TEDDY-SETÄ

Viikon verran Dania kuljetettiin sohvan ja vuoteen väliä. Se oli

pitkä ja raskas viikko, sillä loukkaantunutta jalkaa särki aika ajoin

kovasti. Paikallaanolo oli myös perin ikävää toimeliaasta pojasta,

joka halusi kiihkeästi päästä nauttimaan kesästä. Mutta Dan koetti

parhaansa ja muut auttoivat häntä, kukin tavallaan. Niin kului aika,

ja lauantaiaamuna hänen vaivansa palkittiin, kun hän kuuli tohtorin

sanovan:

-- Jalka on parantunut paremmin kuin luulinkaan. Antakaa pojalle

keppi, alkakoon vain liikuskella täällä sisällä.

-- Eläköön! huusi Nat ja ryntäsi ulos kertomaan toisille hyvää

uutista.

Kaikki olivat iloisia, ja päivällisen jälkeen koko joukko kerääntyi

katsomaan, kun Dan harppoi kepin varassa muutaman kerran edestakaisin

salissa ja asettui sitten kuistille, jossa hänellä oli jonkinlainen

vastaanotto.

Häntä ilahdutti suuresti toisten huomaavaisuus ja hyväntahtoisuus

ja hänen mielihyvänsä kasvoi hetki hetkeltä, sillä pojat kävivät

kunniatervehdyksellä, pikku tytöt kiidättivät hänelle jakkaroita ja

tyynyjä ja Teddy vartioi häntä kuin jotakin heikkoa olentoa, joka

ei selviä omin voimin. Heidän istuskellessaan ja seisoessaan vielä

rappusilla portin eteen pysähtyivät vaunut, joista heilutettiin

hattua. Rob juosta piipersi portille minkä jaloistaan pääsi ja huusi

täyttä kurkkua:

-- Teddy-setä, Teddy-setä!

Kaikki pojat Dania lukuunottamatta karkasivat hänen jälkeensä

koettaen joutua ensimmäisenä avaamaan porttia, ja pian vaunut

pysähtyivät pihalle täynnä poikia, joiden keskellä Teddy-setä istui

nauraen pieni tyttärensä polvellaan.

-- Pysäyttäkää riemuvaunut ja antakaa Jupiterin astua niistä, hän

sanoi, hyppäsi vaunuista ja juoksi portaille, joilla rouva Bhaer

seisoi nauraen ja käsiään taputtaen kuin nuori tyttö.

-- Mitä kuuluu, Teddy?

-- Kaikki hyvin.

Sitten he kättelivät ja Laurie-herra antoi Bessin Jo-tädin syliin ja

sanoi lapsen puristaessa lujasti tätiään kaulasta: -- Pikku kähäräpää

oli niin kovasti tulossa tänne, että lähdin tuomaan häntä, varsinkin

kun itse aivan riuduin halusta nähdä sinua. Tulimme leikkimään

muutamaksi tunniksi poikien kanssa ja katsomaan, kuinka jaksaa

'kenkätalon eukko, jolla on sata lasta ja elämä puuhakasta'.

-- Sehän hauskaa! Leikkikää, mutta älkää tehkö mitään pahaa, vastasi

Jo-rouva, kun pojat kerääntyivät Bessin ympärille ihailemaan hänen

kultaisia kiharoitaan, hienoa pukuaan ja ylhäistä käytöstään,

sillä pikku 'prinsessa', kuten he sanoivat, ei antanut kenenkään

suudella itseään, hymyili vain pojille tätinsä sylistä ja taputti

heitä suopeasti päähän pikku kätösillään. Kaikki jumaloivat häntä,

varsinkin Rob, joka piti Bessiä jonkinlaisena nukkena; hän ei

uskaltanut koskea tyttöön, koska pelkäsi tämän särkyvän, vaan katseli

häntä kunnioittavan välimatkan päästä ja oli onnellinen, kun pikku

ylhäisyys suvaitsi huomata hänet. Koska Bess halusi heti nähdä Daisyn

keittiön, Jo-rouva kantoi hänet sinne ja pikku pojat seurasivat

heitä saattojoukkona. Muut paitsi Nat ja Demi juoksivat kunnostamaan

eläintarhaa ja kasvimaata, sillä Laurie-herra piti aina katselmuksen

ja oli pettynyt, elleivät paikat olleet kunnossa.

Portailla Laurie kääntyi Danin puoleen kuin vanha tuttava, vaikka oli

nähnyt tämän vain kerran tai pari, ja kysyi:

-- Mitenkä jalkasi nyt jaksaa?

-- Paremmin.

-- Taidat olla jo kyllästynyt sisälläoloon.

-- Olenhan minä! Ja Danin katse harhaili pitkin vehmaita mäkiä ja

metsiä, jonne hänen mielensä paloi.

-- Jospa tekisimme pienen retken ennen kuin toiset palaavat? Nuo isot

kevyet vaunut ovat kyllin turvalliset ja mukavat, ja siemaus raitista

ilmaa tekee hyvää sinulle. Hae tyyny ja huivi, Demi, ja kannetaan Dan

vaunuihin.

Pojista ajatus oli hirveän hauska ja Dan näytti ilahtuneelta, mutta

äkkiä hän sai odottamattoman hyveellisyydenpuuskan ja kysyi:

-- Eihän vain rouva Bhaer pahastu?

-- Ei toki, sovimme asiasta hetki sitten.

-- Ettehän te puhuneet sellaista, väitti Dan.

-- Meillä on tapana lähettää sanattomia viestejä. Parannettu

sähkötysmenetelmä, näetkös.

-- Minä tiedän -- silmät. Minä näin, kun te kohotitte kulmianne ja

nyökkäsitte vaunuihin, ja rouva Bhaer nyökkäsi takaisin ja nauroi,

selitti Nat arastelematta enää lainkaan Laurie-herraa.

-- Oikein. Kas niin, lähdetäänpäs nyt.

Ja hetken kuluttua Dan istui mukavasti vaunuissa jalka ojennettuna

vastakkaiselle penkille, jossa se lepäsi tyynyn päällä käärittynä

huiviin; sen oli ylempi taho lennättänyt vaunuihin kuin taikaiskusta

juuri sillä hetkellä kun sitä kaivattiinkin. Demi kipusi ajajan

penkille mustan Petterin rinnalle. Nat istui Danin vieressä

kunniapaikalla ja Teddy-setä halusi istua heitä vastapäätä -- muka

huolehtimassa kipeästä jalasta, mutta itse asiassa tarkkaillakseen

kaksia onnellisia pojan kasvoja, jotka olivat aivan erilaiset: Danin

kulmikkaat, ahavoituneet ja voimakkaat, Natin kaidat, kauniit ja

melkein riutuneet, mutta ne olivat puoleensavetävät kasvot, katse oli

lempeä, otsa korkea.

-- Minulla on muuten täällä jossakin kirja, jota ehkä mielelläsi

katselisit, sanoi seurueen vanhin poika ja kaivoi istuimen alta

kirjan, joka sai Danin huudahtamaan:

-- Pahus vieköön, kuinka upea! Hän käänteli lehtiä ja näki hienoja

perhosten, lintujen ja hyönteisten värikuvia. Hän oli niin

riemuissaan, että unohti kiittää, mutta Laurie-herra ei pahastunut

siitä vaan katseli tyytyväisenä pojan vilpitöntä iloa ja kuunteli

niitä ilonpurkauksia, joita tuttujen hyönteisten näkeminen herätti.

Nat nojasi hänen olkaansa nähdäkseen paremmin, ja Demi käänsi

hevosille selkänsä osallistuakseen keskusteluun.

Kun he tulivat kuoriaisiin, kaivoi Laurie-herra oudon pikku ötökän

liivintaskustaan, pani sen kämmenelleen ja sanoi:

-- Tässä on tuhansia vuosia vanha kuoriainen.

Ja sillä aikaa kun pojat tutkivat kummallista kivettymää, joka

näytti tosiaan vanhalta ja harmaalta, herra Laurence kertoi, kuinka

se löytyi erään muumion kääreistä oltuaan vuosituhansia kuuluisassa

hautakammiossa. Huomattuaan poikien innostuksen hän kertoi

heille egyptiläisten rakentamista omituisista ja suurenmoisista

muistomerkeistä ja matkasta, jonka hän oli tehnyt komeaa Niiliä

pitkin mustien, kauniiden miesten ohjaamassa aluksessa. Hän kertoi

miten oli ampunut krokotiileja ja nähnyt ihmeellisiä lintuja ja

eläimiä ja matkustanut autiomaassa kamelilla, joka keinutteli häntä

kuin myrsky laivaa.

-- Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi

hyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin

lisää pyytäen.

-- Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.

-- Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun

etsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi

Teddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista

tehdyn kaulanauhan.

-- Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli

mielellään intiaanimajoja.

-- Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.

-- Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra

näyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.

-- Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia

intiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään

kehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.

-- Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin

rupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli

kaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen

jokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi

itse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli

kertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan

metsäläispoikaan.

-- Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma

museo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja

mielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva

on liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä

talo täynnä kamaa -- litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan,

lepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten

niskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka

kokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista.

Vai mitä luulette?

Laurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja

tönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista

kalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.

-- Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.

-- Vanhaan vaunuvajaan.

-- Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään

säilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin

verkkoja, aloitti Nat.

-- Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa.

Gibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen

uudestaan, ja silloin järjestetään -- tai pannaan ainakin alulle --

pieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille

paikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä

näistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi

paljon kävellä.

-- Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot

loistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain

kirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi

ollut maailman suurin hyväntekijä.

-- Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan

portille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.

-- Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle.

Sitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja

keskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra

Laurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja

nauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa,

jotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä.

Jätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva

Bhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta

ajelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan

tulevasta museosalista.

-- Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä

aloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin

jalkojen juureen.

-- Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi

Jo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän

ympärilleen.

-- Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä

kuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun

vanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.

-- Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen

tarkoitti.

-- Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa

ja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua

mieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.

-- Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.

-- Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta

viidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä

niin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen

tai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.

-- Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi

Jo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan

vasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. -- Ilman sinua ei

Plumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi,

hyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin

kiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen

nimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti

kuin entisaikojen Jo-tyttö.

-- Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.

-- Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa?

kysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti

kumartaen ottanut kiitokset vastaan.

-- Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat

kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki

saavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi

niitä avokätisesti koko joukolle.

-- Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti

Laurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo.

Palatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se

avattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä,

jotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin

ruskeiksi.

-- Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa.

Isoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun

ajattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa

niitä.

Kakut jaettiin sitten ilon ja riemun vallitessa: Dan sai kalan, Nat

viulun, Demi kirjan, Tommy aasin, Daisy kukan, Nan vanteen ja Emil

tähden, koska mahtaili sillä, että opiskeli tähtitiedettä. Mutta

paras oli Franzin raitiovaunu, sillä hänen suurin huvinsa oli tehdä

raitiovaunuretkiä. Pumppu sai lihavan possun ja pikku väki lintuja,

kissoja ja jäniksiä, joilla oli mustat korinttisilmät.

-- Nyt minun täytyy lähteä. Missä minun pieni kähäräpääni on? Äiti

rientää jo kohta hakemaan meitä, ellen vie tyttöä ajoissa kotiin,

sanoi Teddy-setä, kun viimeinenkin piparkakun murunen oli kadonnut.

Nuoret neidit olivat menneet puutarhaan, ja sillä aikaa kun Franz

etsi heitä, Jo ja Laurie keskustelivat portailla.

-- Miten pikku pyryharakka menestyy? Laurie kysyi, sillä hänestä

Nanin kepposet olivat mainioita, eikä hän koskaan väsynyt

kiusoittelemasta niillä Jo-rouvaa.

-- Erinomaisesti; hän käyttäytyy jo aika mukiinmenevästi ja alkaa

huomata, kuinka vallaton on ollut.

-- Eivätkö pojat yllytä häntä kujeisiin?

-- Yllyttävät, mutta minä koetan puhumalla vedota Naniin, ja hän on

viime aikoina paljon kehittynyt. Näithän miten sievästi hän tervehti

sinua ja kuinka kiltti hän oli Bessille. Daisyn esimerkki vaikuttaa

häneen, ja olen varma, että muutama kuukausi saa ihmeitä aikaan.

Tässä Jo-rouvan selitys katkesi lyhyeen, sillä nurkan takaa syöksyi

Nan neljän pojan valjakolla hurjaa vauhtia kannoillaan Daisy, joka

veti Bessiä käsikärryissä. Ravatessaan siinä tomupilven keskellä

hatutta päin ja hiukset valloillaan, piiskat läiskyen ja kärryt

jyristen tytöt näyttivät villi-ihmisiltä.

-- Siinä ne mallilapset nyt ovat! Olipa onni, etten tuonut rouva

Curtisia katsomaan, miten teidän koulussanne opetetaan hyviä

käytöstapoja; hän ei olisi ikinä tointunut näin järkyttävästä näystä,

sanoi herra Laurence nauraen sydämellisesti ystävänsä ennenaikaiselle

ilolle.

-- Naura vain, mutta vielä minä onnistun. Minä sanon niin kuin se

professorisi ennen vanhaan: "Vaikka koe epäonnistui, sääntö pitää

kuitenkin paikkansa", sanoi Jo-rouva yhtyen Laurien nauruun.

-- Nanin esimerkki taitaakin tarttua Daisyyn eikä päinvastoin.

Kas vain pikku prinsessaa, hän on täysin unohtanut arvokkuutensa

ja kirkuu siinä missä toisetkin. Nuoret neidit, mitä tämä nyt on

olevinaan? ja herra Laurence pelasti pikku tyttärensä ilmeisestä

vaarasta, sillä hevoset hyppivät villisti hänen ympärillään

kuolaimiaan pureskellen tytön heiluttaessa pitkää piiskaa molemmin

käsin.

-- Meillä oli kilpa-ajot, ja minä voitin, hihkui Nan.

-- Olisin minäkin voinut juosta kovemmin, mutta pelkäsin että Bess

putoaa, kirkui Daisy.

-- Hei, menkää siitä! huusi prinsessa sivaltaen piiskallaan niin,

että hevoset kiisivät tiehensä eivätkä enää näyttäytyneet.

-- Kallis tyttäreni, lähdetään pois tästä huonotapaisesta joukosta,

ennen kuin sinä menet kokonaan pilalle. Hyvästi, Jo! Ensi kerralla

näen kai pojillasi parsimukset käsissä.

-- Se ei vahingoittaisi heitä vähääkään. Minä en anna periksi, muista

se, sillä yritykseni menevät aina muutaman kerran myttyyn ennen

kuin ne onnistuvat. Terveisiä Amylle ja äitikullalle! huusi Jo,

kun vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeiseksi Laurie näki Jo-rouvan

lohduttelemassa Daisya, joka oli hävinnyt kilpailun, ja ilmeisesti

hän tuntui olevan mielipuuhassaan.

Innostus oli suuri koko viikon, kun vaunuvajaa kunnostettiin. Työ

kävikin joutuin, vaikka pojat olivat lakkaamatta kyselemässä,

neuvomassa ja häiritsemässä. Vanha Gibbs oli ratkeamaisillaan,

mutta hänen onnistui kaikesta huolimatta saada työnsä valmiiksi.

Perjantai-iltana kaikki oli kunnossa -- katto korjattu, hyllyt

paikoillaan, seinät valkaistu, peräseinässä iso ikkuna, josta tulvi

valoa ja avautui kaunis näköala joelle, niityille ja etäisille

vuorille. Suuren oven yläpuolelle oli maalattu punaisin kirjaimin:

'Laurencen museo'.

Koko lauantaiaamun pojat suunnittelivat, miten järjestäisivät

tavaransa museoon, ja kun herra Laurence tuli mukanaan akvaario,

johon Amy-rouva oli kuulemma kyllästynyt, heidän riemullaan ei ollut

rajoja.

Iltapäivä kului järjestelypuuhissa, ja kun juoksu, tavaroitten

raahaaminen ja vasaran pauke päättyi, kutsuttiin naisväki

tutustumiskäynnille.

Museo oli kerrassaan viehättävä, ilmava, puhdas ja valoisa.

Humalaköynnös värisytti lehtiään avoimen ikkunan ympärillä, keskelle

lattiaa oli sijoitettu kaunis akvaario, jossa suikerteli siroja

vesikasveja ja jossa kultakalat välähtelivät. Ikkunan molemmin

puolin oli rivi hyllyjä odottamassa poikien kalleuksia. Danin korkea

kaappi oli sijoitettu ison oven eteen, koska vain pientä ovea

käytettiin. Kaapin päällä oli kummallinen intiaanien epäjumala,

hirveän ruma mutta mielenkiintoinen. Vanha herra Laurence oli

lähettänyt sen sekä hienon kiinalaisen dšonkin täysissä purjeissa;

veneelle löytyi sopiva paikka huoneen keskellä olevalla pitkällä

pöydällä. Renkaassa sen yläpuolella keikkui elävän näköisenä rouva

Bhaerin lahjoittama Polly-papukaija, joka oli kuollut vanhuuttaan

ja huolellisesti täytetty. Seiniä koristivat käärmeennahka, iso

ampiaispesä, tuohikanootti, pitkä rihmallinen linnunmunia, etelän

harmaasta sammalesta tehty seppele, muutamia lepakoita ja iso

kilpikonnan kuori. Demi oli lahjoittanut kokoelmaan strutsinmunan ja

tarjoutunut vapaaehtoisesti esittelemään museota vieraille, jos tarve

vaati. Kiviä oli kertynyt niin paljon, että vain osa niistä voitiin

sijoittaa simpukankuorten lomaan hyllyille, loput ladottiin nurkkiin,

jotta Dan joutohetkinään saisi tutkia niitä.

Jokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään

kotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli

kyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle

jalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset

lasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy

ihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa,

kallisarvoisen silkkimadon kotelon.

-- Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon

harvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä?

Saadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään

museota ihmisille.

Viimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe

kävi huonetta tarkastellessaan.

-- Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä

maalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen

äkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.

-- Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.

-- En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan,

vastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai

hänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän

sanoi nauraen:

-- Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia

ominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan

esitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten

osoitamme hurjasti suosiota.

Nähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä

päällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota

loistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle

ja sanoi mukavaan tapaansa:

-- On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin

näet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin

ei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen

riitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja

voitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen

itsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku

palauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en

minä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan,

jolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta

muusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset

saavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä,

kivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla

kartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?

-- Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta

he tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan,

sanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja

geologiasta, josta hän erityisesti piti.

-- Onko tuo kirja sinusta hyödyllinen, Dan? kysyi herra Laurence

osoittaen kaapin päällä olevaa isoa avointa kirjaa.

-- On toki. Siinä kerrotaan kaikki, mitä haluan tietää hyönteisistä.

Toin sen tänne nähdäkseni, miten perhoset on kiinnitettävä. Ja minä

panin siihen päällyspaperit, ettei se likaannu, vastasi Dan ja sulki

kirjan peläten lainaajan ehkä pitävän häntä huolimattomana.

-- Annapas sitä vähän tänne, sanoi Laurie-herra, otti kynänsä

ja kirjoitti kirjaan Danin nimen. Asettaessaan sen eräälle

nurkkahyllylle, jossa ei ollut muuta kuin täytetty pyrstötön lintu,

hän sanoi:

-- Tässä on alku museokirjastolle. Minä hankin tänne lisää kirjoja ja

Demi saa pitää ne järjestyksessä. Missähän mahtavat olla ne pienet,

hauskat kirjat, joita me ennen luimme, Jo. "Hyönteiset rakentajina"

-- tai jokin sen niminen kertoi muurahaisten taisteluista,

mehiläiskuningattarista, sirkoista jotka syövät reikiä vaatteisiin,

varastavat maitoa tai tekevät muita kolttosia.

-- Ne ovat kotona ullakolla. Minä pyydän lähettämään ne tänne ja

sitten me paneudumme luonnonhistoriaan oikein sydämen halusta, lupasi

Jo-rouva auliisti.

-- Eikö sellaisista asioista ole vaikea kirjoittaa? kysyi Nat, joka

vihasi ainekirjoitusta.

-- Ehkä aluksi, mutta pian se alkaa tuntua hauskalta. Jos sinusta

nämä aiheet ovat vaikeita, mitä olisitkaan sanonut sellaisesta, joka

kerran annettiin kolmitoistavuotiaalle tytölle. Aineen nimi oli näet

"Themistokleen, Aristideen ja Perikleen keskustelu Delos-liitolta

saatujen varojen käytöstä Ateenan kaunistamiseksi", sanoi Jo-rouva.

Pojat ähkyivät jo kuullessaan pitkän otsikon ja herroja nauratti

aiheen mielettömyys.

-- Kirjoittiko hän siitä? kysyi Demi kunnioittavasti.

-- Kirjoitti, mutta voitte kuvitella, miten hirveä työ siinä oli.

-- Sen aineen olisin halunnut lukea, sanoi herra Bhaer.

-- Ehkä löydän sen vielä. Kävin näet samaa koulua kuin tuo tyttö, ja

Jo-rouva näytti niin veitikkamaiselta, että jokainen arvasi, kuka se

tyttö oli ollut.

Poikien mielestä Jo-rouvan otsikko kuulosti niin pelottavalta, että

sen rinnalla tulevien aineiden kirjoittaminen tuntui lastenleikiltä.

Keskiviikkoilta varattiin esitelmille, joksi pojat halusivat sanoa

esityksiään, koska jotkut heistä ilmoittivat, että he puhuisivat

mieluummin aiheestaan kuin kirjoittaisivat. Herra Bhaer lupasi antaa

salkun kirjoitusten säilyttämistä varten, ja rouva Bhaer sanoi

osallistuvansa ilomielin tilaisuuksiin.

Sitten likakourainen seurakunta meni pesulle. Viimeisenä kulki herra

Bhaer yrittäen rauhoittaa hätääntynyttä Robia, jolle Tommy oli

uskotellut, että vesi oli täynnä näkymättömiä hirviöitä.

-- Minusta sinun suunnitelmasi on oikein hyvä, kunhan et vain herkeä

liian anteliaaksi, Teddy, sanoi Jo-rouva, kun he jäivät kahden. --

Kuten tiedät, useimmat näistä pojista joutuvat täältä lähdettyään

itse ansaitsemaan leipänsä, joten ei ole hyväksi totuttaa heitä liian

helppoon elämään.

-- Yritän olla kohtuullinen, mutta suo minulle sentään hiukan huvia.

Olen joskus kurkkuani myöten täynnä liikeasioita, mutta piristyn

heti, kun saan hullutella poikiesi kanssa. Tuosta Danista minä pidän,

Jo. Hän on umpimielinen jurrikka, mutta hänellä on haukan katse, ja

kunhan saat hänet vähän kesytetyksi, hänestä on sinulle paljon iloa.

-- Hauskaa, että ajattelet niin. Ja kiitoksia vain kovasti, että olet

ollut niin kiltti hänelle, varsinkin tässä museoasiassa. Se pitää

hänet hyvällä tuulella niin kauan kuin hänen jalkansa on kipeä ja

antaa minulle tilaisuuden vähän helliä ja hyvitellä poikaraiskaa.

Mistä saitkin noin hauskan ajatuksen? kysyi rouva Bhaer kääntyen

vielä kerran katsomaan huonetta.

Laurie tarttui Jo-rouvan käsiin ja katsoi häntä niin, että toiselle

kihosivat kyynelet silmiin.

-- Rakas Jo! Minä tiedän, mitä äidittömän pojan elämä on, enkä voi

koskaan unohtaa mitä sinä ja kotiväkesi olette vuosien varrella

minulle tehneet.

12