Kaunis kesäpäivän aurinko paistaa helotteli täydellä terällään ja
heikot tuulen hengähdykset kulettivat kuunaria tuskin kolmen solmun
nopeudella.
Siellä täällä kiilsi joku valkea purje taivaanrannalla ja suuri
kalalokki kierteli hitaasti leijaillen laivaa.
Kannella ei näkynyt elävää olentoa, joka olisi saattanut kuulla
laivurin ja perämiehen välistä keskustelua tottelemattomuushengestä,
jota viime aikoina oli huomattu miehistössä.
"Paljasta kiusaa se vaan on, on tottavieköön", sanoi laivuri,
vanhanpuoleinen harmaapartainen mies.
"On niin", myönsi perämies.
"Ette usko mitä siihen aikaan syötiin, kun minä olin laivapoikana",
jatkoi laivuri. "Ette usko vaikkapa vannoisin raamatun kautta."
"Ne ovat nyt vaativampia."
"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä
on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas
nyt!"
Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja
osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen
kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei
huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle
käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George
Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi
ostamia ruokavaroja.
"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.
"Niitä on useampia", huomautti perämies.
Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät
ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä
perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo
"jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin
vääntää esille rohkeuttaan.
"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet
elävältä!"
"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.
Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti
miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin,
jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä
mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti
syrjää.
"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Tule tänne!"
"Heitä ensin ruoka yli syrjän", kuului neljä matalaa uhkaavaa ääntä.
Poika pysähtyi epäröiden, vaan lähestyi sitten hitaasti laivuria.
"Mitä aiot tehdä päivällisellesi?" kysyi laivuri tuimasti.
"Syödä", vastasi nuorukainen peloissaan.
"Minkätähden sitä sitten kantelet ylös?" tiuskasi laivuri ja rypisti
silmäkulmiaan.
"Ajattelin sen maistuvan paremmalta täällä."
"Maistuvan paremmalta", toisti laivuri pilkallisesti. "Eikö se ole
mielestäsi kelvollista?"
"On."
"Puhu kovempaa", ärjäsi laivuri. "Onko se hyvää?"
"Mainiota", vastasi poika kimakalla kurkkuäänellä.
"Oletko koskaan saanut parempaa ruokaa?" kysyi laivuri ja korotti
ääntänsä.
"En koskaan", kirkui poika, seuraten esimerkkiä.
"Kaikki on kuin pitääkin olla?" huusi laivuri.
"Paljon parempaa, sir", ärjäsi poika.
"Istu ja ala syödä", komensi laivuri.
Poika asettui varjoon ja ryhtyi päivälliseensä täysin tyytyväisen
näköisenä.
"Otaksun", sanoi laivuri, hetken katseltuaan pojan syömistä, "otaksun,
että toiset heittivätkin päivällisensä yli syrjän vaan siitä syystä,
etteivät ole tottuneet niin hyvään ruokaan?"
"Niin minäkin luulen, sir", vastasi poika.
"Ovatko he puhuneet sellaista?" huusi laivuri.
Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.
"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan
keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.
Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika
vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.
"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."
"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."
Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika
kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin
kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja
huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.
"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja
pureskeli kuivaa leivänkappaletta.
"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."
"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä
ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on
pitkäveteistä itsensä tappamista!"
"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi
odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi
ukkoa."
"Niin. Esimerkiksi juuri sinä. Olethan vanhin joukosta", sanoi Bill
pistävästi.
"Billillä on oikein", lisäsi Simpson. "Sinun ikäiselläsi miehellä, Ned,
ei enää voi olla suuria iloja tästä matoisesta mailmasta. Vai kuinka?"
"Niin ja sinä kirjoitat kirjeen laivurille; selität tekosi syyt: huono
kohtelu ja kehno ruoka", sanoi kokki asiaan äärettömästi innostuneena.
"Älkää tyhmyyksiä jaaritelko", sanoi vanha mies ärtyisesti.
"Kuulkaapas pojat", sanoi yht'äkkiä Bill. "Minäpä tiedän mitä teemme.
Joku meistä on tekevinään itsemurhan, kirjoittaa ukolle kirjeen
kuten kokki sanoi ja selittää ennen hypänneensä mereen, kuin nälkään
kuolevansa. Olen varma ukon pelästyksestä!"
"Ja lastiruumassa on hänelle mainio piilopaikka!" huomautti joku.
"Se ei taida ollakaan hullumpi keksintö", sanoi Ned pitkäveteisesti,
"mutta kuka sinne menee?"
"Tommy!"
"Pakana vieköön, häntä en tullut ajatelleeksikaan", huudahti Ned
ihastuneena. "Tulitko sinä, kokki?"
"En totisesti tullut minäkään."
"Katsokaas, on parasta, että Tommy sen tekee", sanoi Bill, "jo siitäkin
syystä, että jos kepposemme keksitään pääsee poika koko jutusta
paljaalla selkäsaunalla. Kuka luukut hänen jälkeensä on sulkenut, siitä
emme tietystikään tiedä tuon taivaallista. Me kaipaamme vaan Tommyä ja
löydämme vihdoin hänen kirjeensä."
Kokki nosti toisen jalkansa polvelleen ja nyökkäsi myöntävästi. Mutta
samassa näytti hän huomanneen jotakin, irvisti ja osotti sormellaan
kojua, josta Tommyn kasvot vaaleina ja kauhistuneina tirkistelivät
miehiä.
"Halloo!" sanoi Bill. "Oletko kuullut puheemme?"
"Kuulin, että puhuitte vanhan Nedin tappamisesta", vastasi poika
varovasti.
"Hän on kuullut kaikki", sanoi kokki päättävästi. "Tiedätkö minne
valehtelevat pikkupojat joutuvat?"
"Ennen sinnekin menen kuin lastiruumaan", sanoi Tommy. "Minä en sinne
mene. — Kerron laivurille kaikki."
"Sen jätät tekemättä", sanoi Bill lujasti. "Kas niin, ulos kojusta ja
kiireesti, ellet apua tahdo!"
Ulvahtaen vetäytyi poika peitteensä sisään ja iski
suonenvedontapaisesti sormensa kojun laitoihin. Siitä ei kuitenkaan
ollut apua; jalkojaan sätkyttelevä poika nostettiin lattialle ja
pantiin istumaan pöydän ääreen.
"Mustetta, kynä ja paperia, Ned", komensi Bill.
Ukko toi pyydettyä ja kun Bill ensin oli paitansa hihalla pyyhkinyt
voipalasen paperilta, asetti hän kirjotusvehkeet uhrin eteen.
"En minä osaa kirjoittaa", sanoi Tommy epäröiden.
Miehet katsahtivat toisiinsa silminnähtävällä levottomuudella.
"Valehtelet", sanoi vihdoin kokki.
"En taida, sanon minä", intti poika. "Sentähden minut merellekin
lähetettiin kun en lukemaan enkä kirjoittamaan oppinut."
"Tartuppa sen tukkaan vähäisen, Bill", sanoi Ned suuttuneena
tällaisesta merimiehen ammatin häpäisemisestä.
"Antaa olla", vastasi Bill rauhallisesti. "Minä kirjoitan hänen
edestään; ukko ei minun käsialaani tunne."
Istuutuen pöydän ääreen asetteli hän hetkisen itseään, pisti sitten
kynän mustepulloon ja jäi hyvin ajattelevan näköisenä tirkistelemään
rasvaista paperia edessään.
"Viisainta on kirjoittaa hyvin huonosti", esitti Ned.
"Tietysti", vastasi Bill. "Miten luulisit pojan kirjoittavan:
'itsemurha', Ned?"
Ukko mietti. "I-i-t-s-e-m-u-r-h-a", sanoi hän lopulta hyvin totisena.
"Mutta eiköhän sitä aina siten kirjoiteta?" kysyi kokki katsoen
miehestä toiseen.
"Emme saa kirjoittaa oikein", sanoi Bill, kynän tehdessä kaikenlaisia
koukeroita paperin yläpuolella. "Ajatteleppas nyt, Ned!"
"Sanokaamme 'tappanut' 'itsemurhan' sijaan" sanoi ukko. "Tuonlainen
poikanaskali ei kuitenkaan osaisi käyttää niin hienoja sanoja."
Bill ryhtyi työhön ja ottaen tarkoin huomioonsa toverien huomautukset
sai hän vihdoin kirjeen valmiiksi.
"No miltäs tämä kuulostaa?" kysyi hän vähän mahtavasti.
"Raakas kapteeni otan kynän käteni vimeisen kerta ja tietä anan että
enenkun syön moska jota te ruokaksi sanote niin hukutan itseeni joka
on paljo helpompi kun nalkkä kuola ja anan klinkkuveitteni pillille ja
hope kelloni kansa ja on ikävä kuola näin nuorena tommy brown."
"Mainio!" huudahti Ned ja katseli kysyvästi ympärilleen.
"Panin veitsen ja kellon mukaan vaan sentähden, että asia näyttää
luonnollisemmalta", sanoi Bill ujolla ylpeydellä. "Mutta jos tahdot,
Ned, niin kyllä asetan ne sinunkin nimellesi?"
"Ei ole väliä", vastasi ukko jalomielisesti.
"Pane vaatteet päällesi", komensi Bill ja kääntyi nyyhkivään Tommyyn.
"Minä en mene lastiruumaan", itki Tommy epätoivoisena. "Sanon sen
yhtähyvin nyt kuin toistenkin, — minä en mene sinne!"
"Kokki", sanoi Bill levollisena. "Ole hyvä ja anna hänelle vaatteet.
Kas niin Tommy!"
"En, — en! sanon minä", kirkui poika.
"Ja sitten tuo pieni köydenpätkä, kokki", lisäsi Bill, "niin, niin,
juuri se! — kas niin Tommy!"
Miehistön nuorimman silmät lensivät köydenpätkästä vaatteisiin ja
takaisin köydenpätkään.
"Mutta miten minä saan ruokaa?" kysyi hän, alkaen vastahakoisesti
sovittaa vaatteita päälleen.
"Voit ottaa mukaasi ruukun vettä ja vähän laivakorppuja", sanoi Bill,
"ja yöllä kyllä tuomme sinulle lisää. Piiloudu lastin sekaan, äläkä
näyttäydy jos joku päivällä tulee alas."
"Mutta raitista ilmaa?" kysyi uhri. "Sitä saat öisin kun otamme luukut
pois", selitti Bill. "Älä ollenkaan ole levoton, minä kyllä huolehdin
tarpeistasi."
Puoleksi vetäen, puoleksi työntäen vietiin vastusta tekevä poika
kannelle. Äänettöminä nostivat Bill ja Ned kannet luukulta; Ned meni
alas ja otti pojan syliinsä, laski hänet vesiruukkuineen lastin päälle
ja kiipesi suutaan pyyhkien kiireesti ylös.
"Joko sinä maistoit pojan vesivaroja?" kysyi Bill.
"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka
sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."
Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata
poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi,
pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle.
Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi
kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen
näköisinä katselivat toisiaan.
"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"
"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki
olemme saaneet 'slaakin'."
"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"
Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten
ojensi hän likaisen paperin laivurille.
"Lukekaa itse!"
Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.
"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän
päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen,
Bob?"
"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi,
kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5
todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän
hyppäsi yli syrjän?"
"Kuulinhan minä molskahduksen vahdissa ollessani", sanoi Bill.
"Mikset sitten juossut katsomaan?"
"Ajattelin vaan jonkun tovereista heittäneen illallisensa mereen."
"Vai ajattelit sinä niin!" sanoi laivuri ja puri huultaan. "Aina sinä
ruoastasi rähiset ja riitelet. Mikä sitä oikein vaivaa?"
"Myrkytettyä, sir", sanoi Ned ja pudisti päätään. "Liha on
kelpaamatonta."
"Sehän on mehevää, jotta suussa sulaa" sanoi laivuri. "No, voittehan
ottaa toisestakin tynnöristä jos haluatte. Oletteko nyt tyytyväisiä?"
Miesten kasvot selkenivät ja Bill iski silmää.
"Voi on myöskin pahentunutta", sanoi hän kääntyen laivuriin.
"Onko voikin huonoa?" kysyi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan. "Mistä se
tulee, kokki?"
"En mahda sille mitään", vastasi kysytty.
"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri.
"Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin
hyvää."
Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui
sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.
Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha
Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin,
joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin
ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa
vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle
vietiin osa kaikista herkuista.
"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika
riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.
"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan
enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — —
Mitä sanoit?"
"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi
palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha
liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat
vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen
muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa
ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.
"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha
Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua
teekupissa.
"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki
varmana sanojensa sukkeluudesta.
"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson
osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.
"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi
kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko
asia."
"Anna Tommyn tehdä se uudestaan", ehdotti kokki ja kaikki nauroivat.
"Kaksi yhdellä matkalla, kyllä se ukon pehmittää", jatkoi Bill
vilkaisten vihaisesti kokkiin. "No, kenestä tulee n:o 2?"
"Kyllä tätä lajia jo riittää", sanoi Simpson hartioitaan nostaen. "Sinä
olet päästäsi sekaisin, Bill."
"Älä luule", vastasi Bill. "Mutta minä en anna perään. — Kuules Ned,
sinähän viimeaikoina olet näyttänyt sairaalta. Mene sinä lastiruumaan
niin saat levätä oikein tarpeeksesi."
"Vai niin", vastasi ukko kylmästi.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi Bill huolettomasti. "Minusta on
samantekevää kuka teistä sinne menee."
"Entäs sinä itse?" kysyi Simpson.
"Minä?" ihmetteli Bill. "Minunhan on täällä oltava hoitamassa koko
kokonaisuutta."
"Ja meidän on oltava auttamassa sinua", sanoi Simpson.
Bill ei puhunut sanaakaan, vaan veti kojustaan likaisen korttipakan.
"Alimainen kortti tekee itsemurhan", sanoi hän. "Minä olen mukana."
"Hän nosti korttipakan kokin nenän alle. Tämä epäili ja katsoi toisiin.
"Älä ole tyhmä, Bill", sanoi Simpson.
"Vai niin! Te pelkäätte!" pilkkasi Bill.
"Sehän on suoraa hulluutta, sanon minä", murisi Ned.
"Itsehän minut tähän pakoititte", vastasi toinen. "Olette pelkureita,
siinä koko asia. Niin kauan kun oli puhe pojasta olitte kyllä miehiä
vaikka mihin — nyt kun on oma nahka kysymyksessä — jänistätte."
"Olkoon menneeksi", sanoi Simpson epätoivoisen rohkeudella.
"Tapahtukoon tahtosi Bill. Vedä, kokki!"
Kokki totteli, joskin vastahakoisesti ja sai kympin, Ned, monien
vastaväitteiden perästä veti seitsemäisen. Simpson sai kuninkaan.
"Nyt on sinun vuorosi, Bill", sanoi hän. "Katso nyt kuinka käy!"
Bill sekoitti lehtiä.
"Tottahan minä seitsikkoa korkeamman vedän", sanoi hän kerskuvasti.
"Kolmonen!" huusi Simpson, "kolmonen, Bill! Bravo! Minä kyllä kirjoitan
kirjeen edestäsi, sinun käsialasi ukko jo tuntee. Mitä minä kirjoitan?"
"Kirjoita mitä haluat", vastasi Bill äkäisesti.
Hän heittäytyi sohvalle katsellen halveksivasti toisten kirjoitushommia
ja Simpsonin kysymykseen, kirjoitettaisiko myöskin suuteloita, ei hän
vastannut mitään.
"Luulin sinun sentään paremmin osaavan kirjoittaa", sanoi hän kun kirje
valmistuttuaan oli ääneen luettu.
"Minähän kirjoitinkin sen sinun nimessäsi", vastasi Simpson.
Billin juhlallisuus katosi ja hän tuli entiselleen.
"Jos tahdot silmäsi sisään muuratuiksi, George", ärjäsi hän, "niin
toista nuo sanat!"
Hän oli koko illan äärettömän pahalla tuulella ja lastiruumaan meno
yöllä näytti aivan kuin hiljaiselta hautajaissaatolta. Poika yksinään
oli iloissaan saadessaan seuraa.
"Tänään on teille taas kirje", sanoi perämies, kun laivuri ilmestyi
kannelle.
"Mi — mikä?" kysyi tämä ja vaaleni.
Perämies osoitti sormellaan korkeuteen. "Se on Nedillä", jatkoi hän.
"En käsitä mikä ihmisiin on mennyt!"
Laivuri ryntäsi keulaan ja otti kirjeen Nediltä.
"Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyi hän luettuaan kirjeen ja jäi
pää kallellaan katselemaan lastiruuman luukkua. Miesten sydämet
pamppailivat.
"Huono ruoka, sir", sanoi Simpson, rohkaisten mieltänsä, "huono ruoka
on syyksi sanottava, kun maalle pääsemme."
"Siitä ette puhu sanaakaan", sanoi laivuri ja katsoi tuimasti puhujaan.
"Se on velvollisuutemme, sir", sanoi Ned tunteellisesti ja varmasti.
"Kuulkaa", sanoi laivuri ja katsoi uhkaavasti miehistön jäännöksiin.
"Lopettakaamme nyt jo itsemurhat. Vanha liha on loppunut ja satamaan
päästyämme saatte tuoretta voita ja vihanneksia. Mutta näistä
kirjeistä ja huonosta ruoasta en tahdo kuulla puhuttavan maalla. Sanon
yksinkertaisesti näiden kahden kadonneen ja te sanotte samaa."
"Sitä en ainakaan minä voi tehdä, sir", sanoi Simpson päättävästi.
Laivuri lähestyi miestä.
"Ehkäpä viisi puntaa vähän auttaisi asiaa", sanoi hän matalalla äänellä.
"No, ehkäpä hiukan", kuului varova vastaus.
Laivuri katsahti ylös. Simpsonin aivot näyttivät selvittelevän vaikeaa
laskuopillista kysymystä.
"Taikka viisi puntaa mieheen", sanoi laivuri. "Pidemmälle en voi mennä."
"Sanokaamme 20 puntaa yhteensä, niin olkoon menneeksi, vai mitä
toverit?" sanoi Simpson.
Ned nyökkäsi ja kokki, koettaen peittää hermostumistaan suostui myöskin.
"Mistä rahat tulee?" kysyi perämies laivurilta aamiaista syödessä.
"Minua ette ainakaan saa kiristää."
Kajuutan kattoikkuna seisoi avonaisena, laivuri vilkasi siihen ja
kuiskasi sitten jotain perämiehen korvaan.
"Mitä?" huudahti tämä ja koetti turhaan kuumalla kahvilla ja
sianlihalla peittää naurunhaluaan.
Ajatellen vaan koituvia rikkauksia suorittivat miehet ilomielellä
syntyneet ylityötkin; kokki hoiti pojan toimia ja Ned Simpsonin kanssa
Billin. Yön saavuttua nostettiin kannet lastiruuman luukulta ja
huomattavalla uteliaisuudella odotettiin uhrien kertomusta olostaan.
"Missä päivälliseni on?" murisi Bill, hypäten kannelle.
"Päivällisesi!" huudahti Ned ihmeissään. "Ei sinulle mitään päivällistä
ole annettu."
"Mitä?"
"Niin, laivuri jakaa ulos ainoastaan kolmelle miehelle", sanoi kokki.
"Miks'ette siis ole omastanne säästäneet meillekin jotain?" kysyi
toinen.
"Ei riitä Bill! Ei totta totisesti!" sanoi Ned. "Työt ovat lisääntyneet
ja ruoka ei kunnollisesti riitä itsellemmekään. Sinullahan on vettä ja
laivakorppuja."
Bill kirosi.
"Olen saanut enemmän kuin tarpeeksi jo tästä", ärjäsi hän kiukkuisena.
"Tulen ylös. Ukko saa sanoa mitä haluaa, minä en hänestä välitä."
"Älä tee sitä, Bill", sanoi Ned houkuttelevasti. "Kaikkihan käy
mainiosti! Ukko on riivatun peloissaan, lupasipa meille jo 20 puntaa,
ellemme maihin päästyämme hiisku koko itsemurhista mitään."
"Niistä on 10 minun", sanoi Bill, "ja ne olen rehellisesti ansainnut.
Kokonaisen päivän olen loikonut tuossa likaisessa luolassa."
"Niin, niin", sanoi Ned, tyrkäten kokkia, jonka kielellä pyöri
muistutus tällaista jakolaskua vastaan.
"Se sattui ukkoon pahasti", sanoi kokki. "Hän on kauhean peloissaan.
Tänään koottiin sinun ja pojan vaatteet, — aikomus näet on antaa ne
perillisillenne. Ha! Ha! Tällaisessa pilassa en koskaan ennen ole ollut
mukana!"
"Olet narri!" ärjäsi Bill ja sytytti piippunsa, taistellen luonnon
lahjoittamaa pahaa sisuansa vastaan.
Tätä seuraavina neljänä päivänä oli kaikki rauhallista laivalla.
Sivuutettiin suuremmitta vaikeuksitta Lands'End ja tuuli, joka päivällä
oli heikko, alkoi yön päälle puhaltaa aikalailla rivakasti. Molemmat
vangit nousivat kannelle kun perämies oli jättänyt paikkansa ja ahmivat
hätäisesti mitä säästöön oli saatu heitä varten. Ned seisoi peräsimessä
ja kun kokki Simpsonin seuraamana oli mennyt kojuunsa, ei kannella
ollut ketään kuulijoita heidän puheilleen.
"Tämä on tyhmää leikkiä, Tommy", sanoi Bill ja pudisti päätään.
"Leikkiä?" toisti Tommy. "Miten meidän käy Northseaan saavuttuamme?"
"Kyllä minä sen asian hoidan", sanoi Bill. "Nedpä näyttää saaneen pahan
yskän", lisäsi hän.
"Ettei vaan tukehtuisi, ukko paha", sanoi Tommy. "Katsokaa! Hän viittaa
meille."
Molemmat hypähtivät äkkiä pystöön, mutta ennenkuin ehtivät edes
ajatellakaan piilottautumista, sukeltautuivat laivuri ja perämies
kajuutan rappusista kannelle ja lähestyivät heitä.
"Katsokaa itse", sanoi laivuri, kääntyen perämieheen, "enkö tee oikein
uskoessani unia?"
"Merkillistä", ihmetteli perämies ja hieroi silmiään.
"Olen kyllä tämän tapaisesta kuullut puhuttavan", jatkoi laivuri,
"mutta itse en koskaan ennen ole sattunut näkemään. Nyt voitte sanoa
nähneenne aaveita, Bob."
"Merkillistä", huudahti perämies uudestaan ja pudisti päätään. "On
aivan kuin ne eläisivät."
"Laivalla kummittelee, Ned", huusi laivuri jylhällä äänellä. "Billin ja
pojan henget seisovat tuolla keulassa."
Pelästynyt vanha merimies ei saanut sanaa suustaan. Pienempi aave
nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä takin hihaan, suurempi vihelteli hiljaa.
"Olento raukkoja", sanoi laivuri. "Näettekö ankkuria läpi pojan, Bob."
"Molempien läpitse minä näen", huudahti perämies.
Hetkisen oleskelivat päällysmiehet vielä kannella, mutta tulivat
lopulta siihen päätökseen, että heidän läsnäolonsa häiritsi
henki-olentoja ja laskeutuivat taas takaisin kajuuttaan.
"Mikä lienee hänen tarkoituksensa?" kysyi Simpson tullen varovasti
kannelle.
"Piru sen tietäköön", sanoi Bill vihaisesti.
"Ei suinkaan hän meitä aaveiksi luullut?" ihmetteli Tommy.
"Tietystikään ei", vastasi Bill halveksivasti. "Joku koiran kuje sillä
on mielessään. Ja nyt minä menen kojuuni ja sinä teet samoin Tommy.
Huomenna kyllä saamme selvitystä asiaan."
Aamulla sitä tulikin, sillä aamiaisen jälkeen tuli kokki keulaan
ilmoittamaan, että korppujakin oli jaettu vaan kolmelle. Kaikki
hämmästyivät.
"Minä menen puhumaan hänen kanssaan", sanoi Bill kiukkuisesta.
Hän tapasi laivurin sydämellisesti nauramassa perämiehen kanssa.
"Hyvää huomenta, sir", sanoi Bill hätäisesti. "Tulin kysymään emmekö me
Tommyn kanssa saa päivällistä, kuten ennenkin?"
"Päivällistä?" ihmetteli laivuri. "Mitä te päivällisellä teette?"
"Syömme", vastasi Bill, vilkaisten arasti laivurin silmiin.
"Syötte! Mihin te ruokaa panisitte?" Bill hymyili ja taputti vatsaansa.
"Paljasta ilmaa", sanoi laivuri ja kääntyi mennäkseen.
"Antakaa kuitenkin vaatteemme ja tavaramme", sanoi Bill ja puri
hammastaan. "Ned kertoi teidän korjanneen ne."
"Enhän toki", sanoi laivuri. "Ne toimitan teidän perillisillenne.
Sitenhän laki käskee, vai mitä, Bob?"
"Aivan niin", sanoi perämies.
"Sukulaisenne saavat tavarat ja palkkanne aina siihen iltaan jolloin
itsemurhan teitte", sanoi laivuri.
"Emme me mitään itsemurhaa ole tehneet", intti Bill. "Miten silloin
tässä voisimme seistä?"