"Rouva Shakespeare Smithillä on kunnia kutsua herra John Brooke,
herra Thomas Bangs ja herra Nathaniel Blake tanssiaisiin tänään
kello kolmelta...
J.K. Natin pitää tuoda viulunsa, että voidaan tanssia, ja poikien
täytyy olla ihmisiksi, muuten he eivät saa muruakaan niistä
herkuista, joita olemme valmistaneet."
Tätä hienoa kutsua olisi tuskin noudatettu ilman jälkikirjoituksessa
annettua vihjausta.
-- Tuoksuista päätellen he ovat tosiaan tehneet kamalasti herkkuja.
Mennään, sanoi Tommy.
-- Voidaan lähteä pois heti kun kaikki on syöty, lisäsi Demi.
-- Minä en ole ollut ikinä tanssiaisissa. Mitä siellä pitää tehdä?
kysyi Nat.
-- Leikitään että ollaan aikuisia, istutaan pönäkästi ja
tyhmännäköisinä niin kuin isot ihmiset ja tanssitaan tyttöjen
mieliksi. Sitten syödään mitä saadaan, ja lähdetään pois niin pian
kuin suinkin.
-- Ehkä tuosta selviäisi, sanoi Nat mietittyään hetken Tommyn
kuvausta.
-- Minä kirjoitan ja sanon, että me tulemme, päätti Demi ja kyhäsi
kohteliaan vastauksen:
"Me tulemme kaikki. Olkaa hyvät ja laittakaa paljon syötävää. Nöyrin
palvelijanne D.B."
Neideillä oli todellinen hätä ja huoli näistä ensimmäisistä
tanssiaisistaan, sillä jos kaikki onnistuisi hyvin, he pitäisivät
pian harvoille valituille suuret juhlapäivälliset.
-- Meidän pitäisi saada pojat viihtymään, sillä Jo-tädin mielestä
heille on terveellistä leikkiä meidän kanssamme, kunhan he vain
ovat siivosti, sanoi Daisy äidillisesti tarkastellen levottomana
tarjouksia.
-- Demi ja Nat ovat kyllä kilttejä, mutta Tommy tekee varmasti jotain
ilkeyttä, tuumi Nan ja pudisti päätään järjestellessään pientä
leivoskoria.
-- Silloin hän saa lähteä heti, sanoi Daisy päättävästi.
-- Ei ketään voi ajaa pois kutsuista, sehän on mahdotonta.
-- No sitten ei enää ikinä kutsuta häntä.
-- Se kyllä tepsii. Hän on hirveän pahoillaan, jos ei pääsekään
päivällisille.
-- Ja silloin laitetaan niin hienoja herkkuja kuin ikinä osataan.
Hyvää lientä, jota ammennetaan kulhosta kauhalla, lintupaistia ja
kastiketta ja kaikenlaisia hyviä vihanneksia.
-- Kello on pian kolme ja meidän pitää pukeutua, huomautti Nan,
joka oli hankkinut tilaisuutta varten hienon puvun ja paloi halusta
käyttää sitä.
-- Minä olen äiti, eikä minun tarvitse hienostella, sanoi Daisy ja
puki päälleen punaisilla nauharuusukkeilla koristellun yömyssyn sekä
Jo-tädin pitkän hameen ja huivin. Silmälasit ja iso miesten nenäliina
täydensivät asua ja tekivät tytöstä lylleröisen, punaposkisen eukon.
Nanilla oli kimppu tekokukkia, vanhat vaaleanpunaiset tohvelit,
keltainen liivi, vihreä musliinihame ja pölyhuiskun sulista tehty
viuhka.
-- Minä olen tytär, niin että minä saan koristella itseäni aika
lailla ja minun pitää tanssia ja laulaa ja puhua enemmän kuin sinun.
Äidithän tarjoavat vain teetä ja ovat säädyllisiä.
Äkkiä kuului ovelta kova koputus, joka lennätti neiti Smithin
nojatuoliin leyhyttämään itseään arvokkaasti viuhkalla, kun taas
hänen äitinsä istahti sohvaan suorana kuin kynttilä koettaen näyttää
hyvin säädylliseltä. Pikku Bess, joka sattui olemaan vieraisilla,
leikki sisäkköä, avasi oven ja sanoi kikattaen:
-- Hellat ovat hyvät ja tulevat fifään. Kaikki on valmifta.
Pojatkin olivat pukeutuneet tilaisuuden kunniaksi; kaikilla oli
korkea paperikaulus, musta hattu ja kädessä kirjava valikoima
käsineitä, sillä he olivat huomanneet tämän yksityiskohdan niin
myöhään, ettei kukaan ollut löytänyt yhtenäistä hansikasparia.
-- Hyvää päivää, rouva, sanoi Demi niin möreästi, että hänen äänensä
katkesi ja tervehdys jäi kovin niukaksi.
Kaikki kättelivät ja istuutuivat niin juhlallisen näköisinä, että
nuoret herrat unohtivat pian arvokkuutensa ja vääntelehtivät
tuoleillaan naurusta.
-- Voi älkää! huudahti rouva Smith hyvin pahastuneena.
-- Ette saa tulla uudestaan jos käyttäydytte noin, lisäsi neiti Smith
napauttaen hajuvesipullolla herra Bangsia, joka nauroi äänekkäimmin.
-- Minkä minä sille voin, kun te olette niin hurjan näköisiä, pyrski
herra Bangs epäkohteliaasti.
-- Entäs sinä itse! Mutta minäpä en ole niin sivistymätön, että
sanoisin sellaista. Hän ei saa tulla päivällisille, eihän, Daisy?
huusi neiti Smith kiukkuisesti.
-- Meidän on kai parasta tanssia nyt. Toitteko viulunne, hyvä
herra? kysyi rouva Smith herra Blakelta koettaen säilyttää tyynen
kohteliaisuutensa.
-- Se on eteisessä, vastasi Nat ja meni hakemaan viulua.
-- Parasta juoda ensin teetä, ehdotti Tommy ujostelematta.
-- Ei, meidän kutsuissamme ei koskaan aloiteta ateriasta, ja ellette
te tanssi hyvin, ette saa ruuan muruakaan, hyvät herrat, sanoi rouva
Smith niin jyrkästi, että hänen vieraansa muuttuivat paikalla ylen
kohteliaiksi.
-- Minä otan parikseni herra Bangsin ja opetan hänelle polkkaa,
sillä katsoa hän ei ainakaan osaa siivolla, lisäsi kutsujen emäntä
silmäillen Tommyä syyttävästi.
Nat nousi, ja tanssiaiset avasi kaksi paria, jotka veivät
tunnollisesti päätökseen jotensakin sekalaisen tanssin. Naiset
selvisivät erinomaisesti, sillä he pitivät tanssimisesta, mutta
herratkin ponnistelivat toki miehekkäästi loppuun. Kun kaikki olivat
aivan hengästyksissään, sallittiin pieni lepotauko, ja varsinkin
rouva Smith-parka oli sen tarpeessa, sillä hän oli ollut vähän väliä
kompastua pitkään hameeseensa. Pikku sisäkkö tarjosi siirappivettä
niin pienistä kupeista, että eräskin vieras tyhjensi niitä
valehtelematta yhdeksän.
-- Nyt teidän on pyydettävä Nania soittamaan ja laulamaan, sanoi
Daisy veljelleen.
-- Laulaisitteko meille, hyvä neiti, pyysi tottelevainen vieras
tarkastellen salaa, missä näkisi pianon.
Neiti Smith riensi heti kirjoituslipaston luo, nosti auki sälekannen
ja istahti pöydän ääreen. Hän säesti itseään paukuttaen voimiensa
takaa pöytälevyä ja lauloi uuden ihanan laulun, joka alkoi:
"Riemumieliä trubaduuri
kitaraansa soitti,
kun hän pahan vihollisen
taistelussa voitti."
Pojat läiskyttivät käsiään innokkaasti ja hän esitti vielä muita
lauluja, kunnes vieraiden täytyi vihjaista, että he olivat saaneet
tarpeekseen. Kiitollisena tyttärensä osaksi tulleesta ylistyksestä
rouva Smith sanoi kohteliaasti: -- Nyt aletaan juoda teetä. Mutta
istukaa kauniisti älkääkä kahmiko.
Oli todella ilo katsella, miten arvokkaasti rouva Smith suoritti
emännän tehtävät ja mitä mielenmalttia hän osoitti pienten vahinkojen
sattuessa. Piirakoista paras luiskahti lattialle, kun hän koetti
leikata sitä tylsällä veitsellä; leipä ja voi hävisivät pöydältä
niin äkkiä, että emäntäparka joutui epätoivoon; ja mikä pahinta:
kermavaahto oli niin löysää, että se piti juoda, vaikka tarkoitus oli
ollut syödä se sievästi pienillä lusikoilla.
Ikävä tilanne syntyi, kun neiti Smith joutui sisäkön kanssa
riitaan parhaasta kanelirinkilästä ja tämä heitti koko vadillisen
ilmaan ja purskahti itkuun rinkelien putoillessa lattialle. Bess
tyyntyi kuitenkin, kun hänkin pääsi pöydän ääreen ja sai tyhjentää
sokeriastian.
Mutta tämän hälinän aikana iso lautasellinen rusinapullia oli
hävinnyt salaperäisellä tavalla. Pullat olivat koko pitopöydän
kaunistus, ja rouva Smith oli hyvin närkästynyt niiden katoamisesta.
Jokainen emäntä tietää miltä tuntuu, kun leipoo tusinan verran ihania
pullia ja sitten ne pyyhkäistään äkkiä olemattomiin.
-- Sinä piilotit ne, Tommy! Tiedän varmasti, että sinä ne otit!
kiljui suuttunut emäntä uhaten epäilyksenalaista vierastaan
maitokannulla.
-- Enkä ottanut.
-- Otit!
-- Ei kannata väittää vastaan, sanoi Nan, joka riidan aikana oli
hotkinut kaiken hyytelön.
-- Anna takaisin ne, Demi, tiukkasi Tommy.
-- Nyt sinä jallitat, olet sullonut ne omaan taskuusi, kivahti Demi
tuohtuen väärästä syytöksestä.
-- Otetaan ne häneltä. On hävytöntä itkettää Daisya, sanoi Nat, jonka
mielestä tanssiaiset olivat jännittävämmät kuin hän oli odottanutkaan.
Mutta Daisy itki jo, ja uskollinen Bess yhtyi emäntänsä kyyneliin, ja
Nan julisti, että kaikki pojat järjestään olivat kiusankappaleita.
Samanaikaisesti riehui taistelu herrain kesken, sillä kun kaksi
oikeuden puolustajaa hyökkäsi syyllisen kimppuun, tämä paatunut
nuorukainen linnoittautui pöydän taakse ja pommitti sieltä toisia
varastetuilla rusinapullilla, jotka soveltuivatkin hyvin ammuksiksi,
koska olivat melkein yhtä kovia, kuin kuulat. Niin kauan kuin
ammuksia riitti, hän piti puolensa, mutta heti kun viimeinen pulla
oli singonnut rintavarustuksen yli, saatiin lurjus kiinni, laahattiin
ulvoen huoneesta ja paiskattiin häpeällisesti eteisen lattialle.
Kukistajat palasivat voiton huumassa takaisin, ja Demin lohdutellessa
rouva Smithiä Nat ja Nan keräsivät nurkista pullat, pistivät
pudonneet rusinat taas kohdalleen ja järjestelivät lautasta, niin
että se näytti melkein yhtä kauniilta kuin ennenkin. Mutta pullista
oli loisto poissa, sillä sokeri oli niistä karissut eikä kukaan
halunnut syödä niitä moisen häväistyksen jälkeen.
-- On kai parasta lähteä, sanoi Demi äkkiä kuullessaan Jo-tädin äänen
portaista.
-- Niin kai, sanoi Nat ja pudotti samassa harhateille joutuneen
rinkelin, jonka oli juuri poiminut lattialta.
Mutta Jo-rouva ilmestyi heidän joukkoonsa ennen kuin he ehtivät
karata, ja hän kuunteli osaaottavasti, kun nuoret neidit kertoivat
hänelle murheensa.
-- Ei mitään tanssiaisia mokomille pojille, ennen kuin he ovat
sovittaneet huonon käytöksensä jollakin hyvällä teolla, sanoi
Jo-rouva pudistaen päätään näille kolmelle pahantekijälle.
-- Leikkiähän se vain oli, alkoi Demi.
-- Ei sellainen leikki ole mukavaa, joka tekee toiset onnettomiksi.
Minä olen pettynyt sinun suhteesi, Demi. En olisi uskonut sinun
koskaan erehtyvän kiusaamaan kilttiä pikku siskoasi.
-- Ainahan pojat kiusaavat siskojaan. Tommykin on sitä mieltä, mutisi
Demi.
-- En hyväksy, että minun poikani kiusaavat, ja ellette voi leikkiä
sovinnossa, minä lähetän Daisyn kotiin, sanoi Jo-täti vakavasti.
Kuullessaan tämän kauhean uhkauksen Demi vilkaisi siskoonsa, ja Daisy
kuivasi äkkiä kyynelensä, sillä ero oli pahin onnettomuus, joka
kaksosille saattoi tapahtua.
-- Natkin oli ilkeä ja Tommy kaikkein ilkein, ehätti Nan kantelemaan
peläten, että kaksi pahantekijöistä välttäisi rangaistuksen kokonaan.
-- Minä pyydän anteeksi, sanoi Nat häpeissään.
-- Minä en! mörähti Tommy avaimenreiästä, josta hän oli parhaansa
mukaan kuunnellut.
Jo-rouvaa nauratti väkisin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi
painokkaasti osoittaen ovea:
-- Saatte mennä, pojat, mutta muistakaa: te ette saa puhua ettekä
leikkiä tyttöjen kanssa ennen kuin minä annan luvan. Kiellän teiltä
kaiken hauskan, koska ette ansaitse sellaista.
Huonosti käyttäytyneet nuoret herrat lähtivät heti, mutta joutuivat
jo eteisessä parantumattoman herra Bangsin pilkan ja ivan kohteiksi,
sillä yksinäisyydessä hän oli paatunut yhä enemmän.
Daisy lakkasi pian suremasta epäonnistuneita tanssiaisiaan, mutta
nurisi määräystä, joka erotti hänet veljestä, ja samalla hän murehti
veljen vajavaisuutta, helläsydäminen kun oli. Nan puolestaan oikein
iloitsi tästä selkkauksesta ja kulki nenä pystyssä poikien ohi.
Tommy ei ollut välittävinään koko asiasta ja ilmaisi äänekkäästi
tyytyväisyytensä, kun oli päässyt rauhaan 'typeristä tytöistä'.
Mutta toiset antautuivat nopeasti ja halusivat taas olla ystäviä
tyttöjen kanssa, sillä he kaipasivat Daisyn hemmottelua ja herkkuja
ja Nanin ilonpitoa. Kaiken kukkuraksi Jo-rouvakin näytti lukeutuvan
loukkaantuneisiin tyttöihin, sillä hän ohikulkiessaan oli tuskin
näkevinään karkotettuja. Tämä äkillinen suosion menetys heitti synkän
varjon poikien elämään, sillä kun äiti Bhaer oli heidät hylännyt,
tuntui kuin aurinko olisi pimennyt.
Kun luonnotonta tilannetta oli kestänyt kolme päivää, pojat eivät
voineet enää kestää sitä, vaan kääntyivät isä Bhaerin puoleen.
Huolestuneet avunanojat saivat häneltä neuvon, jonka he hyväksyivät
kiitollisina ja panivat täytäntöön seuraavalla tavalla.
Ullakolle sulkeutuneina he viettivät vapaahetkensä rakentaen
jotakin salaperäistä kojetta, johon meni niin paljon liisteriä,
että Pöppö pauhasi ja tytöt olivat ihmeissään. Keskiviikkoilta oli
tavattoman kaunis, ja tutkittuaan tarkasti tuulta ja ilmaa Nat ja
Tommy lähtivät pihasta kantaen valtavaa litteätä kääröä, joka oli
kiedottu moniin sanomalehtiin. Nan oli pakahtua uteliaisuudesta ja
Daisy kiihtymyksestä ja molemmat aivan tärisivät jännityksestä, kun
Demi marssi rouva Bhaerin huoneeseen hattu kädessä ja sanoi niin
kohteliaasti kuin suinkin osasi:
-- Olisitko sinä hyvä ja tulisit tyttöjen kanssa ulos, Jo-täti? Me
olemme valmistaneet teille yllätyksen. Tulkaa, se on hirveän hauskaa.
-- Kiitos, tulemme mielihyvin, minun täytyy vain ottaa Teddy
mukaan, vastasi rouva Bhaer, ja hänen hymynsä ilahdutti Demiä kuin
päivänpaiste sateen jälkeen.
-- Hauskaa saada hänetkin mukaan. Pikku vaunut odottavat jo tyttöjä.
Ethän pahastu, täti, vaikka saatkin kävellä Keisariharjulle?
-- Päinvastoin, kävelen oikein mielelläni. Mutta onko varmaa, etten
häiritse teitä?
-- Et tietenkään. Koko huvi menisi pilalle, jos sinä jäisit pois,
sanoi Demi tosissaan.
-- Olette kovin ystävällinen, herra, sanoi Jo-täti tehden
hoviniiauksen. -- Joutukaapas nyt, tytöt, ei anneta heidän odottaa;
hatut päähän ja matkaan. Palan halusta nähdä, mitä he ovat keksineet.
Rouva Bhaerin puhuessa kaikki joutuivat valmiiksi, ja viidessä
minuutissa oli kolme tyttöä ja Teddy sijoitettu 'pyykkikoriin', joksi
Tobyn vetämiä pajupunoskärryjä sanottiin. Demi johti kulkuetta, jonka
jälkijoukkona tulivat Jo-rouva ja Kit-koira. Tobylla oli päässään
pölyhuiska, vaunujen yläpuolella liehui kaksi kummallista lippua,
Kitillä oli kaulassa sininen ruusuke, jota se inhosi, Demi oli
pistänyt komean voikukkakimpun napinreikäänsä ja Jo-rouva tilaisuuden
kunniaksi avannut japanilaisen päivänvarjonsa.
Ylhäällä harjulla ei näkynyt muuta kuin tuulessa aaltoilevaa
ruohikkoa, ja lapset olivat pettyneitä. Silloin Demi sanoi jännitystä
lisäten:
-- Astukaa nyt kaikki rattailta ja seiskää hiljaa, niin salaisuus
ilmestyy, ja hän poistui kallion taa, josta oli silloin tällöin
pistänyt näkyviin joku pää.
Odotettiin hetken aikaa jännittyneinä, sitten Nat, Demi ja Tommy
marssivat esiin. Heillä oli käsissään kolme uudenuutukaista leijaa,
jotka he toivat kohteliaasti tytöille.
-- Eikä tässä ole vielä kaikki, pojat ilmoittivat riemuissaan
ja juostuaan kallion taa he ilmestyivät taas takaisin kantaen
suunnattoman suurta leijaa, johon oli maalattu loistavin keltaisin
kirjaimin: "Äiti Bhaerille".
-- Me ajattelimme, että sinäkin tahtoisit leijan, koska olit
vihoissasi meille ja pidit tyttöjen puolta, huusivat kaikki kolme
naurusta pyrskien. Jo-rouva taputti nauraen käsiään sydämestään
mukana leikissä.
-- Hei, pojat, tämähän on kerrassaan komeaa! Kuka teistä keksi tämän?
hän kysyi ottaen vastaan leijansa.
-- Fritz-setä ehdotti sitä, kun me suunnittelimme tytöille leijoja;
hän sanoi, että sinä pitäisit siitä, vastasi Demi säteillen
tyytyväisyydestä.
-- Fritz-setä tietää, mistä minä pidän. Minä olen aina toivonut
leijaa.
-- Sen tähdenhän me ne teimmekin, huudahti Tommy ja heittäytyi
käsilleen seisomaan aivan kuin se olisi ollut paras tapa ilmaista
tunteitaan.
-- Pannaan ne lentämään, touhusi Nan.
-- En minä osaa, aloitti Daisy.
-- Me näytämme, kyllä me neuvomme! lupasivat pojat palveluhaluisina
ja samalla Demi otti Daisyn leijan, Tommy Nanin ja Nat Bessin, joka
ei olisi hennonnut luovuttaa sinistä leijaa hetkeksikään käsistään.
-- Odota täti, vähän ajan perästä me lennätämme sinunkin leijaasi,
sanoi Demi, josta tuntui, ettei rouva Bhaerin suosiota saanut
menettää laiminlyönnillä.
-- Kiitos, kultaseni, mutta minä taidan osata itsekin, ja sitä paitsi
tuolta tulee poika, joka lennättää sitä minulle, lisäsi Jo-rouva, kun
hänen miehensä iloiset kasvot ilmestyivät kallion takaa.
Herra Bhaer tuli samassa heidän luokseen, päästi leijan liikkeelle,
ja Jo-rouva juoksutti sitä hilpeästi lasten katsellessa näytelmää.
Leija toisensa jälkeen kohosi ilmaan, ja ne leijailivat kuin
kisailevat linnut sinne tänne tasaisessa tuulessa. Oli siinä iloa
ja riemua! Juosten ja huutaen leijat lähetettiin ilmaan tai niitä
vedettiin alaspäin ja seurattiin niiden kieppuilua; ne tuntuivat
kiskovan voimakkaasti naruista kuin vapauteen pyrkivät eläimet. Nan
oli ihan villinä riemusta, Daisysta uusi leikki oli melkein yhtä
hauskaa kuin nukeilla puuhailu ja pikku Bess oli niin ihastunut
'nättiin leijuun', ettei raaskinut antaa sen lentää juuri lainkaan,
vaan piti sitä mieluummin polvillaan ja katseli niitä mainioita
piirroksia, joilla Tommy oli sen koristanut. Äiti Bhaer iloitsi
suunnattomasti leijastaan, ja näytti kuin se olisi ymmärtänyt kuka
sen omisti, sillä se syöksyi äkkiä alas pää edellä juuri kun vähimmin
aavisti, tarttui puihin, oli pudota jokeen tai kiiti niin korkealle,
että näkyi vain pienenä pilkkuna.
Vähitellen kaikki väsyivät ja istahtivat lepäämään sidottuaan leijat
puihin tai pensaisiin. Herra Bhaer lähti Teddy olallaan katsomaan
lehmiä.
-- Onko teillä koskaan ollut näin hauskaa? kysyi Nat heidän
loikoessaan ruohikossa kuin lammaskatras.
-- Ei sen jälkeen kun pikku tyttönä lennätin leijaa, vastas Jo-rouva.
-- Äiti Bhaer oli varmaan lapsena hurjan villi, sanoi Nat.
-- Minun täytyy surukseni tunnustaa, että olin tuhma tyttö.
-- Minä pidän tuhmista tytöistä, huomautti Tommy katsoen Naniin, joka
vastasi kohteliaisuuteen hurjasti irvistäen.
-- Miksen minä muista sitä, täti? Olinko minä liian pieni? kysyi Demi.
-- Olit varmastikin.
-- Millaista oli, kun te viimeksi lennätitte leijaa, äiti Bhaer?
kysyi Nat.
-- Voi, se oli ihan hassua, sillä minä olin viidennellätoista ja iso
tyttö, ja minua hävetti näyttäytyä sellaisessa leikissä. Teddy-sedän
kanssa me teimme leijat ja menimme varkain lennättämään niitä.
Meillä oli hirveän hauskaa, ja istuessamme paraikaa lepäämässä niin
kuin nytkin kuulimme äkkiä ääniä ja näimme joukon nuoria neitejä
ja herroja palaamassa retkeltä. Teddy ei välittänyt, mutta minulle
tuli hirveä hätä, sillä tiesin että minulle nauretaan. Hurjat tapani
huvittivat jo muutenkin naapureita.
"Mitä minä teen?" kuiskasin Teddylle, kun äänet yhä lähenivät.
"Tällä tavoin", sanoi Teddy ja leikkasi veitsellä rihmat poikki.
Leijat lensivät tiehensä, ja ihmisten tultua näkösälle me poimimme
kukkia kaikessa rauhassa. He eivät aavistaneet mitään, ja meitä
nauratti kovasti täpärä pelastus.
-- Katosivatko ne leijat? kysyi Demi.
-- Ikipäiviksi. Mutta en minä välittänyt siitä, sillä päätin odottaa,
kunnes olisin niin vanha ja arvokas nainen, että voisin taas leikkiä
leijoilla. Ja kuten näette, se odotus ei ollut turhaa, sanoi Jo-rouva
alkaen kääriä leijaa talteen, sillä alkoi tulla myöhä.
-- Täytyykö meidän jo lähteä?
-- Minun täytyy, muuten ette saa illallista eivätkä sellaiset
yllätykset taitaisi huvittaa teitä.
-- Eikö meidän juhlamme ollutkin hauska? kysyi Tommy tyytyväisenä.
-- Loistava! vastasivat kaikki.
-- Tiedättekö miksi? Siksi että teidän vieraanne ovat osanneet
käyttäytyä ja koettaneet saada kaiken onnistumaan hyvin. Ymmärsittekö
mitä tarkoitan?
Pojat vilkaisivat noloina toisiinsa lähtiessään leija olalla
astelemaan kotiin.
10