Daisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa
maailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset
olennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset
olivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen
otus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät
he koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen
vaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti
Demin mieltä.
Kissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus,
ja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta.
Hän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia,
jotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus
oli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja
ne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet
puoliakaan siitä mitä tapahtui.
Eräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen
pahaenteisesti päätään ja kuiskasi:
-- Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.
-- Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.
-- Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. -- Isolle kalliolle
täytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä
sinne ne tavarat, joista eniten pidämme -- ja polttaa ne! hän lisäsi
korostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.
-- Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti
maalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään
ei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan
vaatimuksia.
-- Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki
sotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.
-- No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma,
kun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.
-- Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti
Demi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän
kertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.
-- Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.
-- Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta
ja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?
Tuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin
viettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.
Sovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi
niitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy
tahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli
leikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan
ja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan
jälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.
-- Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen
ovensa ohi.
-- Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?
-- Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta
pikkuisista.
-- Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.
-- Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen
kuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille
tulen.
Demin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän
komensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten
seisahtumaan piiriin.
-- Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on
tuotava omanne.
Sen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu
täyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin
marssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan.
Yksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat
liekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen
rummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.
-- Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma
runsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.
-- Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen
koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.
-- Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia
nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.
-- Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen,
rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.
-- Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: -- Se on
Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!
Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen,
eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.
-- Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden
syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi,
joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.
Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon
tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat
katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta
vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti
palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko
kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä
hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä
päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut
poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He
hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja
tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli
päässyt pakoon esikaupunkiin.
Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen
lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman
Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan,
vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä
teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se
ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa.
Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös,
sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin
hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat,
ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn
kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita
ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää
kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi:
-- Äitii!
Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain
tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta
tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta
äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä
tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.
-- Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva
valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin
katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.
Vähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin,
että kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin
juhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.
-- Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin
mieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi
kiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi
tihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana
ovat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi
kaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha
rakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat
säkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:
"Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla,
mitä Bostonin lapset hävittävät tulella",
panen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.
-- Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat
pahantekijät katuvaisina.
-- Demi käski, sanoi Rob.
-- Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli
alttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun
meillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.
-- Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva
taas nauraen.
-- Kerro se meille, pyysi Daisy.
-- Oli kerran köyhä vaimo, jolla oli kolme neljä lasta. Työhön
lähtiessään hän aina lukitsi mökin oven, ettei lapsille sattuisi
mitään vahinkoa. Eräänä päivänä hän sanoi lähtiessään: "Muistakaa
nyt, lapset, olla kilttejä. Älkää päästäkö vauvaa putoamaan
ikkunasta, älkää leikkikö tulitikuilla älkääkä panko herneitä
nenäänne." Lapset eivät olleet ikinä ajatelleetkaan panna herneitä
nenäänsä, mutta heti kun äiti oli lähtenyt, kaikki tukkivat nenänsä
täyteen herneitä kokeillakseen miltä se tuntui, ja palattuaan kotiin
äiti tapasi koko joukon itkemässä.
-- Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä
lisäsi äkkiä:
-- Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun
äitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä
itse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä
ja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne
heti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa,
kuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi
vaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun
täytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori.
Silloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä
nenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani
pakotti ja ihmiset nauroivat!
Jo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi
tehnyt kipeää.
Demi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan
hautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta
uusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti
saaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut
lapsia.
'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt.
Koska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa,
kerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs
nelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot.
Sen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se
kulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti
kääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai
kirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein
nahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta
pahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta
tehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan
lennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin
ylös.
Keipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan
kuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös
omenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne
elävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava
pesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.
Nämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät
ihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus
ne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: -- Ei me
enää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet
näitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden
kummallisten eläinten välimuotoina.
Leikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta
sateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja
käyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli
tuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta
paikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:
-- Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään
yhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet
lemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.
Natista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa
viuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma,
jossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä
'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti,
ja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan
hänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon
orkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan,
sillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien
välissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa
pesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä
isälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui
hautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen
mustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.
Puro solisi ja kimalteli hänen allaan, mehiläiset surisivat
apilapellolla puron toisella puolen, ja vanhan talon siipirakennukset
ojentuivat suojelevasti Natia kohti. Onnellisena ja rauhallisin
mielin hän haaveksi tuntikausia piilossaan tietämättä kuinka
terveellistä tällainen elämä hänelle oli.
Hänellä oli yksi väsymätön kuuntelija, jolle hän oli paljon
muutakin kuin pelkkä koulutoveri. Billy-parka loikoili mielellään
puron rannalla katsellen lehtien ja vaahtopallojen pyörintää veden
pinnassa ja kuunnellen raidasta kuuluvaa soittoa. Hän näytti pitävän
Natia enkelinä, joka istui korkealla laulamassa, sillä jotkut
lapsuusaikaiset mielikuvat olivat säilyneet hänen mielessään ja
näyttivät kirkastuvan näihin aikoihin.
Huomatessaan Billyn mieltymyksen Natiin herra Bhaer pyysi, että
Nat auttaisi heitä karkottamaan niitä pilviä, jotka sumensivat
poikaraukan järjen. Iloisena saadessaan jollakin tavalla osoittaa
kiitollisuuttaan Nat hymyili aina Billylle, kun tämä seurasi häntä,
ja antoi pojan rauhassa kuunnella soittoaan.
Ostaminen ja myyminen oli Jack Fordin vapaa-ajan harrastuksena. Siinä
hän seurasi setänsä jalanjälkiä, sillä tämä oli kauppiaana maalla ja
kokosi rahaa myymällä vähän kaikkea. Jack oli nähnyt sekoitettavan
hiekkaa sokeriin, vettä siirappiin, sianlihaa voihin ja muuta
samantapaista ja luuli autuaasti, että se kuuluu liike-elämään.
Hänen oma tavaravarastonsa oli kyllä toisenlainen, mutta hän kiskoi
minkä ikinä sai jokaisesta myymästään madosta ja jäi aina voitolle
vaihtaessaan poikien kanssa nauloja, veitsiä, ongenkoukkuja tai mitä
milloinkin. Pojilla oli jokaisella liikanimi. Jackia he sanoivat
'kitupiikiksi', mutta hän välitti vähät siitä, niin kauan kuin vanha
tupakkakukkaro, johon hän keräsi rahansa, tuli yhä raskaammaksi.
Hän perusti jonkinlaisen huutokauppakamarin ja myi silloin tällöin
loppuun keräämänsä rojuvaraston tai auttoi poikia vaihtamaan
tavaroita keskenään. Hän osti halvalla palloja, jääpallomailoja ja
muita välineitä, kiillotti ja yhdisteli niitä ja myi ne muutaman
centin voitolla ulottaen liiketoimensa säännöistä välittämättä myös
Plumfieldin porttien ulkopuolelle. Herra Bhaer koetti estää pojan
keinottelua ja saada hänet ymmärtämään, ettei kaupanteko suinkaan
ollut samaa kuin toisten pettäminen.
Joskus Jack teki huonon kaupan, harmitteli sitä enemmän kuin vääriä
vastauksia tunnilla tai epäonnistuneita kokeita ja otti vahingon
korkoineen takaisin heti kun tilaisuus sattui. Hänen tilikirjansa oli
erinomaisessa kunnossa, ja numerot selvisivät hänelle kuin itsestään.
Herra Bhaer kiitteli häntä tästä ja koetti saada hänet yhtä helposti
käsittämään kunnian ja rehellisyyden vaatimuksia. Huomattuaan
vähitellen, ettei voinut tulla toimeen ilman näitä hyveitä, Jack
myönsi opettajansa olleen oikeassa.
Emil puolestaan vietti vapaapäivänsä joella tai lammella ja
valmensi isoja poikia soutukilpailuun tarkoituksenaan rökittää
eräät kaupunkilaispojat, jotka silloin tällöin tunkeutuivat heidän
alueelleen. Kilpailu pidettiinkin, mutta koska se päättyi yleiseen
haaksirikkoon, siitä ei puhuttu julkisesti. Kommodori oli vähän aikaa
niin masentunut tästä onnettomuudesta, että aikoi vakaasti vetäytyä
autiolle saarelle. Koska sopivaa saarta ei kuitenkaan ollut tarjolla,
hänen oli pakko jäädä ystäviensä joukkoon. Lohdutuksekseen hän
rakensi laivatelakan.
Pikku tytöt tyytyivät ikäistensä leikkeihin täydentäen niitä vain
vilkkaalla mielikuvituksellaan. Tärkeimmän ja hauskimman leikin
nimi oli 'rouva Shakespeare Smith' -- nimi oli Jo-tädin keksimä.
Rouvaparan koettelemukset olivat monet ja ihmeelliset. Daisy oli
rouva S.S. ja Nan vuoroin hänen tyttärensä tai naapurinsa rouva
Rasavilli.
Näiden rouvien kokemuksia ei voi sanoin kuvata, sillä yhden lyhyen
iltapäivän kuluessa heidän perhepiirinsä saattoi olla moninaisten
tapahtumien näyttämönä. Siellä syntyi lapsia, vietettiin häitä ja
hautajaisia, kärsittiin tulvan ja maanjäristyksen tuhoja, pidettiin
teekutsuja ja tehtiin ilmapalloretkiä. Tarmokkaat rouvat matkustivat
miljoonia kilometrejä ja heidän hattunsa ja pukunsa olivat ennen
näkemättömiä. Vuoteella istuen he matkustivat tulisten juoksijoiden
vetämissä vaunuissa ja keikkuivat ylös ja alas, kunnes päätä
pyörrytti. Tauteja ja tulipaloja sattui tuhkatiheään ja vaihteen
vuoksi joskus yleinen verilöyly. Nan ei koskaan väsynyt keksimään
leikeistä uusia muunnoksia ja Daisy seurasi hänen johtoaan sokeasti
ihaillen. Teddy oli heidän vakituinen uhrinsa, ja usein hänet
oli pelastettava todellisesta vaarasta, sillä innostuneet rouvat
unohtivat helposti, ettei hän ollut samaa ainetta kuin heidän
kärsivälliset nukkensa. Kerran he sulkivat hänet vaatekaappiin, muka
vankilaan, ja unohtivat hänet sinne juostessaan ulos leikkimään.
Kerran he olivat hukuttaa hänet kylpyammeeseen leikkiessään 'sukkelaa
pikku valasta'. Ja kerrassaan huonosti yritti käydä silloin kun
tytöt hirttivät Teddyn ryövärinä. Onneksi poika ennätettiin pelastaa
ajoissa.
Mutta kaikkein suosituin ajanviete oli kerho. Nimeä sillä ei ollut,
eikä se sitä tarvinnutkaan, sillä se oli ainoa koko seudulla. Isot
pojat perustivat sen, mutta nuoremmatkin pääsivät silloin tällöin
mukaan, jos käyttäytyivät hyvin. Tommy ja Demi olivat kunniajäseniä,
mutta heidän täytyi aina poistua harmillisen aikaisin. Kerhon
toimintamuodot olivat hiukan poikkeukselliset, sillä se kokoontui
mitä merkillisimmissä paikoissa ja mitä merkillisimpinä vuorokauden
aikoina ja harrasti eriskummaisia juhlamenoja. Silloin tällöin
se hajosi myrskyisästi, mutta vain herätäkseen eloon entistä
elinvoimaisempana.
Sateisina iltoina kerho kokoontui kouluhuoneeseen, jossa pelattiin
sakkia, tammea ja tulitikkupelejä, harjoiteltiin kansantansseja,
väiteltiin, harrastettiin lausuntaa tai esitettiin tärisyttäviä
murhenäytelmiä. Kesäisin oli kokouspaikkana lato, eikä kukaan
ulkopuolinen tiennyt mitä siellä tapahtui.
Hellepäivinä kerholaiset siirtyivät joelle harjoittamaan vesiurheilua
tai istuskelemaan vilpoisasti rannalla kuin sammakot. Tällaisissa
tilaisuuksissa puheet olivat perin kaunosanaisia, suorastaan
vuolaita. Mutta jos jonkun sanat eivät miellyttäneet kuulijoita,
hänen päälleen roiskittiin kylmää vettä, kunnes hän tukki suunsa.
Puheenjohtajana oli Franz, ja kun muistaa jäsenistön luonteen,
antaa täyden arvon hänen järjestelykyvylleen. Herra Bhaer ei
koskaan sekaantunut kerhon asioihin. Palkinnoksi tästä viisaasta
pidättyvyydestä hänet joskus vihittiin kerhon salaisuuksiin, ja ne
näyttivät suuresti huvittavan häntä.
Tultuaan taloon Nan aiheutti nuorten herrojen keskuudessa suurta
hämminkiä ja erimielisyyttä anomalla herkeämättä kerhon jäsenyyttä
milloin kirjallisesti, milloin suullisesti. Hän häiritsi juhlamenoja
kurkistelemalla avaimenreiästä, järjesti kiihkeitä kohtauksia oven
takana ja kirjoitteli pilkallisia huomautuksia seiniin ja aitoihin,
sillä hän oli lannistumaton.
Huomattuaan nämä keinot turhiksi tytöt perustivat Jo-rouvan neuvosta
oman yhdistyksen, jota he sanoivat Naisten kerhoksi. Sinne he
pyysivät jalomielisesti myös niitä herroja, jotka nuoruutensa
vuoksi eivät päässeet toiseen kerhoon, ja viihdyttivät heitä pikku
illallisilla ja Nanin keksimillä leikeillä niin, että isoistakin
pojista yksi toisensa jälkeen ilmaisi halunsa saada osallistua
huvitilaisuuksiin. Pitkien keskustelujen jälkeen päätettiin lopulta
ryhtyä keskinäiseen kanssakäymiseen.
Eräänä iltana Naisten kerhon jäsenet kutsuttiin vierailulle
kilpailevaan yhdistykseen, ja herrojen suureksi hämmästykseksi heidän
läsnäolonsa ei lainkaan häirinnyt vakinaisten jäsenten keskusteluja
tai huvituksia. Neidit vastasivat sievästi ja vieraanvaraisesti tähän
rauhantarjoukseen ja molemmat kerhot kukoistivat kauan ja onnellisina.
9