SUNNUNTAI

Heti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja

pukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan

uusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli

tuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus

kaulassaan viemään hänet aamiaiselle.

Aurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille

kokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat

huomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä

iltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä

pöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen

päänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten

kaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon

kuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja

maitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää

ruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja

haarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain

ohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon

suunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa

oli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt

vallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.

-- Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit

lähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti

esimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.

Pojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset

velvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita

ja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla.

Toiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin

kanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset

työskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan

kotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän

tepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja

paikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi,

kunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan

Franz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät

kolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.

Koska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen

pojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria,

joka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden

virren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan

tilikirjaan.

-- Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen

Natille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita,

piirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita.

-- Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on

rauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä

leikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä

tärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi

katsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.

-- Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika

kysyi hetken epäröityään.

-- Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän

varsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme

kaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa,

jolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan,

joka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka

yläreunassa oli vain yksi ainoa sana.

-- Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.

-- Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän

kirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja

sunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen

murheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja

ylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että

haluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin

takia.

-- Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta

Tommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää,

mitä sen alle oli kirjoitettu.

Rouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä

kääntäen:

-- Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä

omantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää,

mitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko

iloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin,

että arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat

sinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin

tyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja

olet oppivainen.

-- Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti

palava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi

ja pettyneeksi. -- On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta

pojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa

rohkaisevasti olalle.

-- Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän,

kirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin

hämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. -- Tiedän kyllä, että monet

ihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä,

etteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut

poikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt

pehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään

tulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai

tulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata

syliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta

tämän taskuun.

-- Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä,

joita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä

toinen mieluiten halusi tehdä.

Yksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle

ikkunalle -- kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä

-- Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin

entiset pahat päivät.

Kun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat

hajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai

keskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe

lähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös

liikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja

rakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.

Rouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin

jokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti

Bhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä

pitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin

Tommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.

-- Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja

eläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.

-- Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.

-- Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa

ja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni

olekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä

Nat oli koskaan nähnyt.

-- Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi

antanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa.

Se oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin

ehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että

siinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.

-- Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää

yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset

hiiret ovat Robin -- Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat

Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin

kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna

hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin.

Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen

menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan

perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka

oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että

se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.

-- Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon

viereen, joka oli puolillaan multaa.

-- Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja

säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle,

ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo

niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa

kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack

on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse

matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo

harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat

rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä

viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän,

huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.

-- Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä

liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada

avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.

-- Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva

Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä

sirkuksen johtaja. -- Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo

keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme,

mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta

minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.

-- Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä

olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat

muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.

-- Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi

kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja

se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella

on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy.

Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta

voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko

Punaheltta ja Miina munineet.

Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan

aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa

niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin

oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi

kiiltävää lehmää märehti oljilla.

-- Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin

ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi

itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. --

Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan

Tommyn tallissa.

-- Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille.

Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi

munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi;

ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä.

Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen

huolettomuudella.

Nat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.

Tommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken

ankarasti ja sanoi: -- Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä

minulle munia -- se näes on minusta eri tylsää puuhaa -- niin minä

annan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun

olet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä

viisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.

-- Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan

huikaistuneena loistavasta tarjouksesta.

-- Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan

sinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin

yhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan

hän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.

Iloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa,

kunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen

vanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut

pesimispöntökseen.

-- Sinä saat toisen ja minä toisen -- nyt tulikin täyteen minun

viimeinen tusinani -- ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä,

merkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin

kaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia

merkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.

Tärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä

kirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta

herättävät sanat:

"T. Bangs & Kumpp."

Munat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa

omansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon.

Sitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen

hevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan

raidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo

kiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen.

Oksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu.

Syvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu

parahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista

riisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.

-- Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne

ilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy

Natin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat

mehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.

-- Onpas kaunista! huudahti Nat. -- Annatteko minunkin joskus tulla

tänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa

olla lintu, että saisi aina asua täällä.

-- Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi

kiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän

pitää sinusta.

-- Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän

Demin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin

sisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.

-- Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin

toimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.

Nat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi

häpeissään:

-- Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa

siihen, kun kiertelin soittelemassa.

-- En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain

haluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt:

"Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!"

-- Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan

tunnustamaan oppimattomuutensa.

-- Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat

rohkeni sanoa päättävästi:

-- Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt

kun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?

-- Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja

auttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen

opettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi

Tommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut

lukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä

vuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.

-- Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.

-- Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla

äänellä.

Nat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy

oikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen

sujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he

juttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe

puutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella

puolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.

-- Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. -- Jokaisella on oma

maapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain

kaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on

korjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.

-- Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?

-- Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.

Nat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa

takaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen

matkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.

-- Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin

maissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta

kirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet

kypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden

ainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy

lainaten taas Silaksen sanoja.

-- Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti

peittääkseen naurunsa.

-- Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei

tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta

kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi

halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ

kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.

-- Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin

multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.

-- Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer,

joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi

päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli

huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.

Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat

tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin

vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille,

sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin

kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he

turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä

rippiäitinään kaikissa asioissa.

Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei

ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja

riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra

Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän

kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen

antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista

niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin

vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja

Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat

hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan

maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein

herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin."

Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien

kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen,

joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.

Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin

suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä

takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja

Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin

äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta,

jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat

mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän

mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan

voidakseen heti vastata.

-- Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan,

suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan

on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä

huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä

kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa;

maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt

ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat

heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan

palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät

ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli

kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.

-- Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli

tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi

hukkaan.

-- Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.

-- Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.

-- Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.

-- Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan

ymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.

-- Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on

kuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.

-- Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat

tietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.

Demi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan --

hänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti

kehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.

-- Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle

palvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan.

Palvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään,

mutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin

osoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan

peltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia,

muutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki

ne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti

rikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.

-- Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin

innoissaan, että unohti ujoutensa.

-- Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. -- Karuimmassa ja

muokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja.

Yhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot.

Toisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja

viiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja

siinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa

hoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä

tämänlaatuisissa puutarhoissa.

"Kuvavertauksen" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias

lintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt

jotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin

viattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen

viisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi

kuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.

-- Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta

toisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku

sarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja

kukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen

-- sanokaamme vaikka meloneja -- niistä ei tullut mitään, koska se

pieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta

koetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin

aina: "Minä unohdin."

Kaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli

höristänyt korviaan kuultuaan sanan "meloni", ja hän painoi päänsä

alas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.

-- Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään

taputtaen. -- Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja,

eikö ollakin?

-- Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä

tänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon

kahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer

ja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.

-- Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme

kauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa

kirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi

meidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi,

joka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska

hänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.

-- Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja

kertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on

tehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn

melonit -- pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan

vanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan

viljellä.

-- Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä

minä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat

alkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat

tunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet

äiti Bhaerin kärsivällisyyttä.

Franz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy

kätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat

sanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra

Bhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja

asioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät

olevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei

tiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:

-- Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä,

mutta en voi.

-- Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä

ja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi

itseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa

kaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian

rakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme,

sanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. -- Sinäkin olet

ahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita

samoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat

ovat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan.

Tiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin

"Tuhannenyhden yön tarinat", mutta se on varsin tarpeellista, ja

nyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä

osaamattomuuttanne.

Kuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne -- jos George syö

ainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan

viikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on

vain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu

vihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.

-- Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.

-- Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan

sitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset

pojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän

käyttöönsä, mikäli haluatte.

Se seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi

riemuksi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki

lauloivat yhdessä.

Nat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa,

Franz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti

oli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä.

Yksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä

äänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha,

musta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen

jälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä

kaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin,

joka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten

kaikki puikkivat vuoteisiinsa.

Pehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen

jalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että

sen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty

sammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli

maljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti

hämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.

-- Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti

päätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta,

missä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.

-- Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.

-- Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä

hänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.

-- En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää

ystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat

siihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.

-- Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat

kertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein

siltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.

-- Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.

-- Kohta kymmenen vuotta.

-- Sinä taidatkin tietää paljon asioita?

-- Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että

sinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta

niin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.

Nat nauroi ja sanoi sitten totisena:

-- Kerrohan vielä.

Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: -- Eräänä päivänä minä

löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä

ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja

minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen

pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja

pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin,

mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle

niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän

kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin

tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat

saisivat katsella sitä.

-- Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä

oleva olento kiinnosti.

-- Koska hän rakastaa niitä.

-- Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.

-- Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes

kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta

rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja

kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä,

selitti Demi innoissaan.

-- Oliko hän rikas?

-- Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei

hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä

ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja

koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.

-- Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken

tästä kiinnostavasta miehestä.

-- Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä

valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen

onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle

kuulijalle.

Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä

oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan

rouva Bhaerille:

-- Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla

hartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.

Rouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa

ennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen

sana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa

lastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen

ystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.

-- Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin;

en turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet

silmissä.

Lasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui

ja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa

kasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja

rouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli

saanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi

varmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni

yöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.

4