-- Fritz, minä olen saanut ajatuksen, huudahti rouva Bhaer
kohdattuaan miehensä kerran iltapäivällä koulun tuntien jälkeen.
-- No, kerrohan, sanoi herra Bhaer odottaen huvittuneena, millainen
suunnitelma hänen vaimonsa päässä oli tällä kertaa itänyt. Usein
hänen ajatuksensa olivat niin lystikkäitä, että niitä oli vaikea
kuunnella nauramatta, vaikka ne olivat samalla erinomaisen järkeviä
ja hänen miehensä toteutti niitä mielellään.
-- Daisy tarvitsee leikkitoverin, ja pojille olisi hyvä, jos täällä
olisi toinenkin tyttö. Mehän uskomme, että poikia ja tyttöjä voi
kasvattaa yhdessä, ja on aika toteuttaa ajatusta käytännössä. Daisy
menee aivan pilalle, kun pojat vuoroin lellittelevät lapsiparkaa,
vuoroin sortavat häntä kuin mitkäkin hirmuvaltiaat. Heidän täytyy
oppia käyttäytymään ihmisiksi, ja tyttöjen seura on heille hyvin
terveellistä.
-- Olet oikeassa kuten aina. Kenet me sitten otamme? kysyi herra
Bhaer nähtyään vaimonsa silmistä, että tällä oli jo ehdotus valmiina.
-- Pikku Anne Hardingin.
-- Sen tytön, jota pojat sanovat Nan Nokkoseksi? sanoi herr Bhaer
huvittuneena.
-- Niin, hän on saanut äitinsä kuolemasta lähtien juoksennella kotona
aivan omin valloin, mutta hän on liian älykäs lapsi palvelijoitten
pilattavaksi. Olen pitänyt jonkin aikaa häntä silmällä, ja kun
tapasin toissa päivänä hänen isänsä kaupungissa, kysyin miksi tämä ei
pane Nania kouluun. Hän sanoi, että panisi heti jos löytäisi koulun,
joka sopii tytölle yhtä hyvin kuin meidän koulumme sopii pojille.
Nanin isä olisi varmaan iloinen, jos ottaisimme tytön tänne. Mehän
voimme ajaa iltapäivällä häntä tapaamaan ja järjestää asian.
-- Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku
kiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.
-- Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. -- Minä rakastan tätä
työtä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko.
Ja minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse
samanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa,
mutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi
yhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen,
että hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla
ohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä
muistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja --
-- Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa
tehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti
sitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.
-- Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa
kahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi
Jo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku
pikkupojista.
-- Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin
villi, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.
-- Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin
kehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee
vähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään,
ja tietämättään he kasvattavat toisiaan.
-- Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.
-- Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin
hänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.
Kuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä
lattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan
ja tuli sitten takaisin.
-- Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan
ystäväänsä.
-- Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä
vaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja
ehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.
-- Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.
-- Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo
kaikuessa.
-- Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä,
jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku
villikoille.
Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota
ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan
pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:
-- Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?
Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi
hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:
-- Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee
huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun
tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?
-- Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti,
sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa.
Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja
turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.
-- Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta
kuin äidillisesti. -- Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen,
otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi
jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt
olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.
Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he
menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: -- Ei, minä tahdon nähdä
pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta
kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.
-- Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja
ilmoitti:
-- Minä tulin olemaan tänne.
-- Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä.
Nan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus
tulevista kepposista.
-- Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka
oli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan
kolauksista.
-- Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.
-- Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.
-- Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.
-- Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen
Nania suosiollisen alentuvasti.
-- Koetetaanko? kysyi Nan.
-- On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.
-- Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt
nopeasti pojasta toiseen.
-- Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka
asiasta, vastasi Jack halveksivasti.
-- Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka,
mahtaili Nan.
-- Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu
nousten seisomaan.
-- Koetas.
-- No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä
rehottavaa muhkeata kasvia.
Nan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä
poltosta.
-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin
sukupuolen osoittamalle rohkeudelle.
Nähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet
tavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:
-- Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske.
Mutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä,
etkö itke.
-- Älä tee hulluja! kielteli Nat.
Mutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että
paukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta
sinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:
-- Koskee kamalasti, mutta minä en itke.
-- Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut,
ellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun
kimppuun kuin tappelukukko.
-- Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja
puisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt
seisoiko päällään vai jaloillaan.
-- Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi
hänet.
-- Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla,
moitti Demi.
-- Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä
olen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan
kiittämättömästi.
-- Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi
Kommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.
-- Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka
hoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä
otsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.
-- Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet
lisäämään: -- Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.
-- No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli
toisten kanssa illalliselle. -- Anna oikea käsi, tyttöseni, ja
tervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle
vasemman kätensä.
-- Se on kipeä.
-- Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi
tullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän
takaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain
kepposta.
Ennen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun
Pumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun
Daisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän
vaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:
-- Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.
Rouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä
enemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain
totisena:
-- Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?
-- Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.
-- Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä
näyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.
Pumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin
Demi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:
-- Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?
-- Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä
odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.
-- Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.
-- Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.
-- En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä
kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt
näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.
-- Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla
sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva
lauhkeasti.
'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan
pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen
tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos"
ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä
kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui
niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan
vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti.
Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia
runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti
tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:
-- Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan
ne tulevat.
Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: -- Onko minun laukkuni tullut?
ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän
voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan
kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan
kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu
ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana
harjulle.
-- Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi,
sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.
-- Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva
Bhaer huolestuneena.
-- Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli
Franz.
-- Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei
hän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer,
josta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi
toteuttaa.
-- Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa
mennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota
ja sai kaikki juoksemaan ovelle.
Ja totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä
päällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta
asteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti
kuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja
sanoi ristien kätensä:
-- En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.
-- Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.
-- Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.
-- Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?
-- Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.
-- Eikö laukku ollut hirveän painava?
-- Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat
katketa.
-- Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.
-- En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä
nähnyt, kun otin sen.
-- Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että
laukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin
kylmäverisyydelle.
-- Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua.
Sinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi.
Lupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua
hetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä
kasvoja.
-- Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken
luopua.
-- Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle
nyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun,
sanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla
vihainen nuoren neidin urotyöstä.
Poikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä
kertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli
haukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko
antanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun
hän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.
-- Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on
huolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen
tuntia myöhemmin.
-- Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän
on niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän
olisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista
ryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle
niin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.
Pyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää
valittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia
leikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun
riemuksi.
Kerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi,
ja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy
oli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä,
ja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat
silmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi
sille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo
entinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että
lastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet
kenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin,
mutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden
vaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän
jakoi pois vaatteitaan.
Kerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan,
johon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä
hän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän
valjasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan
hirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään
kissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja
hoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja
ihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat,
hän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta.
Hän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin
kuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä
kumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka
tyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka
meni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä
Andy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta
hänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä
valmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä
koskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.
Nanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään
ja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä
kieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen
asemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista
asioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.
Pikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä
tarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia
kukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.
8