PORRASKIVIÄ

Kun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi

ajatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä

toisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan

ikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja

Franz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista

kuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri

vihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti,

että herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja

musteiset sormensa:

-- Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan

meillä aikaa.

-- Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He

tietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli

joutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti -- niin

hän luuli -- toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen

läksynsä.

-- Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi

herra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz

selvitteli luokan kanssa kertotaulua.

-- Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.

-- Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack,

joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet

tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota

toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta

on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa.

Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu,

mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä

pitemmälle pääset.

Natin kasvot olivat kirkastuneet.

-- Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni -- sen isän selkäsaunat

opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään,

missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän

sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:

-- Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua,

mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura

minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.

-- He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä --

minä -- kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.

Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki

kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää

kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti,

että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat

ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti

niin erinomaisesti viulua.

Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys,

ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli

ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin

tikapuita.

Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä

rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun

toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke,

ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa,

kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä

ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta,

joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa

huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät

taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi

kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa

tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.

-- Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen

Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan,

jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen

suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.

Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen

lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin

nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin

heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän

suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti

tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin

tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän

mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa

seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen

taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi

hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja

uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.

Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa

maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin

paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä

pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he

olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä

varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin

lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle

leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden

korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa

tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista

iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn

ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa

kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen

laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston

köyhille lapsille.

Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille

mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa

raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita"

ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet

lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma.

Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä,

niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli

niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen

kirjatoukka kuin Demi.

Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta

hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat,

sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien

pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi

ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack

kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä.

Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi,

jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja

möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia

hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli

pojille.

-- Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. --

Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät.

Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin,

viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä,

jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.

Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi

innoissaan:

-- Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet

meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin

ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa

keino, jolla voin sitä saada --

Herra Bhaer vastasi heti:

-- Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle

tarjottiin sellaista.

Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli

taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi

hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat

olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja

luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.

-- Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en

saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja

lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin

kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen

ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.

Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä,

ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä,

kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria.

Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat

jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi

houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi

kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä

hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka

pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin

viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha

taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei

koskaan unohtanut.

-- Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten

voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun

hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.

-- Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan

ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence

lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua

saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.

Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä

päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa

niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa

muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana,

ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi

päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen

laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet

päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa",

kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.

Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa,

siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin

harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan

soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut

tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke

sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi

kyynelet silmissä: -- Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva

Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio

opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen

Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä

mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista

vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia,

sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli

säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana

kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt

hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin

väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.

Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi

ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan

hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti

reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä.

Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.

Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he

tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat

ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet

mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain

vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina

valhe.

-- Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja

käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti,

sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin

suurimmasta virheestä.

-- Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta

on paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni

totuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja

Nicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat

minulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi

Nat masentuneena.

-- Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä

keksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka.

Vanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua,

mutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas

isoäitini: "Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman

kielesi." Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti

saksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä

oli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin

hitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin

varovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.

-- Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää

kieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat

sankarillisesti.

Herra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.

-- Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä

menestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan

sinua, vaan sinä saat rangaista minua.

-- Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.

-- Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin.

Tuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.

-- Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.

-- Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua

lyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut

lopettamaan valehtelemisen.

Ehdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui

poikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan

Natin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa

hänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä

Nat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan

poikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil

uhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi

ja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut

kasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan

tiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi

siitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti

puheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet

ja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään

sohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja

nähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski

Teddyn lattialle ja sanoi:

-- Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia

kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.

Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos

ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky,

joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren

viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota

käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.

-- Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa

en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun

ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.

-- Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer

surullisena mutta ei vihaisesti.

-- Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat

kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.

-- Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin,

ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään

kiivaasti.

-- Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele

minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.

Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä,

mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla

ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin

uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.

Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä,

häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen

kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä

iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten

hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra

Bhaer sanoi tyynesti:

-- Jatka vain ja lyö lujemmin.

Tajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi

selvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa

niin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.

-- Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.

-- Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka

tuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen

toiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa

väliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:

-- Minä muistan nyt, muistan varmasti!

Silloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi

säälivästi:

-- Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta

säästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.

Tommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin

kiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen

ympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.

Karmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja

pojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä

tällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.

-- Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.

-- Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen,

tahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten

Emilia tappelunhaluisesti.

-- Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen

kuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen,

sen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä

toimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne

olisi ollut näin vakava.

-- Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä

ajatuksestakin.

-- Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä

tippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt

enoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä

mieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin

itseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan

ja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti

nyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.

-- Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko

asiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.

-- Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä

kauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut

valehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.

-- Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa,

ehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä

käyttivät pakopaikkanaan.

Nat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja

sanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa

häneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat

toisilleen:

-- Hän on jo rauhoittunut.

Nat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän

avasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa

portailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin

olisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.

-- Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää

huolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli

kuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta,

sillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.

-- Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä

siitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.

Toiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä,

sillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä

masentuneelle.

Kävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista

hiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli

kaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa,

kun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.

Kukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta

se painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat

yritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita

lähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä

kärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen

hellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen

takiaan.

5