hyttysiä, sillä ne surisivat kuin päättömät.

Nyt lähdettiin kotiin -- ja se vasta oli kulkue: Franz ratsasti

edellä viemään hyviä uutisia; Dan istui Tobyn selässä näyttäen

toisille tietä; Nan sai kyydin Silaksen vahvoilla käsivarsilla ja

olikin "nokkelin kuorma", mitä Silas milloinkaan oli kantanut.

Herra Bhaer tahtoi välttämättä itse kantaa Robin, ja pikku mies istui

hänen sylissään virkeänä ja jutteli iloisesti kuin sankari konsanaan.

Äiti käveli rinnalla taputellen häntä milloin mihinkin ja kuunteli

väsymättä, kun poika yhä uudestaan kertasi:

-- Minä tiesin, että äiti tulee.

Kuu pilkisti pilvistä heidän saapuessaan puistotielle, ja kaikki

pojat juoksivat huutaen heitä vastaan ja toivat riemusaatossa

kadonneet lampaat ruokasaliin. Eivätkä eksyneet olleet enää

hiukkaakaan romanttisia, vaan halusivat illallista hyväilyjen ja

suukkojen asemasta. Kun he söivät voileipää ja maitoa, koko talon

väki seisoi ympärillä katselemassa. Nan oli pian ennallaan ja kertoi

suurennellen niistä vaaroista, joista he olivat pelastuneet. Rob

näytti täysin uppoutuneen ruokailuun, mutta äkkiä hän laski lusikan

kädestään ja päästi kauhean porun.

-- Kultaseni, mitä sinä itket? kysyi äiti, joka koko ajan oli

pysytellyt hänen lähellään.

-- Sitä kun minä eksyin, ulisi Rob, ja onnistui kuin onnistuikin

saamaan lopulta kyynelet silmiinsä.

-- Mutta sinuthan on löydetty. Nan kertoi, ettet yhtään itkenyt

metsässä, ja olin oikein iloinen, että sinä olit niin urhoollinen

poika.

-- Minä pelkäsin niin kovasti etten ehtinyt. Mutta nyt minä tahdon

itkeä, koska en pidä eksymisestä, selitti Rob suu täynnä leipää ja

velliä ja taistellen unta ja mielenliikutusta vastaan.

Pojat purskahtivat nauruun kuullessaan selityksen ja Rob katseli

heitä hämmästyneenä, mutta heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että

häneltäkin pääsi kikatus, ja sitten hän laski lusikkansa pöydälle ja

yhtyi sydämensä halusta yhteiseen iloon.

-- Kello on kymmenen. Nyt vuoteeseen joka poika, sanoi herra Bhaer

vilkaistuaan kelloonsa.

-- Ja Luojalle kiitos, ettei tänä yönä ole yhtään vuodetta tyhjänä!

lisäsi rouva Bhaer katsellen silmät kyynelissä Robia, kun tämä

taapersi isänsä syliin. Nan lähti Daisyn ja Demin saattamana heti

nukkumaan, ja Demistä hän oli heidän joukkonsa ehdoton sankaritar.

-- Tätiparka on niin väsynyt, että hänetkin pitäisi kantaa

yläkertaan, sanoi Franz kohteliaasti kiertäen kätensä Jo-rouvan

ympärille, kun tämä kulki hänen ohitseen pitkästä kävelystä ja

säikähdyksestä uupuneena.

-- Tehdään kultatuoli, ehdotti Tommy.

-- Ei, kiitoksia vain, poikaseni; mutta jonkun olkapäähän minä voisin

nojata.

-- Minun, minun! ja puoli tusinaa poikia työntyi kilvan hänen

luokseen toivoen tulevansa valituksi.

Nähdessään että pojat pitivät sitä kunniatehtävänä, hän valitsi sen

pojista, joka oli sen ansainnut, eikä kukaan nurkunut, kun hän pani

kätensä Danin olalle ja sanoi niin lämpimästi, että poika punastui

ilosta ja ylpeydestä:

-- Dan löysi lapset ja hän saa saattaa minut ylös.

Dan tunsi saaneensa runsaan palkkion illan työstä, ei ainoastaan sen

vuoksi, että hänet oli valittu poikajoukosta ja että hän sai ylpeästi

näyttää tietä, vaan siksi, että Jo-rouva sanoi hänelle sydämellisesti

huoneensa ovella:

-- Hyvää yötä. Jumala sinua siunatkoon.

Pikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli

päänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot

yltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti

ilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala

ei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut

toista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei

ollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus

antoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista

rangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.

-- Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin

olisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.

-- Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi

Jo-rouva.

-- Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat

nappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa

ilme muuttui suopeammaksi.

Jo-rouva myönsi naurahtaen.

-- Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton

puolelle.

Jo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään

pudistaen:

-- Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani

elämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.

-- Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.

-- Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja

vaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin

kuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä

kuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä!

Minä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden

poikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen

kerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut

löydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran

kaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet

kengät olivat siekaleina -- niin pitkälti olin kuljeskellut.

-- Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.

-- Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen

silmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä

kepposistaan.

-- Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.

-- Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja

silloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut

leppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.

-- Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.

-- Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: "Sinä

olet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi." Hän katsoi

vähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin

häpeissään: "Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä

rankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä?

Anna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin." En

ikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.

Nan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään,

eikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa,

sillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.

-- Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. -- Mitä äitisi teki kun

karkasit?

-- Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko

päivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua

tottelemattomuudestani.

-- Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti

vapauttaan yli kaiken.

-- Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden

aionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä

laatikosta kerän vahvaa narua.

Keskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui

masentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä

ympäri ja toisen sohvan käsinojaan.

-- Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa,

mutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy

kohdella sinua samalla tavalla.

-- Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin -- ei, minä tahdon

leikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän

alkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.

Kiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari

kirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen

Nan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen

ja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se

oli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi

hän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään

narun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli

Jo-rouva sanovan eteisessä:

-- Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö

ja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.

Siinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni

alkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui

niin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen

sohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.

-- Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti

äidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.

-- Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan

hyvin, ettei ollut oikein erota toisista.

-- Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.

-- Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun

täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.

-- Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi:

"Mennään aidan yli", vastasi Rob.

-- Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?

-- En.

-- No, sitten et voi puhua mitään.

-- Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa,

lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.

-- Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko.

Siksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä

Nanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään

irti ennen kuin minä annan luvan.

-- Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan

erinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.

Tunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät

yhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei

ollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin

herätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet

siellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.

Avoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli

tavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he

tajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi

päästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei

ollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle

kuului.

He katselivat kelloa, ja Nan laskeskeli minuutteja ja sekunteja; Rob

taas oppi kaikki tunnit kahdeksan ja yhden välillä niin hyvin, ettei

ikinä niitä unohtanut. Oli raivostuttavaa haistella ruuan tuoksua,

kun tiesi että päivälliseksi valmistettiin piirakkaa sinivatukoista

eikä päässyt paikan päälle nappaamaan kunnon osuutta taikinasta ja

marjoista. Kun Mary-Ann alkoi kattaa pöytää, lapset olivat haljeta

uteliaisuudesta koettaessaan kurkkia millaista liharuokaa pöytään

tuotiin, ja Nan tarjoutui auttamaan Mary-Annia illalla vuoteiden

sijaamisessa, jos hän saisi vilkaista, oliko vanukkaan päällä

runsaasti kermavaahtoa. Rynnätessään ulos luokkahuoneesta pojat

tapasivat Nanin ja Robin kiskomassa riimujaan kuin villivarsat,

ja heistä oli sekä opettavaa että huvittavaa nähdä edellisen yön

innostavien seikkailujen päättyvän tällä tavalla.

-- Päästä minut nyt, äiti. Ensi kerralla minun omatuntoni pistää

kuin neula, ihan varmasti, sanoi Rob, kun kello soi ja Teddy tuli

surullisen hämmästyneenä katsomaan häntä.

-- Saammepa nähdä, sanoi rouva Bhaer päästäen pojan vapaaksi. Rob

juoksi riemuissaan salin kautta eteiseen ja sieltä ruokasalin läpi

takaisin Nanin luo, jonne pysähtyi tyytyväisyydestä loistaen.

-- Saanko minä tuoda Nanille päivällisen? hän kysyi vankitoveriaan

säälien.

-- Sillä lailla, kiltti poika. Vedä pöytä esiin ja aseta tuoli

paikoilleen, sanoi Jo-rouva ja kiiruhti tyynnyttämään malttamattomia

poikia, joilla oli aina päivälliselle tullessaan huikea nälkä.

Nan söi yksin ja vietti pitkän iltapäivän sohvaan sidottuna. Jo-rouva

pidensi kyllä köyttä niin, että tyttö pääsi ikkunalle asti. Siinä

hän seisoikin katsellen poikien leikkiä, ja koko luomakunta nautti

vapaudestaan. Daisy piti nukeilleen juhlat nurmikolla, niin että Nan

saattoi nähdä heidän ilonsa, vaikkei voinut olla itse mukana. Tommy

taas teki parhaat kuperkeikkansa huvittaakseen häntä, Demi istui

portailla lukemassa ääneen, mikä viihdyttikin Nania, ja Dan toi

Nanille pienen rupisammakon ilahduttaakseen toisen mieltä.

Mutta mikään ei voinut korvata vapautta. Jo muutaman tunnin vankeus

oli opettanut, kuinka kallis etu vapaus on.

Monenmoiset ajatukset käväisivät Nanin pikku päässä sinä aikana, kun

toiset olivat purolla katsomassa Emilin uuden aluksen vesillelaskua.

Oli päätetty, että Nan kastaisi sen, ja hän oli ajatellut rikkoa

pienen pullollisen viinimarjamehua purren keulaan, kun se

ristittäisiin Josephineksi Jo-rouvan mukaan. Nyt hän oli menettänyt

tilaisuutensa, eikä Daisy suoriutuisi juhlamenoista läheskään

niin hyvin kuin hän. Kyynelet kihosivat silmiin, kun Nan muisti,

että kaikki oli hänen omaa syytään, ja hän sanoi ääneen pullealle

mehiläiselle, joka hääri keltaisessa ruusunkukassa aivan hänen

ikkunansa alla:

-- Jos sinä olet karannut, sinun on parasta mennä heti kotiin, pyytää

äidiltäsi anteeksi ja luvata, ettet enää ikinä karkaa.

-- Hauska että annat sille noin hyvän neuvon, ja se taitaakin ottaa

sen varteen, sanoi Jo-rouva hymyillen, kun mehiläinen levitti

siitepölyn tahrimat siipensä ja lensi pois.

Nan pyyhkäisi pois pari kirkasta pisaraa, jotka kiilsivät

ikkunalaudalla, ja painautui Jo-rouvan rintaa vasten, kun tämä otti

hänet polvelleen ja sanoi ystävällisesti -- hän oli näet huomannut

pisarat ja tiesi mitä ne merkitsivät:

-- Äidilläni oli siis sinunkin mielestäsi hyvä keino parantaa

karkureita?

-- Oli, vastasi Nan, sillä pitkä hiljainen päivä oli lannistanut

hänet.

-- Toivottavasti minun ei tarvitse koettaa sitä uudestaan.

-- Ei tarvitse, sanoi Nan niin totisena, että Jo-rouva oli

tyytyväinen eikä puhunut enää mitään, sillä hän ei yleensä pilannut

rangaistusten tehoa pitkillä nuhdesaarnoilla.

Silloin Rob ilmestyi kantaen varovaisesti pikku vuoassa paistettua

torttua.

-- Tämä on tehty minun marjoistani ja sinä saat siitä puolet, hän

sanoi hyväntuulisesti. -- Tule, pyydetään Mary-Annia jakamaan se

valmiiksi, kohta on teeaika.

Nan hyppäsi pystyyn, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

-- Minä unohdin, enhän minä pääsekään.

-- Koeta niin näet, sanoi rouva Bhaer, joka Nanin puhuessaan oli

avannut solmun.

Nan huomasi olevansa vapaa ja suudeltuaan rajusti Jo-rouvaa hän

pyrähti tiehensä kuin pieni kehrääjälintu kannoillaan Rob, joka

juostessaan heilutteli torttua, niin että hillo roiskui.

13