POJAT

Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän

niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.

Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias

poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan,

sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen

setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen

kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä

rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä

olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä -- luotettava,

kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja

äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.

Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja

rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi

rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä

täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua

ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista,

lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien,

purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan

kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista

ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa,

ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon

tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja.

Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti

merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat

häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka

täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet

päällikön kuin päällikön -- mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä

poikaa.

Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan

ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja

ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja

luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti

oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt

huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai

monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli

kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä

vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon

portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin

aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.

Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet

pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava

ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta

lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin

heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän

piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas

mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat

saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen

seuran avulla.

Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä

niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja

tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen

käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti

pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi

pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään

paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia,

paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta

John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle

saappaat ja sanoi tyytyväisenä:

-- Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että

pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus

häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja

mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen

herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.

Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa,

ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä

hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä

oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä

hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin

niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen

hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen

alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili

mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat

suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki

pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta

oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä,

helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja

auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä

ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.

Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi

voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan.

Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää,

mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat

siskojaan. Daisy jumaloi veljeään -- tämä oli hänen mielestään

maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi

koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: -- Nousehan jo, pian

on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.

Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan

salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän

ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut

pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin

pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton

lörppökieli.

Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin

elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti

loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja

Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat

erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan,

ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin

keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän

mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.

Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat

kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen

pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja

herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin

hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen

lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin

päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli

äyräitten.

Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa

niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: --

Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin

sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla

toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli

sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi

pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen

jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut

Dickille.

-- Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan,

nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien

Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä

välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.

Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: -- Mikä eläin haluat,

olla, Dick?

-- Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick

nauraen.

-- Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään

kuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin

rinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.

-- Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä

kuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä,

kun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta

vaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka

sattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.

Jack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli

lähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt

Jackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen

tapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla

ja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin

konsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.

Ned Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat,

pelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui

häntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin,

törmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku

esineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki

harvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja

hänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku

poikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri

sellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.

George Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut

pojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian

heikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika,

tyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään

Georgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia

saatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu

tehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään

hän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi

siitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.

Billy Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti

sanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika

oli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman

viisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä

oli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia

päivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa

kuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä

velvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai

ankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut

aivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli

sieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.

Se oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella

lupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet

Plumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana,

että poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.

Billy oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten

ankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut

kadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa,

lausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne

olivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli

rajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin

toivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään

läksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista

ja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka

kevenisi.

Rouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä

ja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt

heidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia

kyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin

oli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja

seurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka

Billy unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.

Tommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva

rasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta

niin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin

kepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset

katosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen,

ettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa

jälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen

toistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva

Bhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin -- kuka tiesi milloin

Tom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan.

Hoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä,

voiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin

aina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei

menehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä

tarmokkaampana.

Ensimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa,

ja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli

nokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui

eksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi

hänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla.

Lannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä

urhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia,

kunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän

osannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus

tarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset

silloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen

hyvin. Mutta tuntien jälkeen -- varjelkoon kuinka Tommy riehui!

Eräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön

pyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi

tunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan

sievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille

päivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan

ulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä.

Tommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan,

ja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen

alas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja

loukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia

kiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva

ihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias

sanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä

poikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä

ulos.

Talvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset

kupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan

ripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat

nimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom

houkutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan

hampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi

vetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta

toimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä

yrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä

pitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli

keksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat

hiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa.

Vanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen

niin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan

niiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne

kanakoppiin nukkumaan ja selviämään.

Tässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin

onnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja

leikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan

ja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa

pojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän

sitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka

ja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra

Bhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä

tärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat

joskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli

myönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi

parantuneet. Oli miten oli, tämä oli "omituinen koulu" kuten Jo-rouva

Natille sanoi.

3