Heinäkuu oli tullut ja heinänteko alkanut; puutarhat kukoistivat
ja pitkän kesäpäivän jokainen hetki toi tullessaan riemua. Ovet
ja ikkunat olivat auki aamusta iltaan ja pojat viettivät kaiken
vapaa-aikansa ulkona. Tunnit olivat lyhyitä ja lupapäiviä pidettiin
usein, sillä Bhaerien mielestä ahkera ruumiinharjoitus edisti
terveyttä ja lyhyet kesät oli parasta käyttää ulkotöihin.
Pojat olivatkin vereviä, päivettyneitä ja terveitä, vankat jalat ja
kädet työntyivät ulos lahkeista ja hihoista. Nauru ja riemu raikui
kaikkialla; kujeiltiin sisällä ja ulkona, seikkailtiin ja retkeiltiin
yli vuorten ja laaksojen. Vain yhtä asiaa toivottiin, jotta onni
olisi täydellinen ja sekin tapahtui kun sitä vähiten odotettiin.
Kerran illalla, kun pienet pojat olivat jo vuoteessa, isot uimassa
joella ja rouva Bhaer riisui huoneessaan Teddyä, tämä huudahti
äkkiä: -- Tuolla Danny! ja osoitti ikkunaa, jonka läpi kuu paistoi
kirkkaasti.
-- Ei, kultaseni, ei hän ole siellä, sehän on vain kuu, vastasi hänen
äitinsä.
-- Onpas, Danny katsoi ikkunasta; Teddy näki, väitti lapsi innoissaan.
-- Kai hän sitten oli, myönsi rouva Bhaer ja kiiruhti ikkunaan
toivoen, että niin olisikin. Mutta kasvot olivat kadonneet eikä
pojasta näkynyt vilaustakaan. Rouva Bhaer kutsui Dania, juoksi
pääovelle Teddy paitaressuna kintereillään ja antoi hänenkin huutaa
toivoen, että lapsen ääni tehoaisi paremmin kuin hänen. Mutta mitään
ei kuulunut, ja he palasivat pettyneinä takaisin. Teddy ei kuitenkaan
uskonut näkemäänsä kuuksi, vaan kohotti vielä päätään vuoteesta ja
kysyi:
-- Eikö Danny jo tule? Vähitellen hän kuitenkin nukahti, isot
pojat laittautuivat yöpuulle, talo hiljeni eikä vienossa kesäyössä
kuulunut kuin sirkan laulu ruohikosta. Rouva Bhaer istui parsimassa,
sillä suuri kori oli aina täynnä sukkia, joihin ehtimiseen ilmestyi
huikeita reikiä ja hän ajatteli kadonnutta poikaa. Hän uskoi Teddyn
erehtyneen eikä halunnut häiritä miestään kertomalla lapsen puheista,
sillä isä Bhaer istui kirjoittamassa kirjeitä, hänellä kun oli kovin
vähän aikaa omiin asioihinsa ennen kuin pojat olivat nukkumassa.
Kello kymmeneltä Jo-rouva nousi sulkemaan ovia. Pysähtyessään
hetkeksi portaille ihailemaan kaunista maisemaa hän huomasi jotain
valkoista pihanurmikolla seisovan heinäkasan vieressä. Lapset olivat
leikkineet pihalla koko illan; rouva Bhaer luuli Nanin tapansa mukaan
jättäneen hattunsa heiniin ja meni hakemaan sitä. Mutta tultuaan
lähemmäksi hän huomasi, ettei se ollut hattu eikä nenäliina, vaan
paidanhiha, josta pisti esiin ruskea käsi. Hän kiersi heinäkasan, ja
siellä nukkui Dan syvässä unessa.
Poika oli ryysyinen, likainen ja laiha. Toinen jalka oli paljas,
ja toiseen hän oli sitonut kääreeksi vanhan pumpulinuttunsa. Hän
oli ilmeisesti piiloutunut heinäkasan taa, mutta unissaan heittänyt
kätensä sivulle. Hän huokaili ja mutisi kuin unet olisivat häirinneet
häntä, ja kerran liikahtaessaan hän valitti.
-- Ei hän voi tänne jäädä, tuumi rouva Bhaer ja kumartuen Danin yli
sanoi hiljaa hänen nimensä. Poika avasi silmänsä kuin unta näkevä.
Hän hymyili ja sanoi unisesti:
-- Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.
Pojan katse ja sanat liikuttivat syvästi rouva Bhaeria. Hän pani
kätensä Danin pään alle ja nosti tämän istumaan sanoen ystävällisesti:
-- Minä uskoin sinun tulevan ja olen hyvin iloinen nähdessäni sinut.
Poika näytti vasta nyt oikein heräävän. Hän hypähti pystyyn ja
katseli ympärilleen aivan kuin olisi äkkiä muistanut missä oli ja
epäillyt ystävällistä tervehdystä. Hänen ilmeensä muuttui ja hän
sanoi vähän jurosti:
-- Aioin jatkaa aamulla. Poikkesin vain ohikulkiessani katsomaan.
-- Mutta mikset tullut sisään, Dan? Etkö kuullut, kun me huusimme
sinua? Teddy näki ja kutsui sinua.
-- Luulin ettette päästä minua sisään, poika sanoi pyöritellen pientä
nyyttiä, jonka hän oli ottanut käteensä kuin lähteäkseen.
-- Koeta niin näet. Jo-rouva ei sanonut muuta, viittasi vain
kädellään avonaiseen oveen, josta loisti kodikas valo.
Syvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt
hartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa,
mutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:
-- Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.
-- Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko
sinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa
varassa taas nilkuttamaan.
-- Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi
jalkaani. Mutta ei se mitään.
Rouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne
päästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli
aivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.
-- Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja
äiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.
Dan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä
hänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti
lisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin
hänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.
-- Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä,
mutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä
liikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin
lähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä
talossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä
pieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.
-- Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin
jalkaan.
-- Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään.
Piti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti
häpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.
-- Miten tulit toimeen? Matka on aikamoinen sinunlaisellesi pojalle.
-- No, kaikki kävi hyvin siihen asti kun loukkasin jalkani. Ihmiset
antoivat minulle ruokaa, minä olin yötä ladoissa ja kävelin päivisin.
Minä eksyin kun koetin löytää oikotien, muuten olisin ehtinyt tänne
jo ennemmin.
-- Mutta jos et kerran aikonut jäädä meidän luoksemme, mitä sinä
sitten aioit?
-- Minun teki mieli nähdä Teddyä ja teitä; ja sitten ajattelin mennä
entiseen työhön kaupunkiin, olin vain niin väsynyt, että nukahdin
heiniin. Olisin lähtenyt aamulla, jos ette olisi löytänyt minua.
-- Oletko pahoillasi siitä? kysyi rouva Bhaer puoleksi huvittuneena,
puoleksi moittien kumartuessaan katsomaan pojan loukkaantunutta
jalkaa.
Dan karahti punaiseksi ja tuijotti rävähtämättä lautaseen
vastatessaan hiljaa:
-- En, minä olen iloinen, sillä halusin kyllä jäädä, mutta pelkäsin
että --
Hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä rouva Bhaer keskeytti hänet
kauhistuneena nähdessään pojan jalan; se oli tosiaan loukkaantunut
pahasti.
-- Milloin tämä ruhjoutui?
-- Kolme päivää sitten.
-- Ja sinä olet kävellyt tuossa kunnossa?
-- Minulla oli keppi, ja pesin jalkaa jokaisessa purossa, jonka yli
kuljin, ja eräs eukko antoi minulle rievun siteeksi.
-- Herra Bhaerin täytyy heti nähdä jalkasi ja sitoa se, sanoi rouva
Bhaer ja riensi viereiseen huoneeseen jättäen oven raolleen, niin
että Dan kuuli mitä puhuttiin.
-- Fritz, poika on tullut.
-- Kuka? Dan?
-- Niin. Teddy näki hänet ikkunasta ja me huutelimme häntä, mutta
hän meni pois ja piiloutui heinäkasan taa. Minä löysin hänet sieltä
hetki sitten nukkumasta -- puolikuolleena kivusta ja väsymyksestä.
Hän karkasi kuukausi sitten Pagen luota ja on siitä lähtien ollut
matkalla tänne. Ei kuulemma tahtonut näyttäytyä meille, vaan aikoi
jatkaa matkaa kaupunkiin vain nähtyään meidät. Toivo takaisinpääsystä
on varmaan antanut hänelle voimaa voittaa vastukset, ja nyt hän
odottaa tietoa, annatko hänelle anteeksi ja otatko hänet takaisin.
-- Kysyikö hän sitä?
-- Hänen silmänsä kysyivät, ja kun minä herätin hänet, hän sanoi kuin
eksynyt lapsi: "Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin." Minulla ei
ollut sydäntä moittia häntä, vaan otin hänet kuin karanneen karitsan
takaisin katraaseen. Saanhan minä pitää hänet, Fritz?
-- Saat tietysti! Tämähän todistaa, että olemme voittaneet pojan
sydämen, enkä tahtoisi enää lähettää häntä pois sen kummemmin kuin
omaa Robianikaan.
Pari kyyneltä, jotka vähitellen olivat kertyneet Danin silmiin, vieri
alas pitkin likaisia poskia. Kukaan ei nähnyt niitä, sillä Dan pyyhki
ne kiireesti pois; mutta luultavasti tuona hiljaisena hetkenä Danin
vanha epäluulo näitä hyviä ihmisiä kohtaan häipyi ikipäiviksi. Hän ei
puhunut mitään, päätti vain mielessään yrittää parastaan.
-- Tule katsomaan hänen jalkaansa. Se on luultavasti huonossa
kunnossa, sillä hän on kävellyt sillä kolme päivää helteessä ja
pölyssä ja haavan ympärillä on ollut vain nutunrepale. Dan on
sinnikäs poika, ja hänestä tulee vielä kunnon mies.
-- Sitä minäkin toivon -- sinun vuoksesi. Ja sinun intosi takaa kyllä
menestyksen. Minä menen nyt katsomaan pientä spartalaistasi. Missä
hän on?
-- Minun huoneessani, mutta ole hänelle kiltti, vaikka hän olisi
kuinka yrmeä. Se on ainoa tapa, jolla hänet voittaa. Hän inhoaa
ankaruutta ja kovaa kuria, mutta hellä sana ja kärsivällisyys
tehoavat häneen niin kuin tehosivat ennen minuunkin.
-- Niin kuin sinä nyt olisit ollut samanlainen kuin tuo pojanvintiö!
sanoi herra Bhaer nauraen ja samalla miltei närkästyneenä.
-- Kyllä minä sisimmältäni olin, vaikka käyttäydyinkin toisella
tavoin. Vaistoan hänen mielenliikkeensä ja luulen ymmärtäväni, mikä
häneen vaikuttaa. Olen iloinen siitä, koska minun on sen vuoksi
helpompi auttaa häntä.
Astuessaan yhdessä huoneeseen herra ja rouva Bhaer tapasivat Danin
istumassa pää käsiin painuneena, aivan kuin hän olisi vaipunut syvään
uneen. Mutta äkkiä hän kohotti päänsä ja koetti nousta, kun herra
Bhaer sanoi ystävällisesti:
-- Sinä siis pidät Plumfieldista enemmän kuin Pagen talosta. Hyvä,
katsotaan nyt, saammeko me tällä kerralla sinut viihtymään täällä
paremmin kuin viimeksi.
-- Kiitos, sanoi Dan koettaen esiintyä kohteliaasti.
-- Nyt katsotaan jalkaa. Ai, onpas pahan näköinen. Meidän täytyy heti
huomenna kutsua tohtori Firth. Tuo lämmintä vettä, Jo, ja pehmeätä
riepua.
Herra Bhaer pesi ja sitoi jalan, ja sillä aikaa rouva Bhaer
teki sijan talon ainoaan tyhjään vuoteeseen. Se oli pienessä
vierashuoneessa, jonne päästiin salista ja jossa pojat tavallisesti
makasivat sairaina ollessaan, koska he näin saivat olla lähellä rouva
Bhaeria ja näkivät mitä talossa tapahtui. Kun vuode oli valmis,
herra Bhaer otti Danin syliinsä, kantoi hänet huoneeseen, auttoi
riisuutumaan, peitteli vuoteeseen ja sanoi isällisesti puristaen
pojan kättä: -- Hyvää yötä, poikaseni!
Dan vaipui heti uneen ja nukkui sikeästi monta tuntia. Sitten
hänen jalkaansa alkoi vihloa ja pakottaa. Siihen herättyään poika
heittelehti levottomana vuoteessa ja koetti olla valittamatta.
Yöllä rouva Bhaer kulkea hissutteli ympäri taloa. Hän sulki ikkunoita
siltä varalta että tuuli yltyisi, veti hyönteisverkon Teddyn vuoteen
eteen ja katsoi Tommyä, joka joskus käveli unissaan. Hänen tarkka
korvansa kuuli Danin hiljaisen valituksen, ja heti paikalla hän
oli pojan luona. Tuskissaan Dan juuri takoi kuumaa tyynyään, kun
valokiila tunkeutui ovenraosta hallin läpi ja Jo-rouva astui sisään
kuin hullunkurinen aave suuri hiusnuttura päälaella ja yllään pitkä
harmaa yöpuku.
-- Koskeeko sinuun, Dan?
-- Jalkani on hurjan kipeä, mutta en minä aikonut herättää ketään.
-- Minä olen kuin pöllö, joka lentelee aina öisin. Totisesti,
sinun jalkasi on kuuma kuin kekäle, käärettä täytyy taas kastella,
sanoi äidillinen pöllö ja lensi pois tuodakseen lisää käärettä ja
kannullisen jäävettä.
-- Kylläpä tekee hyvää, huokasi Dan, kun kääre oli taas paikoillaan.
-- Kas niin, koeta nyt nukkua jos voit, äläkä pelästy vaikka näet
minut uudestaan, sillä vaihdan kääreen jonkin ajan kuluttua.
Puhuessaan Jo-rouva kumartui kohentamaan pojan vuodetta. Hänen
suureksi ihmeekseen Dan kiersi silloin kätensä hänen kaulaansa, veti
kasvot lähemmäksi, suuteli häntä ja mutisi katkonaisesti "kiitos".
Jo-rouva ymmärsi kömpelön hyväilyn tarkoituksen, hyväksyi äänettömän
lupauksen eikä pilannut asiaa hämmästelyllä. Hän muisti vain, ettei
Danilla ollut äitiä, suuteli pojan ruskeata poskea, joka hellyyden
osoituksen jälkeen oli puoliksi hautautunut tyynyyn ja sanoi:
-- Sinä olet nyt minun poikani, ja jos tahdot, voit tehdä minut siitä
ylpeäksi ja iloiseksi. Nämä sanat Dan muisti kauan.
Hiipiessään toisen kerran Danin luo Jo-rouva tapasi hänet syvässä
unessa. Poika ei herännyt eikä osoittanut mitään kivun merkkejä, kun
rouva Bhaer vaihtoi käärettä, tuskan juonteet vain lientyivät ja
kasvoilla kuvastui tyyni rauha.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja talossa oli niin hiljaista, että
Dan heräsi vasta puolen päivän aikaan. Katsellessaan ympärilleen
hän näki innokkaiden pikku kasvojen kurkistelevan ovenraosta. Hän
ojensi kätensä, ja Teddy hyökkäsi huoneeseen, heittäytyi poikittain
hänen päälleen ja hihkui: -- Minun Danny, minun Danny! ja taputti
ja halaili häntä onnellisena. Pian ilmestyi rouva Bhaerkin tuomaan
aamiaista. Teddy halusi välttämättä tarjoilla. Hän syötti Dania kuin
pikkulasta toisten suureksi huviksi.
Sitten tuli tohtori ja onneton spartalainen joutui koville, sillä
yksi jalkapöydän luista oli mennyt sijoiltaan ja sen paikoilleen
asettaminen oli niin tuskallista, että pojan huulet olivat valkoiset
ja suuret hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen. Mutta hän ei
päästänyt äännähdystäkään, puristi vain Jo-rouvaa kädestä niin
lujasti, että se oli punainen vielä kauan aikaa jälkeenpäin.
-- Pojan on oltava makuulla ainakin viikko, eikä hän saa astua
jalallaan maahan. Sitten vasta nähdään, pääseekö hän liikkumaan
kainalosauvojen varassa vai pitääkö hänen pysyä vuoteessa kauemmin,
sanoi tohtori Firth pistäen laukkuunsa kiiltävät pihtinsä, joita Dan
ei mielellään katsellut.
-- Paraneehan se tästä? kysyi Dan pelästyneenä.
-- Toivotaan, sanoi tohtori jättäen Danin hyvin masentuneelle
mielelle, sillä jalan menettäminen on kauhea onnettomuus toimeliaalle
pojalle.
-- Älä sure, minä olen oivallinen sairaanhoitaja ja kuukauden päästä
kävelet jo niin kuin ennenkin, sanoi Jo-rouva toiveikkaasti.
Mutta Dan pelkäsi niin rammaksi tulemista, ettei edes Teddyn
huolenpito piristänyt häntä. Jo-rouva ehdotti silloin, että pari
pojista tulisi katsomaan häntä, ja kysyi, kenet hän halusi nähdä.
-- Natin ja Demin; ja pyytäisin myös hattuni, koska siinä on jotain,
josta he varmaan pitäisivät. Mahdoitteko te heittää minun nyyttini
menemään? kysyi Dan huolestuneena.
-- En, se on kyllä tallessa, sillä arvelin siinä olevan kalleuksia.
Jo-rouva toi hänen vanhan olkihattunsa, joka oli täynnä perhosia
ja kuoriaisia, ja nenäliinan, johon oli matkan varrella kertynyt
kummallisia esineitä: linnunmunia sievästi sammalessa, harvinaisia
kiviä ja simpukankuoria, sienen kappaleita ja pikku rapuja, jotka
vankeus oli saanut ihan raivoon.
-- Saisinko minä pitää näitä jossakin? Herra Hyde ja minä löysimme ne
ja ne ovat loistokappaleita. Seuraisin mielelläni niiden kehitystä.
Saanko minä? kysyi Dan unohtaen jalkansa nauraessaan ravuille, jotka
ryömivät takaperin peitteellä.
-- Tietysti saat; Pollyn vanha häkki on niille omiaan. Älä anna
niiden nipistää Teddyn varpaita sillä aikaa kun käyn hakemassa sen,
sanoi Jo-rouva lähtiessään.
Nat, Demi ja häkki tulivat yhtaikaa, ja ravut sijoitettiin uuteen
asuntoonsa sellaisen riemun vallitessa, että pojat unohtivat
jäykistyä tervehtiessään karkulaista. Näille ihastuneille kuulijoille
Dan kertoi seikkailunsa paljon tarkemmin kuin Bhaereille. Sitten hän
levitteli saaliinsa ja selitti tarkasti jokaisen esineen. Poikien
innokas juttelu hämmästytti ja huvitti rouva Bhaeria, joka oli
vetäytynyt viereiseen huoneeseen jättääkseen heidät rauhaan.
-- Poikahan tietää paljon noista tavaroista, hän on tutkinut niitä
tarkkaan. Siitäpä pelastus tuleekin! Kun Dan ei välitä kirjoista eikä
hänelle ole helppo löytää muutakaan ajankulua, pojat voivat hankkia
hänelle kiviä ja kovakuoriaisia. Jos hänestä tulisi luonnontutkija ja
Natista viulutaiteilija, voisin olla ylpeä näiden vuosien työstä.
Ja Jo-rouva tuijotti hymyillen kirjansa yli ja rakenteli pilvilinnoja
kuten tyttönä ollessaan, erona vain se, että silloin hän rakenteli
niitä itseään, nyt muita varten.
Natia kiinnostivat eniten Danin seikkailut, mutta Demiä hänen
perhosensa ja kovakuoriaisensa. Hän kuunteli Danin kuvauksia niistä
kuin valloittavaa satua, sillä Dan kertoi hyvin ja oli onnellinen,
kun hänkin pystyi opettamaan jotain pikku filosofille.
Aarteiden joukossa oli piisamin nahka, ja he syventyivät niin
tämän eläimen pyydystämistapoihin, että itsensä herra Bhaerin oli
tultava ilmoittamaan Natille ja Demille kävelyllelähdöstä. Kun he
juoksivat pois, Dan katseli haikeasti heidän jälkeensä, ja herra
Bhaer tarjoutui kantamaan hänet salin sohvalle, että hänkin saisi
hieman nauttia toisenlaisesta ilmasta ja näköalasta. Kun poika makasi
mukavasti sohvalla ja talossa oli aivan hiljaista, Jo-rouva istuutui
hänen lähelleen näyttämään Teddylle kuvia. Nyökäten aarteisiin, joita
Dan vielä piti kädessään, hän kysyi kiinnostuneena:
-- Mistä olet saanut kaikki tietosi noista?
-- Minä olen aina pitänyt elukoista, mutta en tiennyt niistä
paljonkaan ennen kuin herra Hyde kertoi.
-- Kuka on herra Hyde?
-- No, hän on sellainen mies, joka kiertelee metsissä ja tutkii näitä
asioita -- en tiedä miksi heitä sanotaan -- ja kirjoittaa sammakoista
ja kaloista ja muista. Hän asui Pagen luona ja pyysi usein minua
auttamaan. Se oli mukavaa, sillä hän kertoi kaikenlaista ja oli
hurjan viisas. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus.
-- Sitä minäkin toivon, sanoi Jo-rouva, sillä Danin kasvot olivat
kirkastuneet ja hän oli niin innostunut, ettei tavanmukaisesta
juroudesta ollut tietoakaan.
-- Hän sai linnut tulemaan luokseen, eivätkä oravat ja jänikset
pelänneet häntä yhtään. Hän ei ikinä tehnyt niille pahaa, ja ne
tunsivat hänet ihan selvästi. Oletteko koskaan kutittanut sisiliskoa
oljella? kysyi Dan innoissaan.
-- En, mutta kutittaisin kyllä mielelläni.
-- Minäpä olen, ja on hirveän hauska katsella, miten se ojentelee ja
kiemurtelee, sisiliskot pitävät siitä kovasti. Herra Hyde kutitteli
niitä, sai käärmeen kuuntelemaan vihellystään ja tiesi tarkkaan,
milloin mikin kasvi kukkii, eivätkä ampiaiset pistäneet häntä, ja
hän kertoi ihmeellisiä juttuja kaloista ja perhosista ja Intiasta ja
vuoristoista.
-- Taisit niin mielelläsi kuljeskella herra Hyden kanssa, että
unohdit kokonaan herra Pagen, sanoi Jo-rouva ovelasti.
-- Niin unohdinkin. Minua raivostutti, kun piti kylvää ja äestää, sen
sijaan että olisi saanut kuljeksia herra Hyden kanssa. Page sanoi
herra Hydea hassuksi, kun tämä vahtasi tuntikaupalla jotakin lintua
tai kalaa.
-- Niinpä niin, Page on maanviljelijä eikä voi pitää luonnontutkijan
työtä kovin suuressa arvossa, ei ainakaan yhtä hyödyllisenä kuin
omaansa. Kuules nyt, jos tosiaan pidät noista asioista, kuten
ilokseni uskon, saat ruveta oikein tutkimaan niitä ja kirjat auttavat
sinua siinä. Mutta haluan sinun tekevän siinä ohessa muutakin ja
oikein tunnollisesti vielä, muuten saat vähitellen katua ja aloittaa
taas alusta.
-- Minä koetan, sanoi Dan nöyrästi ja hiukan pelästyen vakavasti
esitettyä vaatimusta, sillä hän ei pitänyt lukemisesta, mutta oli
ilmeisesti lujasti päättänyt päntätä päähänsä kaiken, mitä äiti Bhaer
vain halusi.
-- Näetkö tuon lipaston, jossa on kaksitoista laatikkoa? kuului
seuraava yllättävä kysymys.
Dan katseli pianon kummallakin puolella olevia vanhanaikaisia
lipastoja. Hän tunsi ne hyvin, sillä hän oli usein nähnyt niiden
monista laatikoista ilmestyvän kauniita nauhanpätkiä, nauloja,
monenvärisiä papereita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Hän nyökkäsi,
ja Jo-rouva jatkoi:
-- Etkö usko, että noissa laatikoissa olisi hyvä säilyttää kokoamiasi
munia, kiviä, kuoriaisia ja liskoja?
-- Loistavasti! Mutta saanko minä tosiaan sotkea paikat tavaroillani,
niin kuin herra Page sanoi, huudahti Dan ja katseli vanhaa huonekalua
silmät loistaen.
-- Sellaisesta sotkusta minä pidän. Jos en pitäisi, en toki
luovuttaisi sinulle kaappejani. Minä pidän arvossa lasten kalleuksia
ja mielestäni niitä pitää kohdella kunnioittavasti. Teen nyt
sopimuksen kanssasi, ja toivon että pidät sen kunniassa. Tässä on
kaksitoista laatikkoa, yksi jokaista kuukautta kohden, ja saat ne
sitä mukaa kuin olet täyttänyt pienet velvollisuutesi. Jotkut näistä
laatikoista on jo jaettu neljään osaan, ja minä annan jakaa loputkin,
niin saat osaston kutakin viikkoa varten. Kun sinulla on laatikko
täynnä harvinaisia ja kauniita esineitä, minä olen niistä yhtä ylpeä
kuin sinäkin, ehkä ylpeämpikin, sillä samalla kun katselen sinun
kiviäsi, sammaleitasi ja koreita perhosiasi, näen sinun toteuttavan
hyviä päätöksiäsi, karsivan virheitäsi ja pitävän lupauksesi.
Suostutko siihen?
Dan ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa puhui enemmän kuin
parhaatkaan sanat. Äiti Bhaer ymmärsi hänen ilmeensä, veti auki
ylimmän laatikon, pyyhki siitä pölyt ja asetti sen kahden tuolin
varaan pojan eteen sanoen reippaasti:
-- Aloitetaanpa heti ja pannaan nämä sievät kuoriaiset varmaan
talteen. Kuten näet, näihin lokeroihin sopii aika paljon. Perhoset
ja kuoriaiset minä kiinnittäisin neuloilla reunoihin, missä ne ovat
hyvässä turvassa, ja pohjalle jää vielä tilaa raskaammille esineille.
Annan sinulle rihmaa, puhdasta paperia ja neuloja, että saat selväksi
tämän viikon urakan.
-- Mutta enhän minä voi mennä ulos mitään keräämään, sanoi Dan
katsellen surkeana jalkaansa.
-- Se on totta; mutta äläs huoli. Tämä viikko menee aarteiden
järjestelyyn ja uskallanpa ennustaa, että pojat tuovat sinulle
kuormakaupalla itikoita, jos vain pyydät.
-- Eivät ne osaa ottaa oikeita lajeja. Sitä paitsi jos minä
makaan päivät päästään, en voi tehdä työtä, en oppia enkä ansaita
laatikoitani.
-- On monta läksyä, jotka voit oppia maatessasikin ja lisäksi voit
tehdä minulle pieniä palveluksia.
-- Mitä palveluksia?
-- Voit oppia olemaan kärsivällinen ja iloinen tuskista huolimatta
ja vaikka et saakaan leikkiä. Voit viihdyttää Teddyä, keriä lankaa,
lukea minulle kun ompelen ja suorittaa monia askareita ilman että
sinun tarvitsee käyttää jalkaasi. Sillä tavoin päivät kuluvat
nopeasti eivätkä mene ihan hukkaan.
Silloin Demi juoksi sisään toisessa kädessään iso perhonen ja
toisessa ruma pieni rupisammakko.
-- Katso, minä löysin nämä, eivätkö olekin komeita? läähätti Demi
hengästyneenä.
Dan nauroi sammakolle ja sanoi, ettei hänellä ollut sille paikkaa,
mutta perhonen oli kovin kaunis, ja sen hän tahtoi kokoelmaansa.
-- Jos sen täytyy kuolla, niin annetaan sille pisara kamferia, sanoi
Jo-rouva ottaen pullon esille.
-- Minä tiedän, herra Hyde tappoi ne aina myrkyllä. Ja Dan tipautti
hellävaroen pisaran hyönteisen päähän, jolloin vaaleanvihreät siivet
lepattivat hetken ja pysähtyivät.
Tuskin tämä murhenäytelmä oli päättynyt, kun Teddy huusi
makuuhuoneesta:
-- Äitii! Iso rapu syö pikkuista!
Demi juoksi apuun tätinsä kanssa ja tapasi Teddyn haltioissaan
tuolilla pomppimassa; kaksi pikku rapua ryömi lattialla, jonne ne
olivat päässeet häkin ristikoiden välistä. Kolmas oli takertunut
häkin yläosaan ilmeisesti hengenhädässä, sillä sen alapuolella
avautui surullinen vaikkakin samalla hullunkurinen näky. Isoin rapu
syödä ratusteli veljeään aivan kylmäverisesti. Onnettoman uhrin
sakset oli kiskottu irti ja se oli käännetty selälleen. Iso rapu
piteli sen selkäkilpeä toisessa saksessaan ja vedettyään sen leukansa
alle kuin lautasen pisteli siitä kaikessa rauhassa herkkupaloja
toisella saksellaan pysähtyen silloin tällöin pyörittämään varsien
päissä olevia silmiään ja lipomaan kapeaa kieltään ja maiskuttelemaan
suutaan hullunkurisesti. Jo-rouva kantoi häkin Danin nähtäväksi ja
Demi vangitsi kulkurit vanhaan pesuvatiin.
-- Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä
sisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.
-- Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot
kuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni,
sanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä
mielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan
selitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti
viemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.
-- Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti
ensimmäistä perhosta laatikkoon.
-- Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.
-- Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä.
Minulla ei ole ollut, huokasi Dan.
Entinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui
kuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.
-- Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa
kuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä
voimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten
auttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime
kerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta
siihen apua?
-- En, kuului hyvin hiljaa.
-- Haluatko vielä yrittää?
-- Haluan, vielä hiljemmin.
-- Minä luotan siihen, ja tiedän kyllä, pidätkö uskollisesti
lupauksesi, sillä ihmiset, jotka uskovat näihin asioihin, ymmärtävät
sanoittakin, onko korkeimman apua pyydetty.
Annettuaan Danille luettavaksi "Croftonin koulupojat" Jo-rouva jätti
hänet tunniksi yksin, mutta kävi tuon tuostakin katsomassa häntä. Dan
ei yleensä välittänyt lukemisesta, mutta tähän kirjaan hän innostui
niin, että hämmästyi, kun pojat palasivat kävelyltä. Daisy antoi
Danille kimpun metsäkukkia, ja Nan tahtoi välttämättä tuoda hänelle
illallisen. Maatessaan sohvalla Dan näki avoimesta ovesta pojat,
jotka istuivat pöydän ääressä ja virnistelivät hänelle ystävällisesti
voileipää syödessään.
Herra Bhaer kantoi Danin aikaisin vuoteeseen, ja Teddy tuli
yöpukusillaan sanomaan hyvää yötä.
-- Saanko minä sanoa iltarukoukseni Dannylle, hän kysyi, ja kun äiti
vastasi: -- Saat toki, hän polvistui ja risti pulleat kätensä ja
sanoi hiljaa:
-- Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ja auta minua hyväksi.
Sitten hän lähti huoneesta hymyillen unisena äitinsä olan yli.
Mutta kun iltakeskustelu oli päättynyt, iltalaulu laulettu ja talo
henki viihtyisää sunnuntairauhaa, Dan makasi huoneessaan valveilla,
pohti uusia ajatuksia ja tunsi uusien toiveiden ja pyrkimysten
myllertävän sydämessään. Rakkaus ja kiitollisuus olivat aloittaneet
työn, jonka elämänkoulu ajan mittaan päättäisi.
11