"Saamme erään hyvän ystävän mukaamme tälle matkalle", sanoi "Aallon"
laivuri istuessaan teen jälestä perämiehen kanssa kannella. "Eräs uusi
jäsen seurassamme, veli Hutchins."
"Lähetysystävä varmaankin", sanoi perämies huolettomasti.
"Niin lähetysystävä", toisti laivuri. "Olen varma, että tulette
pitämään hänestä, George; hän on ennen ollut suurimpia lurjuksia."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi perämies ja katsoi vihaisesti laivuriin.
"Hänen elämänsä historia on kovin kirjava", vastasi laivuri. "Melkein
puolissa Englannin vankiloissa on hän tunnettu. Kuullessaan hänen
puhettaan on kuin lukisi avonaista kirjaa."
"Vai niin! Ja hän tietysti taas alkaa ja lopettaa ateriat pitkillä
rukouksilla ja veisuilla, kuten tuo viimekesäinenkin paksuniskainen,
lihava roisto, joka saappaani varasti?" kysyi perämies.
"Hän ei niitä varastanut, George", sanoi laivuri. "Olisittepa nähneet
hänen itkunsa ja epätoivonsa, teidän epäilyksenne kuultuaan, ette
mitenkään voisi antaa anteeksi itsellenne tällaista puhetta. Hän puhui
siitä kokouksessa ja me rukoilimme kaikin teidän edestänne."
"Oli turha vaiva! Te olette kaikki yhtä hyviä, te ja lähetyksenne",
sanoi perämies halveksivasti. "Nenästä teitä aina vedetään. Joku
roikale tulee luoksenne, puhuu kauniisti armosta, joka on tullut hänen
osakseen ja te toimitatte hänelle heti helpot ja mukavat päivät. Kas
niin, älkää keskeyttäkö minua. Aioitte kysyä, miksi en minä yhdy
joukkoonne ja minä vastaan, että minulla on hyvä, terve järkeni vielä
tallella."
"Joskus tulette muuttamaan ajatuskantaanne, hyvä George", huokasi
laivuri hurskaasti ja nousi seisomaan. "Toivon sydämestäni, että Jumala
lähettäisi teille jonkun surun, jonkun, jota teidän olisi mahdoton
kestää. Se on ainoa mikä teidät pelastaa."
"Sitä luultavasti toivoo tuo paksuniskainen saappaiden varaskin", tuumi
perämies.
"Kyllä, sitä hän juuri sanoi", vastasi laivuri hartaudella.
Perämies nousi seisomaan, kopisti pilkallisena piippunsa laivan
syrjään ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Saamatta kuitenkaan
takaisin entistä rauhaansa, hyppäsi hän laiturille ja läksi kävelemään
kaupunkiin.
Oli jo myöhäinen kun hän palasi takaisin. Kynttilä piipitti huonolla
valolla kajuutan pöydällä ja kapteeni istui silmälasineen lukemassa
jotakin vanhaa evangelista aikakauskirjaa, laihalle mustapukuiselle
miehelle.
"Tämä on perämiehemme", sanoi laivuri ja katsoi ylös kirjastaan.
"Kuuluuko hän meihin?" kysyi vieras.
Laivuri pudisti alakuloisena päätään.
"Eikö vielä?" sanoi vieras, rohkaisevalla äänellä.
"Olen nähnyt tarpeekseni teidän kaltaisianne", sanoi perämies ylpeästi.
"Ja mitä enempi teitä näen, sitä vähempi teistä pidän. Ihan vereni
kiehahtaa, kun katselen teitä."
"No, nyt se on paha, joka puhuu teissä", sanoi herra Hutchins
tunteellisesti ja varmasti.
"Niin, hänen äänensä te kai hyvin tunnette", sanoi perämies
levollisesti.
"Olen elänyt hänen kanssaan 30 vuotta", sanoi herra Hutchins
kunnioitusta herättävällä painolla, "mutta silloin väsyin minä häneen."
"Kaipa se jo häntäkin pitkästytti", tuumi perämies. "30 päivää olisi jo
ollut tarpeeksi minulle."
Näin sanoen, meni hän hyttiinsä, antaakseen herra Hutchinsille aikaa
miettiä sopivaa vastausta, tuli taas takaisin kokonaisen whiskypullon
ja lasin kanssa ja sekotti itselleen väkevän groggin. Hutchins-herra
veti syvään henkeään, katsahti neuvottomana laivuriin ja pudisti
päätään pullolle.
"Tiedättehän, George, etten salli teidän käyttävän tuota viheliäistä
moskaa kajuutassa", sanoi vihdoin laivuri.
"En sitä itselleni tuonutkaan", vastasi perämies viisastelevasti.
"Se on vaan sille 'pahalle'. Kehuu saavansa kurkkunsa kuivaksi,
katsellessaan vanhaa toveriaan, Hutchinsia."
Kummakseen huomasi hän vieraan kaikin mokomin taistelevan nauruaan
vastaan; hän puri huultaan ja pienet viekkaat silmänsä vetistyivät.
Pian hän sentään sai takaisin totisuutensa, nousi tuoliltaan ja piti
sydäntä liikuttavan puheen raittiudesta. Kiroten whiskyn syntisenä ja
tarpeettomana aineena, hän lopuksi huomautti kahden englantilaisen
karamellin veteen sekoitettuna ajavan saman asian.
Whiskyn näkö näytti saavan hänet aivan raivoihinsa ja laivuri
istui kuin kivettynyt, kuullessaan tuonlaista merkillistä
kaunopuheliaisuutta, kunnes saarnaaja vihdoin, puhuttuaan tarpeeksi
perämiehelle, veti raskaasti henkeään, sieppasi pullon käteensä ja
lennätti sen tuhansiksi muruiksi lattialle.
Silmänräpäyksen istui perämies voimattomana raivosta, sitten hyppäsi
hän parahtaen pystyyn ja aikoi rynnätä saarnaajan niskaan, mutta
onneksi sai laivuri kiinni hänen käsivarteensa, ja veli Hutchinsin
onnistui pujahtaa hyttiinsä.
"Päästäkää irti", kirkui perämies. "Annan selkään sille heittiölle."
"George", sanoi laivuri ankarasti, "minä häpeän teidän tähtenne."
"Hävetkää h--tissä", ulvoi perämies. "Mikä oikeus hänellä oli rikkoa
whiskypulloni."
"Hän on pyhimys", sanoi laivuri. "Hän on pyhimys, George. Nähdessään,
etteivät hyvät sanat auttaneet, käytti hän voimakkaampia keinoja."
"Odottakaa vaan, jahka saan hänet käsiini", sanoi perämies uhkaavana.
"Kyllä minä hänelle voimakkaampia keinoja näytän."
"Joko hän rauhoittuu, kallis ystävä?" kuului herra Hutchinsin ääni oven
takaa. "Minä nimittäin kokonaan unohdin lasin."
"Tule ulos!" kiljasi perämies. "Tule ulos ja kaada vielä sekin, jos
uskallat."
Herra Hutchinsia ei vaatimus sentään näyttänyt miellyttävän, vaan
rukoili hän oven takana itkevällä äänellä perämiestä alkamaan parempaa
elämää; samalla sai laivuri moitteita, että kärsi sellaista syntistä
elämää laivallaan. Nöyränä otti tämä vastaan läksynsä ja kun herra
Hutchinsin ääni oli vaijennut ja perämies samaten hiukan rauhoittunut,
läksi hän päivän viimeiselle tarkastuskierrokselle, palasi taas
kajuuttaan ja meni kojuunsa.
Seuraavana aamuna oli määrä purjehtia ja miehistö oli aikaisin
pystyssä. Mutta herra Hutchins pysyi hytissään, vaikka perämies useat
kerrat kävi kolkuttamassa oven takana. Kun hän viimein tuli kannelle
oli perämies peräsimessä ja miehistö söi aamiaistaan.
"Hyvinkö nukkunut?" kysyi herra Hutchins lempeästi ja istuutui
lastiruuman luukulle, pikkusen matkaa perämiehestä.
"Sen saatte kuulla, jahka pääsen tästä peräsimestä", kuului perämiehen
kuiva vastaus.
"Vieläkö vihainen?" sanoi herra Hutchins sokerimakealla äänellä.
"Tuletko hartaushetkeen illalla?" lisäsi hän sitten.
Perämies ei suvainnut vastata, mutta hänen vihaansa, kun illalla, herra
Hutchinsin pyynnöstä, koko miehistö tuppautui kajuuttaan, ei voi sanoin
kuvata.
Kolme iltaa perättäin pidettiin näitä "rakkausjuhlia", kuten herra
Hutchins niitä nimitti, vaikka perämies niitä kutsui "pahemmaksi"
elämäksi, kuin "kapakassa." Miehistö ei muuten niinkään ollut ihastunut
psalmeihin, mutta kun he nyt saivat rääkyä niitä koko keuhkojensa
voimalla ja lisäksi vielä samasta kirjasta laivurin kanssa, muutti se
kokonaan asian. Sitäpaitsi huomasivat he sen ärsyttävän perämiestä
ja tieto, että täten uskalsivat vastustaa päällysmiestään ja samalla
sentään työskentelivät sielujensa pelastukseksi, oli kylliksi ihana.
Laivapoika, jolla juuri oli äänenmurros, päästeli merkillisiä mölyääniä
ja näytti vaivatta hallitsevan viittä oktaavia.
Kun oli väsytty laulamiseen, piti herra Hutchins lyhyen puheen, ottaen
tavallisesti esimerkiksi voimakkaan miehen, mutta juomahimon orjan ja
irstaspuheisen. Puhuja todisti, että juoppo tavallisesti tekee muitakin
syntejä, vaikkapa vaan salaisuudessakin ja kuvaili miten tällainen
mies meni kotiinsa ja löi vaimoaan, kun tämä moitti häntä lapsen
säästölaatikon rikkomisesta ja sisällön tuhlaamisesta irlantilaiseen
whiskyyn. Joka lauseen lopussa huokasi hän ja kun miehistö huomasi
heilläkin olevan oikeuden tehdä samaten, huokasivat he erinomaisella
mielihyvällä, — pojan huokaukset olivat varsinkin kauheat kuulla.
Saavuttiin Plymouthiin, jonne osa lastista oli jätettävä — tosiaankin
kreivin aikaan, sillä perämiehen järki oli jo mennä sekaisin, kuten
toistenkin, herra Hutchinsin ansiosta. Laivakissa yksin oli perämiehen
kanssa järjissään; se istui kajuutan katolla ja kirosi saarnaajaa ja
sinistä nauhaa, jonka oli saanut kaulaansa.
Kun laiva vihdoin oli kiinnitetty laituriin, oli liian myöhäistä alkaa
lastia purkaa ja miehistö jäi istumaan kannelle, heittäen ikäviä
katseita kaupungin valoihin. Heidän ilonsa, kun laivuri ilmoitti, että
saisivat vieraansa kanssa mennä kävelemään, olikin sentähden rajaton ja
he hyppivät kuin koulupojat.
"Parempaa seuraa on heidän mahdoton saada", tuumi laivuri, joukon
lähtiessä liikkeelle. "Kun ajattelen mitä kaikkea hyvää tämä mies on
saanut aikaan ainoastaan neljässä päivässä, niin oikein minä häpeän."
"Lienee kai parasta, että teette perämiehen hänestä laivallenne", sanoi
George. "Teistä tulisi mainio pari."
"Hänellä on kalliimpi kutsumus", vastasi laivuri kunnioittavasti.
Huomattuaan perämiehen kasvojen ilmeen, poistui hän huoaten. Perämies
nojautui mastoa vastaan ja kun laivassa ei enää muuta kuullut kuin
herra Hutchins ja aina vaan herra Hutchins, vaipui hän synkkiin
mietteisiin, kunnes miehistö palasi.
"Herra Hutchins tulee jälestäpäin", huusi laivapoika. "Hän lupasi vaan
mennä tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä."
"Minkä nimisessä kapakassa?" kysyi perämies ivallisesti.
"Ellette voi olla puhumatta pahaa, George, niin on parasta, että
tukitte suunne", sanoi laivuri ankarasti. "Mikä on teidän ajatuksenne
herra Hutchinsista, pojat?"
"Auliimpaa miestä ei koskaan ole löytynyt", vastasi Dan, miehistön
vanhin, vakaumuksella.
"Parempaa ihmistä en koskaan ole nähnyt", lisäsi toinen.
"Joko nyt kuulette?" sanoi laivuri ihastuneena.
"Kyllä, kyllä minä nyt kuulen", vastasi perämies.
"Hän on kristitty", sanoi poika. "Minäkään en ennen tiennyt, mitä
kristitty on, vaan kun tapasin hänet, selkeni asia minulle heti. Mitä
luulette hänen antaneen meille?"
"Antaneen teille?"
"Kokonaisen punnan kontantissa", sanoi poika. "Kultarahan jokaiselle.
Niin, katsokaas, sellaisia ne ovat ne kristityt. Toivoisin vaan
tuntevani useampia heitä."
"Tämän veroista en eläissäni ole kuullut", huudahti laivuri
ihastuksissaan.
"Ja niin kauniisti, kun hän sen teki", sanoi Dan vanhus. "'Kas tässä,
pojat, minulta ja laivurilta', sanoi hän, 'kiittäkää häntä yhtä paljon
kuin minuakin'."
"Niin, älkää nyt tuhlatko rahojanne", sanoi laivuri. "Minä teidän
asemassanne panisin ne pankkiin, — sehän olisi jo koko kaunis
pohjaraha."
"Toivon hänen saaneen ne rehellisillä keinoilla", huomautti perämies.
"Tietystikin", huudahti laivuri. "Teillä on kova, tunteeton sydän,
George. Olisittepa ollut hiukankin tunteellisempi, olisitte ehkä
saaneet osanne tekin."
"Vieköön piru hänen kolikkonsa", sanoi perämies. "Ihmettelen mistä hän
on saanut ne ja mitä hän tarkoittaa, sanoessaan niiden olevan yhtä
paljon teiltä kuin häneltäkin. _Te_ ette juuri rahoja lahjoittele."
"Hän varmaan tarkoittaa", sanoi laivuri vaatimattomasti, "että minä
olen tällaiset ajatukset hänen sydämeensä saattanut. Niin, kyllä nyt
on parasta, että menette kojuunne, pojat. Työ alotetaan kello neljältä
huomisaamuna."
Miehistö poistui keulapuolelle ja laivuri ja perämies menivät
nukkumaan. Lamppu jäi kajuutan pöydälle palamaan, laivuri sanoi hyvää
yötä perämiehelle ja nukkui muutaman minuutin perästä kuin lapsi.
Kello 4:ltä heräsi perämies ja huomasi laivurin seisovan saarnaajan
kojun ääressä. Lamppu seisoi yhä pöydällä ja paloi, vaikkakin
päivänvalo jo selvästi paistoi ikkunasta.
"Ei ole vielä tullut takaisin?" kysyi perämies, huomattuaan vieraan
kojun tyhjäksi.
Laivuri pudisti alakuloisena päätään ja viittasi pöydälle. Perämies
seurasi sormen osoitusta ja näki pienen nahkapussin ja sen vieressä
neljä ja puoli penceä kuparirahaa, sekä suuren joukon vaskinappeja.
"Siinä oli 23 puntaa rahtirahoja, tuossa pussissa, Lontoosta
lähtiessämme", sanoi laivuri kun hän vihdoin sai puhelahjansa.
"No mihin luulette niiden kadonneen?" kysyi perämies ja puhalsi lampun
sammuksiin.
"En voi aavistaakaan", vastasi laivuri. "Olen aivan sekaisin päästäni.
Vei... herra Hutchins ei vielä ole tullut takaisin."
"Hän varmaan on saanut esteen, eikä ole tahtonut enää yöllä häiritä
teitä", sanoi perämies, lihaksenkaan hänen kasvoillaan värähtämättä.
"Mutta luulenpa hänen voivan hyvin, missä hän sitten lieneekin. Älkää
olko hänen tähtensä rauhaton."
"On merkillistä, minne hän on mennyt", tapaili laivuri, "erittäin
merkillistä."
"Hutchins on erinomaisen avokätinen", sanoi perämies. "Hän antaa
miehistölle, suuremmatta ansiotta, viisi puntaa, ehkä hän nyt teitäkin
auttaa takaisin tultuaan."
"Menkää ja käskekää miehistö tulemaan tänne", sanoi laivuri,
heittäytyen sohvalle ja tirkistellen nappiläjää edessään.
Perämies totteli ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin
miesten kanssa, jotka osanotolla kuuntelivat laivurin kertomusta
vahingostaan.
"Se on salaisuus, jota ihmisjärki ei pysty selvittämään sir", sanoi
vanha Dan, "eikä maksa vaivaa yrittääkään sitä."
"Niin, se on niitä salaisuuksia, jotka eivät koskaan näe päivän valoa",
lisäsi kokki vakuuttaen.
"Mielelläni en ketään syyttäisi", sanoi laivuri, "mutta minun täytyy.
Ainoa, joka on voinut ottaa rahat, on herra Hutchins."
"Mitä? — Tämä pyhä mieskö?" huudahti Dan. "Muuta kuin nauraa, en taida
sellaiselle ajatukselle."
"Sitä ei hän olisi voinut tehdä", sanoi poika. "Hän oli aivan liian
hurskas."
"Hutchins on ottanut nämä 23 puntaa", sanoi laivuri päättävästi, "eli
sanokaamme 18, sillä viisihän minä saan takaisin."
"Nyt taidatte erehtyä sir", vastasi Dan.
"Kas niin, antakaa rahat takaisin", sanoi laivuri ankarasti.
"Ei, suokaa anteeksi, sir, sitä me emme tee", sanoi kokki omasta ja
toisten puolesta, asettaen toisen jalkansa kajuutan rappusten alimmalle
astuttavalle. "Veli Hutchins antoi meille rahat siksi, että lauloimme
niin hyvin psalmeja. Niin hän sanoi, emmekä me olleet velvolliset
uskomaan, etteivät rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Eihän meillä,
pojat, ollut mitään syytä epäillä sitä, eihän?"
"Miten se olisi voinut tulla kysymykseenkään", vastasivat kaikki
esimerkiksi kelpaavalla yksimielisyydellä.
He seurasivat kokkia kannelle, nojautuivat laivan syrjään ja katselivat
kaiholla paikkaa, jossa viimeisen kerran olivat nähneet hyväntekijänsä.
Surullisen aavistuksen valtaamina, etteivät koskaan enää tapaisi
hänen kaltaistansa ihmisystävää, hajaantuivat he kukin suunnalleen ja
valmistautuivat päivän töihin.