Ahkerasti oli tehty työtä koko lauantai-ilta ja yö, ja vihdoin kymmenen
aikaan sunnuntai-aamuna oli Bylgia täydessä merikunnossa, luukut
paikoillaan ja kansi puhtaaksi lakastuna ja pestynä. Laivuri itse
ja perämies seisoivat kannella ja katselivat ajatuksissaan Thamesin
hiljalleen kohti merta juoksevaa, likaista vettä.
"Miten aikaisin hän tulee?" sanoi laivuri ja vilkasi huolimattomasti
pitkin laituria.
"Noin puoli yhdentoista aikaan", vastasi perämies. "Olitte oikein
kohtelias, kun luovutitte hyttinne hänelle, kapteeni."
"Sellaista ei kannata kehua", vastasi laivuri. "Olen tavannut teidän
vaimonne jonkun kerran ennemmin, George, ja todellakin täytyy sanoa,
ettei löydy montaa niin kaunopuheliasta ja hienokäytöksistä naista."
"Samaa on minun sanottava teistä", sanoi perämies, "tarkoitan teidän
vaimostanne."
"Jokainen mies", jatkoi laivuri, "joka makaa mukavasti hytissään ja
antaa naisen riisua ja vaatettaa ahtaassa kajuutassa, saisi hävetä
silmänsä täyteen."
"Kas, tuollahan tavarat jo tulevatkin", sanoi perämies ja täytti
hitaasti piippunsa. "Mitä hän kaikilla noilla tekee, en saa järkeeni.
Heti kun akkani on saanut päähänsä matkustaa, niin mitä hän tekee?
Rientää kauppakadulle ja ostaa itselleen uuden hatun, kalliimman kuin
varat myöten antaisivatkaan."
"Sellaisia ne ovat kaikki", sanoi laivuri. "Minun on ihan yhtäläinen. —
Vaan mitäs tuo poika etsii?"
Poika tuli ihan laiturin reunalle ja vastasi itse puolestaan.
"Kuka on kapteeni Bunnett?" kysyi hän kimakalla äänellä.
"Kyllä se minä olen poikaseni", vastasi laivuri.
"Tässä olisi kirje teille."
Laivuri aukasi kuoren, raapasi partaansa ja katsoi perämieheen.
"Joskus saa hyvääkin liiaksi", sanoi hän lopulta.
"Miten niin?" kysyi perämies.
"Minunkin vaimoni tulee mukaan", sanoi laivuri. "Hän kirjoittaa
saapuvansa aamupäivällä, enkä minä millään muotoa saa purjehtia ilman
häntä."
"Sepä harmillista", sanoi perämies ymmärtäen olevansa velvoitettu
jotakin sanomaan.
"En tullut puhuneeksi hänelle teidän vaimonne matkasta", sanoi laivuri,
"Mihin ne molemmat nyt panemme? Aivan varmaa kai on, että teidän
vaimonne tulee?"
"Aivan varmaa."
"Ei suinkaan hän voisi; lykätä tuonnemmaksi matkaansa?" sanoi laivuri,
ja kääntyi poispäin.
"Mahdotonta! Hän on jo saanut uuden hattunsa", vastasi perämies. "Ei
suinkaan teidänkään vaimonne voisi odottaa?"
Laivuri pudisti päätään. "Mutta löytyy sentään eräs keino", sanoi hän
toivovasti. "Ehkä he sopivat hyvin keskenään. Jakakoot hytin."
"Ja silloin pelaamme whistiä vapaa-aikoina", sanoi perämies ja asteli
laivurin jälestä kajuuttaan.
"Ahdas se on, mutta kodikas", sanoi laivuri avaten hytin oven.
Samaan aikaan saapui rantaan kahdet ajoneuvot ja tuskin rouva Bunnettin
tavarat olivat laiturilla, kun siihen jo ilmaantui rouva Fillsoninkin
kotelot. Molemmat naiset, aivan outoja keskenään, vilkuilivat
uteliaasti toisiaan ja katselivat odottavasti Bylgian tyhjää kantta.
"George!" huusi rouva Fillson, pitkä kaunis nainen ja korotti äänensä
melkein kirkunaksi, voittaakseen läheisen nostokoneen rätisevän kolinan.
Oli onneton sattuma, että laivurilla ja perämiehellä oli sama
ristimänimi.
"George", huusi rouva Bunnett ja katsoi harmilla toista.
"George", kirkui rouva Fillson ja maksoi katseet korolla.
"Hampsu!" sanoi rouva Bunnett hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa,
ettei naapurinsa sitä olisi kuullut.
_"George!"_
Ei kuulunut vastausta.
_"George!"_ huusivat molemmat naiset yht'aikaa.
Ei vieläkään vastausta.
Löytyi vielä yksi George laivalla, kanssissa, ja seuraten uteliaiden
toveriensa tyrkkäyksiä, nousi tämä herrasmies kannelle ja katseli
kummissaan kauniita huutajia.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän vihdoin pässimäisesti.
"Sanokaa kapteeni Bunnettille, hänen rouvansa olevan täällä."
"Kyllä", vastasi merimies ja aikoi lähteä matkaansa, kun rouva Fillson
huusi hänet takaisin.
"Sanokaa herra Fillsonille, että hänen rouvansa on täällä", sanoi hän
kohteliaasti.
"All right, rouva", vastasi mies ja riensi ilmoittamaan näitä mieluisia
uutisia. Molemmat naineet miehet ryntäsivät kannelle ja heti ensi
silmäys ilmaisi heille naisten välin rikkoutuneen.
"Mitäs kuuluu, kapteeni Bunnett?" kysyi rouva Fillson, hymyillen
lumoavasti.
"Hyvää huomenta, rouva Fillson", vastasi laivuri ja koetti välttää
vaimonsa katsetta. "Tässä on minun vaimoni, rouva Bunnett."
"Hyvää huomenta, rouvaseni", sanoi rouva Fillson ja kohenteli uutta
hattuaan sormenpäillään.
"Hyvää huomenta", vastasi rouva Bunnett kylmästi. "Olette varmaankin
tuoneet tavaroita miehellenne?"
"Hän seuraa mukana", sanoi laivuri, hyvillään saadessaan sen sanotuksi.
"Odottakaa silmänräpäys, niin nostan teidät ylös."
Hän autti molemmat naiset kannelle ja koittaen väkistenkin ylläpitää
iloista keskustelua, laskeutui hän edellä kajuuttaan. Onnettomuutta
ennustavan hiljaisuuden vallitessa saivat naiset kuulla olevansa
pakoitetut jakamaan laivurin hytin keskenään.
"Se on ainoa mahdollisuus", sanoi perämies, turhaan odotettuaan, että
asianomaiset sanoisivat jotakin.
"Ja avara se kylläkin on, kun tarkemmin sitä katselee", sanoi laivuri
ja asetti päänsä kallelleen, nähdäkseen jos hytti siten katsottuna
näyttäisi suuremmalta.
"Kolmellekin siellä on tilaa, jos oikein hätä tulisi", sanoi perämies
rohkeasti.
Naiset eivät vieläkään puhuneet mitään, mutta rouva Bunnettin poskille
oli noussut palolippu, mikä ei ennustanut hyvää hänen miehelleen.
Löytyi ainoastaan yksi matka-arkun paikka koko hytissä ja rouva
Fillson oli pitänyt varansa ja sovittanut omansa siihen. Kun se oli
kunnollisesti tehty, nousi hän kannelle, miehensä kanssa, katselemaan
seutua ympärillä.
"George", sanoi rouva Bunnett pahantapaisesti, kun pariskunta oli
jäänyt kahdenkesken.
"Niin, kultaseni?"
"Lähetä pois tuo nainen", sanoi rouva Bunnett käskevästi.
"Ei käy laatuun", vastasi laivuri päättävästi. "Oma syysi, ettet
ennemmin ilmoittanut tulostasi."
"Niin, minä tiesin sen, ettet sinä tahtoisi minua mukaasi", sanoi
rouva Bunnett ja ruusut hänen hatussaan värisivät. "Perämies ajattelee
huvia hänen vaimolleen, mutta minä raukka saan istua kotona, pestä ja
paikata sinulle ja siivota huoneita. Ooh, minä kyllä tiedän... ei sinun
tarvitse sanoa mitään."
"On liian myöhäistä muuttaa sitä enää", sanoi laivuri. "Minun pitää
kannelle nyt; parasta kun seuraat mukana sinäkin."
Rouva Bunnett seurasi miestään ja pysytteli niin kaukana kuin
mahdollisia perämiehen rouvasta, katsellen ikäänkuin hallitsijatar,
miten miehet nostivat purjeita ja ankkurin. Puhalsi suotuisa
länsi-tuuli ja Bylgia halkaisi aaltoja, vesi keulassa kohisten.
Vielä päivällisaikaan oltiin vilkasliikkeisessä seudussa, joten
laivuri, salaiseksi mielihyväkseen, taisi lähettää perämiehen yksinään
pitämään seuraa naisille päivällispöydässä. Tämä näytti takaisin
tullessaan kovin vaalealta ja pelästyneeltä ja kohdatessaan laivurin
katseen, kohotti hän merkitsevästi olkapäitään.
"Ei mitään rumia sanoja?" kysyi laivuri puoleksi kuiskaten.
"Eipä juuri", vastasi perämies. "Mutta sitä enemmän, niin kutsutuita
'hienoja viittauksia'."
"Minä ymmärrän."
"Ellette nyt ymmärrä", sanoi perämies, "niin teepöydässä kyllä tulette
ymmärtämään. Minä en enää aio istua yksinäni heidän kanssaan. Jos
kysytte mitä olen syönyt, on minun mahdoton sanoa sitä."
Hän vetäytyi syrjään, kun pöytätoverinsa samassa nousivat kannelle.
Laivuri päätti kukistaa kapinan heti alkaessa, huusi molemmat naiset
luokseen ja selvitteli heille vastaantulevien laivojen merkillisyyksiä.
Vaan keskellä hänen esitelmäänsä, poistui rouva Bunnett ja tyytyi
edempää katselemaan onnetonta miestään, — kasvoillaan ilme kuin
marttyyreilla pyhissä tauluissa.
Tee-pöydässä, oli miesten osa surkea. Rouva Bunnett ojensi rouva
Fillsonille teekupit, vilkaisemattakaan häneen, ja rouva Fillson
seurasi esimerkkiä, tarjotessaan leipää ja voita. Kun hän veti
tarjottimen takaisin, oli se tyhjä ja rouva Bunnett noukki, harmista
melkein haljeten, leipäviipaleita helmastaan.
"Ooh! Minä olen niin pahoillani", sanoi rouva Fillson.
"Sitä ette suinkaan ole", sanoi rouva Bunnett terävästi. "Ehdollanne
sen teitte."
"No, no, no...", yrittivät molemmat miehet heikolla äänellä.
"Minun mieheni tietysti vaan istuu ja katselee rauhassa, kun minua
häväistään", sanoi rouva Bunnett ja nousi suuttuneena tuoliltaan.
"Ja minun mieheni hörppii teetään, välittämättä, jos minua syytetäänkin
valehtelemisesta", sanoi rouva Fillson ja loi harmistuneen katseen
perämieheen.
"Jos sinä luulet, että minä makaan samassa hytissä tuon naisen kanssa,
George, niin suuresti erehdyt", sanoi rouva Bunnett pelottavalla
äänellä. "Ennen olen vaikka lattialla."
"Ja minä makaan ennen vaikka romuraudoilla", sanoi rouva Fillson ja
vilkasi vihollisensa luisevia ruumiinmuotoja.
"No, sitten makaamme me perämiehen kanssa siellä", sanoi laivuri. "Sinä
saat perämiehen kojun ja rouva Fillson makaa kajuutan sohvalla. Ei
suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, George?"
"Ei, Georgella ei tietystikään ole mihinkään mitään vastaan", huudahti
rouva Fillson. "George myöntyy kaikkeen, kun on kysymys hänen
vaimostaan."
"Jos sinä hiukankin olisit miesmäinen, George", ähkyi rouva Bunnett,
"et noin antaisi loukata minua."
"Ja jos sinä olisit hiukankin miesmäinen", sanoi rouva Fillson,
kääntyen mieheensä, "vapauttaisit minut tuon naisen seurasta. Koskaan
et sinä katso minun parastani."
Hän ryntäsi kannelle, jonne rouva Bunnett'kin pian seurasi. Molemmat
miehet jatkoivat hiljaisuuden vallitessa syömistään.
"Meidän täytyy tehdä riita keskenämme heidän mielikseen", sanoi vihdoin
laivuri ja asetti tyhjän kuppinsa pöydälle. "Ennen he eivät ole
tyytyväisiä."
"Se ei käy", sanoi perämies ja taputti laivuria olalle.
"Teeskentelemme, tarkoitan", sanoi tämä.
"Se ei kävisi luonnollisesti", sanoi perämies. "He huomaisivat sen.
Olemme nyt purjehtineet viisi vuotta yhdessä, eikä koskaan ole pahaa
sanaa vaihdettu."
"No, jos te tiedätte paremman keinon, niin laulakaa ulos", sanoi
laivuri vähän äkäisesti. "Tätä tällaista ei ihminen voi kestää."
"Katsotaan nyt ensin, miten käy aamiaisellakin", sanoi perämies
ja sytytti piippunsa. "Jos se onnistuu yhtä huonosti, kuin tähän
saakkakin, niin voimmehan, heidän mielikseen, koetteeksi, vähän
riidelläkin."
Aamiainen seuraavana aamuna, oli kerrassaan kauhea; rouvat suoraan
yllyttivät miehiään vihollisuuksiin. Siinä he eivät sentään
onnistuneet; mutta aamupäivän kuluessa, sopivat miehet asiastaan ja
seuraavalla aterialla puhkesi myrsky.
"Minä en tahdo surkutella itseäni, enkä loukata kenenkään tunteita",
sanoi laivuri, vilkaisten perämieheen, "mutta jos hiukan vähemmällä
kolinalla voisitte syödä ruokanne, George, olisin erinomaisen
kiitollinen teille."
"Vai niin, todellakin", sanoi perämies — ja hänen vaimonsa suoristi
yht'äkkiä selkänsä.
Molemmat sotaakäyvät voimat katselivat toisiaan kiukkuisin katsein ja
ponnistivat ajatuksiaan uusien loukkauspuheiden keksimiseen.
"Syötte kuin sika", jatkoi laivuri.
Perämies ajatteli niin kauan musertavaa vastausta, että hänen vaimonsa
kadotti kärsivällisyytensä ja hypähti purppuranpunaisena seisomaan.
"Kuinka rohkenette puhua siten minun miehelleni?" huusi hän. "George,
tule heti kannelle!"
"En minä välitä hänen puheistaan", sanoi perämies, joka juuri oli
alottanut päivällisensä.
"Tule heti!" sanoi hänen vaimonsa ja työnsi pois lautasen.
Perämies nousi huoaten, huomasi kauhistuksen ja osaanoton välähdyksen
laivurin silmissä, mutta vastasi siihen samanlaisella, täynnä
voimatonta raivoa.
"Käyttäkää suurempaa veistä, kapteeni", sanoi hän häijysti. "Tuon
pienen raukan voitte jonakuna kauniina päivänä niellä vatsaanne."
Kysymyksessä oleva ase nyrkkiin puserretussa kädessään kääntyi laivuri
ja tirkisteli miestä, kivettyneenä hämmästyksestä.
"Ellen olisi kapteeni tällä laivalla", sanoi hän käheästi, "ja
pakoitettu käymään hyvällä esimerkillä, saisitte komean selkäsaunan
noista sanoistanne, George."
"Teidän paraaksenne se vaan oli, kapteeni Bunnett", sanoi rouva Fillson
ivallisesti. "Minä kerran tunsin erään ruotu-ukon, joka aina söi
veitsellä ja lopulta söi itsensä kuoliaaksi."
"Niin, sen hän teki ja hänellä ei ollut puoliksikaan niin suurta suuta,
kuin teillä", lisäsi perämies varottavasti.
"Kapteeni tai miehistö", sanoi laivuri, melkein tukahtuneena, "mutta
tätä en enää siedä. Tulkaa kannelle, George, ja toistakaa nuo sananne."
Ennenkuin perämies ennätti seurata haastetta, tarttui vaimonsa hänen
käteensä ja kauhistuksen huudolla kiersi rouva Bunnett käsivartensa
laivurin kaulaan, kieltäen häntä liikkumasta paikaltaan.
"Vartokaa, kunnes tapaan teidät maalla, poikaseni", sanoi laivuri
uhaten.
"Minä kyllä yksinkin vien laivan kotiin, jahka olen pehmittänyt
teidät", vastasi perämies ja nousi rouvansa kanssa kannelle.
Iltapäivällä ei kumpikaan pari virkannut sanaakaan, miehet vaan
vaihtelivat katseita. Kun rouvat vihdoin olivat menneet alas, lähestyi
perämies hupaisesti hymyillen vihollistaan.
"Hyvin, poikani", sanoi hän sydämellisesti.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi laivuri, suuttuneella ihmetyksellä.
"Tarkoitan teeskenneltyä tapaanne riidellä", sanoi perämies. "Teitte
sen kerrassaan mainiosti. Minäkin koitin pitää puoliani, mutta se ei
käynyt likimainkaan niin hyvin kuin teiltä."
"Tarkoitatteko, ettette tarkoittanut, kuten sanoitte"? kysyi laivuri.
"Tietysti", vastasi perämies, ja näytti hyvin hämmästyneeltä. "Ette
suinkaan tekään sitä tehnyt?"
"En", sanoi laivuri ja nielasi. "En, tietystikään en. Mutta te ajoitte
myöskin asianne hyvin, George. Mainion hyvin."
"En puoliksikaan niin hyvin kuin te", sanoi perämies. "Niin, me kai
jatkamme yhä?"
"Se kai parasta", vastasi laivuri. "Vaan ei suinkaan liene
tarpeellista, että samaa tapaa seuraamme. Tarkoitan veitsien nielemistä
ja muuta sellaista."
"Ei, ei", sanoi perämies hätäisesti.
"Ja jos te voisitte saada vaimonne Summercovesta matkustamaan junalla
kotiin George, saisimme ehkä vähän rauhaa täällä."
"Hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle sellaista pyyntöäkään", sanoi
perämies. "Saatte luvan käskeä häntä itse, kapteeni."
"Sitä en tee", sanoi laivuri päättävästi. "En koskaan voisi laivallani
kohdella naishenkilöä sillä tavalla. Toivon sentään tietäväni, miten
käyttäytyä, niin veitsellä kuin syönkin."
"Unohtakaa pois tuo", sanoi perämies ja punastui. "Odottakaamme nyt
vielä ja katsellaan mihin asiat kääntyvät", lisäsi hän toivovasti.
Seuraavina kolmena päivänä ei tultu mihinkään parempaan tulokseen ja
riita, miesten teeskennelty ja naisten teeskentelemätön kärjistyi
huippuunsa. Oli selvää, että naiset pitivät näitä kahakoita hauskempina
kaikkia muita huvituksia laivalla. Kun molemmin puolin puhjettiin
suonenvedon tapaiseen itkuun, jota miehistö katseli suurella
osanotolla, oli naineiden miesten ryhdyttävä ajattelemaan voimakkaampia
keinoja.
"Asia käy päivä päivältä pahemmaksi", sanoi laivuri alakuloisesti.
"Me tulemme koko miehistön ivan esineiksi, ennenkuin pääsemme heistä.
Vielä päivä ennenkuin saavumme Summercoveen, viisi tai kuusi siellä ja
vähintäin viisi paluumatkalla."
"Murha ennen sitä tulee tapahtumaan", sanoi perämies ja pudisti päätään.
"Jospa saisimme ne molemmat junaan", jatkoi laivuri.
"Se maksaa rahaa."
"Mutta ne olisivat oikein käytettyjä rahoja."
"Eivätkä ne siihen suostu", sanoi perämies. "Ei kumpikaan."
"Olen ennenkin nähnyt naisväen riitelevän", sanoi laivuri, "mutta
silloin on ne kuitenkin voinut pitää aisoissa. Se juuri on onnettomuus,
että pitää asua näin ahtaasti."
"Ajatelkaa, jos sanoisimme, ettei laiva ole merikelpoinen", ehdotti
perämies.
"Silloin ne eivät erkanisi meistä pahallakaan", sanoi laivuri.
"Niin luulen minäkin", sanoi perämies miettivänä. "Mutta riennossa
ne lähtevät, jos sanomme laivalla olevan rokkoa, tai jotain muuta
sentapaista."
Laivuri murisi myöntävästi.
"Koetus ei suuria maksa", jatkoi perämies. "Juuri kun saavumme
satamaan, niin voimme antaa jonkun miehistöstä — esimerkiksi pojan —
sairastua rokkoon."
"Miten se käy päinsä?" kysyi laivuri, vähän ivallisesti.
"Antakaa minun hoitaa koko asia", vastasi perämies. "Minulla on ajatus,
jonka mukaan sen pitäisi onnistuman."
Hetkisen epäiltyään myöntyi laivuri, vasten parempaa tahtoansa.
Seuraavana päivänä, kun hitaasti lähestyttiin Summercovea ja
matkustajat olivat kannella tähystämässä satamaa, ryntäsi kokki
pelästyneen näköisenä kannelle ja kuiskasi jotakin laivurin korvaan.
"Mitä?" huudahti tämä. "Tyhmyyksiä!"
"Mitä?" kysyi rouva Bunnett'kin ja kääntyi ympäri.
"Kokki on saanut päähänsä, pojan sairastuneen rokkoon", sanoi laivuri
naurahtaen.
Molemmilta naisilta pääsi heikko huudahdus.
"Tyhmyyksiä!" sanoi rouva Bunnett vaaleten.
"Loruja", lisäsi rouva Fillson ja hänen suupielissään värähti.
"Niin", sanoi kokki levollisesti, "rouva tietystikin tietää parhaiten,
mutta minä olen kerran purjehtinut parkkilaivassa, jossa rokko oli
hyvin ankara; minun pitäisi tietää miltä se näyttää."
"Niin ja nyt luulette kaikkia rokoksi", sanoi rouva Bunnett epävarmalla
äänellä.
"Kuulkaa nyt rouva", sanoi kokki ja teki teatterimaisen liikkeen, "ehkä
haluatte tulla katsomaan häntä."
"En", läähätti rouva Bunnett ja otti pari askelta taaksepäin.
"Kapteeni tulee varmaankin", kysyi kokki.
"Sinä pysyt paikallasi, George", sanoi käskevästi rouva Bunnett.
"Pysykää vähän edemmällä kokki."
"Ja pitäkää suunne kiini, maalle päästyämme", sanoi perämies. "Teidän
ei ole tarvis laulaa sitä koko kaupungille, sillä silloin on mahdotonta
saada apuväkeä lastinpurkaukseen."
"Kyllä, kyllä", sanoi kokki ja asteli poispäin. "Minä en rokkoa pelkää.
Olen siinä kerran ollut, eikä se minuun koske."
"Ooh, minä toivoisin olevani kaukana tästä inhottavasta laivasta",
huokasi rouva Fillson hermostuneesti. "Täällä ei ole muuta kuin
selkkauksia. Miten kauan vielä kestää, ennenkuin pääsemme Summercoveen,
kapteeni Bunnett?"
"Puolessatoista tunnissa sen pitäisi mennä", vastasi laivuri.
Molemmat naiset huokasivat levottomina ja katselivat jännityksellä
satamaan, joka vähitellen sukeltautui näköpiiriin.
"Minä matkustan junassa takaisin", sanoi rouva Bunnett. "Kerrassaan
inhoittavaa, että vapaa-aikansa tällä tavalla pilaa."
"Se kuuluu asioihin, joita ei voi auttaa", sanoi hänen miehensä.
"Parasta, että annat minulle vähän rahaa", jatkoi rouva. "Aijon
vuokrata huoneen kaupungissa päiväksi, tai pariksi, nähdäkseni miten
tauti kehittyy."
"Matkusta sinä vaan suoraan kotiin", sanoi laivuri.
"Tyhmyyksiä", vastasi rouva Bunnett kiivaasti. "Ajattele, jos sinä
itse vielä saisit rokon, silloin minun kuitenkin pitää olla täällä ja
katsoa, että saat hyvää hoitoa. Olen varma, ettei rouva Fillsonkaan
matkusta."
Rouva Fillson ojensi kätensä herra Fillsonille ja sanoi, ettei hän
mitenkään sitä voisi tehdä.
"Myllynkivi putoaisi hartioiltamme, jos matkustaisitte", sanoi perämies
laivurinkin edestä.
"Joka tapauksessa emme kuitenkaan matkusta ennen päivää eli paria",
sanoi rouva Bunnett ja katsoi melkein ystävällisesti rouva Fillsonia.
Tämän selityksen perusteella, sekä naisten innokkaista pyynnöistä, oli
miesten, joskin vastenmielisesti, hellitettävä rahat.
"Muistakaa, ettette puhu asiasta mitään kaupungissa", sanoi perämies,
kohdatessaan laivurin harmistuneen katseen.
"Mutta pitäähän teidän saada lääkäri", sanoi rouva Bunnett.
"Minä tunnen erään täällä", sanoi perämies, "ja haen hänet."
Hän astui jonkun askeleen syrjään ja iski silmää laivurille. Tällä
ei kuitenkaan ollut halua puhelemiseen ja loppumatka satamaan kului
täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Heti kun laiva kunnollisesti oli kiinni laiturissa, lähtivät rouvat
etsimään itselleen asuntoa. Tunti sen jälkeen saapui sana, että huone
oli saatu, siisti ja mukava, vaikkakin se tuli vähän kalliimmaksi, mitä
ensin oli ajateltu. He pyysivät etteivät miehensä antautuisi mihinkään
tarpeettomaan vaaraan ja lähettivät pesua varten tarttumista ehkäisevää
saippuaa.
Kolme päivää viipyivät rouvat Summercovessa, tulivat hyviksi ystäviksi
ja tekivät, levottomuudesta huolimatta, pitkiä kävelymatkoja
ympäristössä. Vähintäinkin kaksi kertaa päivässä lähetettiin sairaalle
lihalientä ja muita herkkuja, mutta ne eivät koskaan tulleet kajuuttaa
edemmäksi, sillä liikettä välittävä pieni poika, oli saanut jyrkän
määräyksen olla astumatta laivaan. Neljännen päivän aamulla tulivat
rouvat itse niin lähelle laivaa kuin uskalsivat — ottamaan jäähyväisiä.
"Kirjoita, jos tauti pahenee", huusi rouva Bunnett.
"Tai jos sinä saat rokon, George", lisäsi rouva Fillson.
"Hän on jo paranemaan päin", sanoi perämies. "Olkaa huoleti!"
Molemmat rouvat näyttivät tyytyväisiltä ja kääntyen ainakin joka
kymmenennen askeleen päästä heiluttamaan nenäliinojaan, poistuivat he
rautatieasemalle päin.
"Jos minä joskus vielä otan naisväkeä laivaani, niin nielköön minut
paholainen elävänä", sanoi laivuri. "Mutta kuka tuo vanha herra on?"
Hän osoitti vanhaa valkopartaista miestä, joka lähestyi kuunaria musta
laukku kädessään.
"Kapteeni Bunnett?" kysyi mies.
"Se olen minä", sanoi laivuri.
"Vaimonne lähetti minut", sanoi mies. "Nimeni on Thompson, — tohtori
Thompson. Hän kertoi teillä olevan ison rokon laivalla. Tahdon nähdä
sairaan."
"Meillä on jo lääkäri", sanoivat laivuri ja perämies yht'aikaa.
"Vaimonne sanoi sen, mutta hän tahtoi välttämättä, että minä tulisin
katsomaan potilasta", sanoi tohtori Thompson. "Se on myöskin minun
velvollisuuteni piirilääkärinä."
"Nyt olette saanut asiat kauniiseen kuntoon", huokasi kauhistunut
laivuri moittivasti.
"Jokainen voi joskus tehdä tyhmyyden", kuiskasi perämies. "Antakaa
hänen tulla laivaan, eihän meillä rokkoa ole. Pahimmassa tapauksessa
syytämme kokkia koko asiasta."
"Se kai lienee parasta", sanoi laivuri ja autti lääkärin laivaan.
Perämies juoksi kanssiiin, ja pakotti raivostuneen pojan kiireesti
riisumaan vaatteensa ja asettautumaan vuoteelle.
Syvän hiljaisuuden vallitessa tutki tohtori potilasta ja kaikkein
suureksi hämmästykseksi, käski hän miehistönkin pistää ulos kielensä,
yskiä ja puhaltaa.
"Miten kauan poika on ollut kipeänä?"
"Suunnilleen neljä päivää", vastasi hämmästynyt laivuri.
"Tästä näette, miten käy, kun salaa tällaisia asioita", sanoi tohtori
ankarasti. "Te olette pitäneet sairaan täällä, vaikka hänet välttämättä
olisi ollut vietävä sairaalaan. Nyt sitä on jokaisessa noissa
miesraukoissa."
"Mitä?" huudahti laivuri. "Heissä — mitä?"
"Rokkoa tietystikin", sanoi lääkäri. "Vieläpä vaikeinta laatua. Rokko
on sisällinen. Rakkuloista ei yhtäkään ole päälle noussut."
"Ooh! Peijakas!" ihmetteli laivuri ja miehistö huokasi onnettomana.
"Miksi sitä sitten luulitte?" kysyi tohtori ankarasti. "Nyt ei heitä
enää voi muuttaa, miesten on ruvettava sänkyyn, jokaisen, ja teidän on
perämiehen kanssa hoidettava heitä."
"Mutta jos se tarttuu?" sanoi perämies valittaen.
"Siihen saatte mukautua", sanoi lääkäri, mutta lisäsi vähän lempeämmin:
"Koitan iltapäivällä lähettää tänne pari hoitajatarta. Siihen saakka
saatte tehdä parhaanne."
"Hyvä, sir", sanoi laivuri sortuneella äänellä.
"Mitä ensiksi on tehtävä", sanoi tohtori, nousten hitaasti rappuja,
"on, että valelette heitä kylmällä vedellä. Tehkää se kerran joka
puolen tunnin kuluessa siksi kunnes kuumenäppylät lyövät ulos."
"Tapahtuu", sanoi laivuri. "Mutta kiiruhtakaa hoitajattaria, sir."
Hän jäi seisomaan sanattomana, kunnes tohtori katosi näkyvistä, sitten
riisui hän, raskaasti huoaten, takkinsa ja ryhtyi työhön.
Koko aamupäivän valelivat laivuri ja perämies miehistöään, odotellen
väsymyksen sekaisella kärsimättömyydellä kuumenäppylöitä, samoin kuin
miehistökin. Kokki kirosi ja hyppi kuin vimmattu joka kerta kuin
ämpärillinen kylmää vettä valui pitkin hänen alastonta ruumistaan.
"Toivoisin nyt jo hoitajattarienkin tulevan, George", läähätti laivuri,
kun hetkeksi istuttiin puhaltamaan. "Tämä on kauheaa työtä."
"Pahempaa kuin viimeisellä tuomiolla", sanoi perämies surullisesti.
"Halloo!" kuului ääni laiturilta.
Molemmat miehet kääntyivät katsomaan huutajaa.
"Halloo!" vastasi laivuri alakuloisesti.
"Mitä te olette lörpötelleet rokosta?" kysyi äsken tullut.
Laivuri viittasi väsyneesti keulaan.
"Viidellä kappaleella, tuolla, on sitä", sanoi hän. "Oletteko tekin
tohtori."
Vastaamatta mitään hyppäsi mies laivan kannelle ja astui kiireesti
kanssiin, toisten kahden seuratessa jälessä.
"Älkää seisoko valon edessä", ärjäsi mies. "Antakaa kun katson teitä,
pojat."
Hän alkoi tutkia puhtaaksi valeltuja miehiä ja murisi ihmetellen.
"He ovat saaneet ankaria kylmiä kylpyjä", sanoi laivuri huomattavalla
ylpeydellä.
"Mitä?" kysyi mies.
Laivuri selitti asian lähemmin ja katsoi kummissaan ympärilleen, kun
lääkäri yht'äkkiä alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sopimaton nauru kiusasi
epämiellyttävästi potilaittenkin korvia ja Joe Burrows nousi varovasti
istumaan kojussaan ja koetti nyrkillään ulottua mieheen.
"Teitä on narrattu", sanoi tohtori ja kuivasi silmiään.
"En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi laivuri arvokkaasti.
"Joku on vetänyt nenästä teitä", sanoi tohtori. "Ylös hullut! Teissä ei
ole enempää rokkoa kuin minussakaan."
Lääkäri lähti matkaansa ja miehet kiroten puoleksi helpotuksesta,
puoleksi kiukusta, nousivat etsimään vaatteitaan.
"Kuka on voinut tehdä tuollaista", sanoi perämies ajattelevana.
Laivuri pudisti päätään, mutta hetkinen senjälkeen selvisi hänen
katseensa vähäisen. Hän otti piipun suustaan ja viittasi peukalollaan
kohden rautatieasemaa. Ja perämies vähän tuumittuaan, nyökkäsi
myöntävästi.