"Papukaijaksi laskettelee se mainiosti", sanoi "Ison Kuovin" kolmas
koneenkäyttäjä ensimäiselle ja katseli arvostelevasti harmaata lintua
laivan ruokasalongin kaapin päällä. "Ja näyttääpä se ymmärtävän
puheensa sisällönkin. — Ei, älkää antako sille mitään! Se vaikenee
silloin."
"Minua eivät raa'at puheet huvita", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä
arvokkaasti ja pisti hajamielisenä voileipäpalasen toverinsa
kahvikuppiin, käänteli ja koukeroitsi sitä sormellaan ja vilkasi
lopulta kolmannen koneenkäyttäjän toimitusta katselevaa happamen ja
loukatun näköistä naamaa.
"Parasta että kaadatte uutta kahvia kuppiinne", sanoi hän lopulta
ikäänkuin hyvitykseksi.
"Se on aikomuksenikin", vastasi puhuteltu kuivasti.
"Mies, jolta kaijan ostin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä
heittäessään voileivän linnulle, "kehui sitä erinomaisen siivoksi —
rumaa sanaa ei sen pitänyt tuntemankaan. — Nyt epäilen pahasti jos
ollenkaan uskallan antaa sitä vaimolleni."
"Turhia arkailemisia!" tuumi kolmas koneenkäyttäjä ja katseli toveriaan
huonosti salatulla naurunhalulla. "Tuollaisia te olette kaikki
vastanaineet! — Vaimonne luultavasti on silkkiin kääritty enkeli!
Niinpä luulisi!! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että lintu tulee
erinomaisesti miellyttämään häntä."
Ensimäinen koneenkäyttäjä kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Ostin linnun hänen seuralaisekseen", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Hänellä on niin ikävä minun poissaollessani, Rogers."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi toinen.
"Hän on itse sanonut."
"Jahka nyt olette olleet naimisissa viisitoistakin vuotta, kuten minä",
sanoi kolmas koneenkäyttäjä, "huomaatte kyllä, että he yleensä ovat
iloisia päästessään meistä."
"Miten niin?" kysyi ensimäinen äänellä, jota itse Othellokin olisi
kadehtinut.
"Niin! Me olemme kotona vain tiellä", vastasi Rogers salaisella
vahingonilolla. "Vaikutamme häiritsevästi perheen tasaiseen,
jokapäiväiseen, rauhalliseen elämään. Puhdistukset ja sen semmoiset
täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Ensin ovat he iloisia saadessaan meidät
kotiin, sitten ovat he iloisia päästessään meistä."
"On ero vaimoillakin", sanoi äskennainut tunteellisesti.
"Minulla on mainio", jatkoi kolmas koneenkäyttäjä. "Kerrassaan mainio.
Mutta hän ei turhia sure. — — Teidän vaimonnehan on vielä kolmekymmentä
vuotta teitä nuorempikin."
"Kahtakymmentä viittä", oikaisi toinen äkäsesti. "Sempätähden juuri
pelkäänkin, että alkavat mielistellä häntä."
"Siitähän naisväki pitää."
"Mutta en minä", ärjäsi ensimäinen koneenkäyttäjä. "Pelkästä
ajatuksestakin jo sappeni kiehuu.
"Ohimenevää laatua", puheli toinen rauhottavasti. "Ensi vuonna tähän
aikaan ette pennin edestä välitä sellaisista."
"Miehilläkin on eronsa", murisi ensimäinen koneenkäyttäjä, "toiset ovat
hienotunteisempia kuin toiset. Huomasin jo tänään, että naapurimme
vilkasi vaimoani ohi mennessään."
"Katsos tuota rakkaria", huudahti kolmas koneenkäyttäjä.
"Säästäkää hävyttömyyksiänne", sanoi toinen äkäsesti. "Sitäpaitsi
työnsi hän lakkinsa kallelleen. Mitä luulette sen tarkoittavan."
"Enpä tiedä", vastasi Rogers kiitosta ansaitsevalla totisuudella.
"Voihan se tarkoittaa vähän yhtä ja toistakin."
"Jos hän tekee joitakin tyhmyyksiä poissa ollessani väännän häneltä
niskat nurin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä uhkaavasti. "Niistä
kyllä saan tiedon."
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
"Olen emäntämme pyytänyt ottamaan selvän kaikista. Vaimoni on syntynyt
ja kasvanut maalla, on nuori ja yksinkertainen, joten äidillinen
peräänkatsova ystävätär on aivan paikallaan hänelle."
"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.
"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon
vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen
toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee,
kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei
hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen
kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No
mitäs tuumitte keksinnöstäni?"
"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin?
— Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."
"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis...?"
"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoi
Rogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Lintu tulee menettämään päänsä."
"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin
mitä tulen tekemään."
Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan
lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta
kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin
välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen
vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.
Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin
ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen
saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen,
taputteli ihastuksesta käsiään.
"Eikö se ole kaunis?" kysyi mies ja katsoi vaimoonsa. "Ostin sen
seuralaiseksesi yksinäisyydessäsi."
"Sinä olet liian hyvä minulle, Jem", sanoi vaimo ja tahtoen tarkastaa
lintua selänpuoleltakin alkoi hän kiertää häkkiä. Mutta papukaija,
sivumennen sanoen merkillisen epäluuloinen ja hermostunut olento,
kiersi yhtä matkaa jättämättä rouvaa silmistään. Kierrettyään
viisi kertaa suuttui se vihdoin ja päästi kovin yksinkertaisen
merimies-sukkeluuden.
"Ooh! — Jem!?!" huudahti rouva Gannett.
"Se puhuu kerrassaan mainiosti", sanoi Gannett hätäisesti, "ja niin
viisas kun se on."
"Katso, sehän näyttää ymmärtävän mitä sinä sanoit!" huudahti rouva
Gannett. "Katso nyt miten se on viisas."
Tilaisuutta oli mahdoton jättää käyttämättä; muutamilla
häikäilemättömillä valheilla kuvaili herra Gannett papukaijalle
sovittamansa luonnonlahjat.
"Et suinkaan sinä sentään usko sitä?" kysyi rouva suu selkoselällään
hämmästyksestä.
"Tietysti", vastasi koneenkäyttäjä varmasti.
"Mutta miten se voisi tietää toimeni ulkona ollessani?"
"Se on hänen salaisuutensa. Moni on kylläkin koittanut päästä sen
perille, mutta kenellekään se ei ole onnistunut."
Rouva Gannett rypisti otsaansa ja katseli uteliaasti ihmeellistä elävää.
"Tulet vielä huomaamaan puheeni olevan totta", sanoi Gannett. "Matkalta
palattuani saan kyllä kuulla mitä olet tehnyt."
"Ooh! — Herra minun luojani!" ihmetteli kummastunut rouva Gannett.
"Jos viivyt ulkona jälkeen seitsemän illalla, eli teet jotain muuta
mikä ei minua miellyttäisi", jatkoi koneenkäyttäjä innoissaan, "kertoo
se ne minulle. Vieraat, jotka käyvät luonasi, sanalla sanoen kaikki
mitä teet ja toimit, saan kuulla."
"Minusta sillä ei ainakaan tule olemaan pahaa kerrottavana", sanoi
rouva Gannett rauhallisesti. "Ellei se vaan valehtele."
"Sitä se ei taida", vakuutti mies. "Mene nyt ja hae hattusi ja kappasi,
pistäydymme puoleksi tunniksi teatteriin."
Lausumansa sanat olivat profeetallisia, sillä kun teatterissa heidän
vieressään istuva herrasmies hyväntahtoisesti tarjosi kiikariaan rouva
Gannetille, nosti koneenkäyttäjä kauhean metelin — ja suunnilleen
puolen tunnin kuluttua täytyi herrasväen johtokunnan erityisestä
pyynnöstä jättää paikkansa.
"Aseta minut ensi kerralla mukaan ottaessasi hattukoteloon", huokasi
rouva väsyneellä äänellä, koittaen pysyä raivoisasti astelevan herransa
ja miehensä rinnalla. "Mitä pahaa tuo herra teki?"
"Sinä jotenkuten mielistelit häntä", sanoi Gannett äkämystyneenä,
"iskit silmää tai muuta sellaista. Ilman ei kukaan tule tarjoamaan
kiikariaan naisille."
Rouva Gannett pudisti päätään niin tarkoittavasti, että eräs jo
sivumennyt herrasmies kääntyi erityisesti katsomaan taakseen. Herra
Gannett tarttui kiivaasti vaimonsa käsivarteen ja kiiruhti askeleitaan
äärimmilleen suuttuneena.
Seuraavana aamuna oli hänen vihansa jo lauhtunut, mutta epäluulo
kiusasi kahta tulisemmin. Syötyään aamiaista antoi hän tarkat neuvot
miten vaimon oli käyttäydyttävä tullessaan iltapäivällä laivaan
jäähyväisiä ottamaan ja lähti sitten Isoon Kuoviin.
Jäätyään yksin siivosi rouva Gannett huoneita, mutta päästyään
lintuhäkille jäi hän katselemaan kaijaa. Hän oli huomaavinaan linnun
silmissä pahanilkisen välähdyksen ja tapa millä se sulki ja aukaisi
niitä, muistutti parhaiten viekasta silmäniskua.
Kun hän vielä seisoi ja katseli tätä merkillisyyttä, kolkutettiin
ovelle ja sisään laahusti pieni virkeän näköinen nais-olento ja
tervehti yliluonnollisella sydämellisyydellä.
"Tulin sinuakin tervehtimään ohikulkiessani", sanoi hän iloisesti,
"ja ellei sinulla ole mitään vastaan lähden satamaankin jäähyväisiä
ottamaan?"
Rouva Gannett, joka luuli miehensäkin olevan mielissään "esiliinasta"
suostui kernaasti tarjoukseen.
"Kaunis lintu teillä", sanoi rouva Cluffins ja osotti päivänvarjollaan
papukaijaa.
"Älä tee sitä!" sanoi rouva Gannett kiireesti.
"Miksikä ei?"
"Se pian sanoo jotain kauheaa."
"Puhuuko se? Minun täytyy välttämättömästi saada se sanomaan jotakin",
huudahti rouva Cluffins innokkaasti.
Vieden tulipunaisen päivänvarjonsa aivan lähelle häkkiä, levitti hän
sen yht'äkkiä selko selälleen. Papukaija hämmästyi jotta henki oli
pysähtyä kurkkuun.
"Eihän se mitään puhu", sanoi rouva Cluffins.
Papukaija hyppäsi häkkinsä ulompaan nurkkaan ja sanoi jotakin matalalla
äänellä. Huomatessaan, ettei mitään kauheampaa tapahtunutkaan, toisti
se lauseensa vähän kovempaa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei näkemänsä
voinut mitenkään vahingoittaa, hyppäsi se takaisin entiselle paikalleen
ja alkoi syytää mitä rivoimpia hävyttömyyksiä.
"Fyi, fyyii!" kirkui rouva Cluffins, punasempana kuin päivänvarjonsa.
"Olisipa se minun niin niskat paikalla siltä nujertaisin."
"Sen kyllä jättäisit tekemättä", sanoi rouva Gannett kunnioittavasti ja
alkoi kertoa linnun merkillisiä ominaisuuksia.
"Mitä?" huudahti rouva Cluffins vaivalla pysyen tuolillaan. "Onko
miehesi todellakin sanonut tuonlaista?"
"Hän on hirveän mustasukkainen", selitti toinen syvään huoaten.
"Toivoisin hänen olevan minun mieheni", sanoi rouva Cluffins
päättävällä äänellä. "Toivoisinpa, että Cluffins puhuisi minulle jotain
tuontapaista. — Toivoisinpa todellakin, että Cluffins puhuisi!"
"Se vaan todistaa hänen rakastavan minua", sanoi rouva Gannett katse
lattiassa.
"Ja sinä uskot tuollaista moskaa?" sanoi rouva Cluffins ja nosti
halveksivasti pientä nenän-nypykkäänsä.
"Enhän minä sitä usko", vastasi ystävätär, "mutta annan hänen kuitenkin
luulla sen tekeväni."
"Se on hävytöntä!" sanoi rouva Cluffins ja heilutteli hurjasti
päivänvarjoaan. "Tuon veroista en konsanaan ole edes kuullut. Pitäisipä
minun päästä lukemaan lakia herra Gannetille — edes puoleksi tunniksi.
Olen varma että hänestä tulisi toinen ihminen ennen pitkää."
Rouva Gannett koetti parhaansa mukaan rauhoittaa kiihottunutta
ystävätärtänsä. Mutta kun kaikki keinot näyttivät turhilta haki hän
päällysvaatteensa ja naiset läksivät ulos.
Saavuttuaan satamaan ja noustuaan Isoon Kuoviin, oli rouva Cluffins jo
täydellisesti saavuttanut entisen levollisuutensa. Kierrellen ympäri
höyrylaivan kantta teki hän kaikenlaisia kysymyksiä, enemmän saadakseen
puhetta aikaan, kuin todellisesta uteliaisuudesta.
"Olen ajatteleva sinua joka päivä", sanoi hellästi rouva Gannett
miehelleen.
"Ja minä sinua joka minuutti", vastasi tämä.
Hän huokasi ja vilkasi kiukkuisesti rouva Cluffinsia, joka naurussa
suin liehakoitsi laivan nuorta alaperämiestä.
"Hän on merkillisen vilkas ja iloinen ihmisluonto", sanoi rouva
Gannett, seuraten miehensä katsetta.
"Kyllä — se pitää myöntää", vastasi herra Gannett kuivasti, kun mitään
pahaa aavistamaton rouva Cluffins leikillisesti näpsähytti perämiestä
päivänvarjollaan. "Ihmeellinen ystävä hän ainakin Jenkins'in kanssa
näyttää olevan. Ja panempa veikkaa, etteivät he koskaan ennen ole
tavanneet toisiaan."
"Lapsi raukka", sanoi rouva Cluffins juhlallisesti lähestyen puhuvia.
"Älkää ollenkaan olko huolissanne, herra Gannett, minä kyllä pidän
seuraa teidän kyyhkysellenne."
"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.
"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein
olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän
vapauttaan."
"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän
riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena.
"Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä
tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole
miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä
ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja
hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat
saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti
hiljalleen liukumaan alas jokea.
Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan
taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä
paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen
kotiinsa.
Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut
ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä.
Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat
aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen
myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei
vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli
luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.
"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa
miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin
salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.
"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett
punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko
linnusta."
"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei
ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."
Rouva Gannett pudisti päätään.
"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.
"Tee sinä vaan kuten käsken, seinistä minä kyllä vastaan. Olen jo
sanonut Habsonille, että hän saa sen viidellä punnalla."
"Se ei mitenkään käy laatuun", vastusti rouva Gannett levottomasti.
"Anna minun hoitaa koko asia", sanoi rouva Cluffins, katsellen
mielihyvällä pieniä kätösiään. "Se tulee onnistumaan mainiosti, sen
lupaan."
Hän kiersi käsivartensa ystävättären vyötäröille ja vei hänet ikkunan
ääreen, alkaen puhua merkillisen vakavasti. Viiden minuutin kuluttua
rouva Gannett vielä epäröi, kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo
antanut suostumuksensa ja viidentoista minuutin perästä oli aina
toimelias rouva Cluffins jo matkalla Habsoniin, heiluttaen häkkiä,
jotta papukaija sai pitää kiinni kynsin hampain pysyäkseen puolallaan.
Rouva Gannett katsoi ikkunasta hänen jälkeensä ja istuutui sitten
miettimään hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa tästä epäilemättä
koituvassa ankarassa kamppailussa.
Noin viikko tämän tapahtuman jälkeen pysähtyi eräänä päivänä ajuri
portin eteen ja koneenkäyttäjämme harppasi kolmella askeleella
rappuset. Rynnättyään sisään sulki hän vaimonsa syliinsä voimalla,
joka karhullekin olisi ollut kunniaksi. Syistä, joista voiman puute
lihaksissa oli suurin, vastasi rouva Gannett syleilyyn vähemmän
tulisena.
"Ooh! Miten ihanaa taas olla kotona!" huudahti Gannett, heittäytyi
nojatuoliin ja veti vaimonsa polvelleen. "No, miten aikasi on kulunut?
Ikävästi?"
"Tottuuhan sitä ihminen kaikkeen", vastasi rouva arasti.
"Niin, ja olihan sinulla papukaija."
"Niin, olihan minulla se."
"Mitenkä se nyt jaksaa?" kysyi koneenkäyttäjä, katsellen ympäri
huonetta. "Missä se on?"
"Yksi osa on kaapin päällä", vastasi rouva Gannett, koittaen puhua
rauhallisesti. "Toinen on hattukotelossa ja loppu tässä."
Hän pisti miehensä käteen halvan kaksiteräisen kynäveitsen.
"Kaapin päällä", toisti koneenkäyttäjä, hypistellen veistä sormissaan.
"Hattulaatikossa — -?!"
"Niin. Nuo siniset kukkajalustat."
Gannett tarttui otsaansa. Oliko hän kuullut oikein? Papukaija oli siis
muuttunut kukkajalkapariksi, hatuksi ja veitseksi! Todellakin noiduttu
lintu!
"Olen myynyt sen", lisäsi rouva Gannett kiireesti.
Herra Gannettin polvi muuttui yht'äkkiä ihmeellisen epäkohteliaaksi
ja käsi putosi vyötäröiltä. Rouva nousi rauhallisena ja istuutui
viereiselle tuolille.
"Myynyt?" toisti Gannett myrskyä ennustavalla äänellä. "Myynyt minun
papukaijani?"
"En voinut kärsiä sitä, Jem. Ja kun en voinut kärsiä sitä, möin sen
saadakseni nuo tarpeelliset esineet itselleni ja sinulle."
Koneenkäyttäjä lennätti veitsen toiselle puolelle huonetta.
"Katsos, Jem", jatkoi rouva Gannett, "se ei olisi kuitenkaan puhunut
totta. Ja jos se olisi päässyt valehtelemaan, olisi se saanut aikaan
kaikenlaisia ikävyyksiä."
"Se ei osannut valehdella", karjasi koneenkäyttäjä, juosten raivoisana
edestakaisin huoneessa. "Paha omatuntosi saattoi sinut pelkäämään.
Miten uskalsit sinä myydä minun papukaijani?"
"Sentähden, ettei se rakastanut totuutta, Jem", vastasi rouva hiukan
vaaleana.
"Ainakin enemmän kuin sinä", ärjyi koneenkäyttäjä pysähtyen vaimonsa
eteen. "Halpamainen olento!"
Rouva Gannett kaivoi nenäliinan taskustaan ja peitti silmänsä.
"Minä — minä möin sen sinun tähtesi Jem", änkytti hän. "Se valehteli
niin kauheasti sinusta, enkä minä voinut kuunnella sellaisia."
"Minusta?" ihmetteli Gannett, vaipuen tuolille ja tirkistellen
kummastuneena vaimoaan. "Valhetteli minusta? Tyhmyyksiä! Miten se
olisi voinut olla mahdollista?"
"Yhtä suuri mahdollisuushan sillä oli puhua sinusta, kuin minustakin",
sanoi rouva Gannett. "Se oli taitavampi noitumaan, kuin luulitkaan. Oo!
Miten kauheita asioita se sinusta kertoi!"
"Luulet kai puhuvasi lapselle eli hullulle?" sanoi koneenkäyttäjä.
Rouva Gannett pudisti väsyneesti päätään.
"Olisipa todellakin hauska kuulla mitä historioita se tiesi — jos ehkä
vielä satut muistamaan", sanoi Gannett purevan ivallisesti.
"Ensimäinen valhe", alkoi rouva heikolla, mutta selvällä äänellä "koski
sinun Genuassa oloasi. Papukaija kertoi, että sinä kävit jossakin
syrjäkaupungin varieteessa."
Kostea nenäliinan takaa tirkistävä silmä huomasi koneenkäyttäjän
säpsähtävän.
"Minä en sellaista paikkaa luule löytyvänkään", kuului jatko.
"Kyllä — minä luulen — kyllä siellä sellaisia löytyy", änkytti mies.
"Se tahtoo sanoa — olen kuullut toverien puhuvan jotakin sinnepäin."
"Mutta sinä et siellä ole käynyt?" kysyi vaimo.
"En koskaan!" vastasi koneenkäyttäjä kiivaasti.
"Tuo hävytön lintu sanoi sinun olleen juovuksissa siellä", jatkoi rouva
juhlallisella äänellä, "löit rikki pienen marmoripöydän ja kuritit
kahta tarjoilijaa. Ja ellei 'Eteenpäin' kapteenia olisi ollut, olisit
sinä joutunut putkaan ja jäänyt laivasta. Eikö se ollut halpamaista?"
"Inhoittavaa", vastasi mies matalalla äänellä.
"Luulen ettei 'Eteenpäin'-nimistä laivaa edes löydykään", jatkoi rouva
Gannett.
"Ei se ainakaan laivan nimeltä kuulosta", mutisi Gannett.
"Niin, — muutaman päivän perästä saavuitte Neapeliin — — —."
"Siellä minä en kertaakaan käynyt kaupungissa", huomautti
koneenkäyttäjä.
"Papukaija sanoi päinvastoin."
"Pitäisi sinun enemmän uskoa omaa miestäsi kuin tuollaista kirottua
lintua", sanoi Gannett mielistellen.
"Tietystikin minä sen teen, Jem", vastasi vaimo, "tahdon vaan todistaa
sinulle, että lintu valehteli koska et sitä muuten usko."
Gannett veti piipun taskustaan, kaivoi poron kopasta ja puhalsi
päättävän näköisenä varteen.
"Eräs tyttö möi hedelmiä aivan laivan lähellä", jatkoi rouva. "Eräänä
iltana ostit sinä viikunoita ja aioit samalla suudella häntä, mutta
tytön sulhanen sattuikin näkemään ja aikoi iskeä sinua veitsellä. Sinä
pelästyit, hyppäsit mereen ja olit vähällä hukkua."
Gannett viritti hitaasti ja huolellisesti piippunsa ja vei tulitikun
pätkän uuniin.
"Minä tulin aivan sairaaksi sen jutuista — tuskin tiesin mitä tehdä",
jatkoi rouva Gannett. "Ollessasi Suezissa — — —."
Koneenkäyttäjä teki kieltävän eleen. "Tarpeeksi", sanoi hän jäykästi.
"Niin, halusta en toistaisikaan mitä se kertoi Suezista", sanoi vaimo.
"Mutta ajattelin sen ehkä sinua huvittavan."
"Ei ollenkaan", vastasi koneenkäyttäjä ja puhalteli sankkoja sauhuja
piipustaan. "Ei ollenkaan."
"Luultavasti nyt jo myöskin ymmärrät, miksi linnun hukkasin?" kysyi
rouva Gannett. "Jos se tuonlaisia valheita olisi kertonut minusta
sinulle, olisit sinä tietysti uskonut. Eikö totta?"
Gannett otti piipun suustaan ja kiersi uudestaan käsivartensa vaimonsa
vyötäröille.
"En rakkaani", sanoi hän liikutettuna, "yhtävähän kuin sinäkään sitä
tehnet."
"Ja minä tein oikein myödessäni sen? Eikö totta, Jem?"
"Aivan oikein", vastasi Gannett merkillisen sydämellisesti. "Se oli
viisainta mitä taisit tehdä."
"Mutta pahinta et sinä vielä kuullut", sanoi rouva Gannett, "kun olitte
Suezissa — — —."
Gannettilta pääsi hiljainen sisällinen rukous Suezin edestä, hän löi
nyrkkinsä pöytään ja kielsi vaimonsa koskaan mainitsemasta sitä nimeä.
Sitten komensi hän illallista.
Vasta kuullessaan vaimonsa askaroivan kyökissä, muuttuivat hänen tuimat
kasvonpiirteensä ja hän alkoi ajatella tätä asiaa puolelta toiselle,
koittaen saada valoa tähän pimeään juttuun.
"Jenkins!" huudahti hän yht'äkkiä. "Jenkins ja rouva Cluffins. Ja
minä kun aioin kertoa Cluffinssille hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta.
Luultavasti mies taitaakin ulkoa joka lapun."