"Vanhat rappuset Wappingissa", sanoi rääsyinen kantaja, heittäen
olalleen aivan uuden merimiesarkun ja lähtien eteenpäin. "Tunnen kyllä
paikan, kapteeni. Ensi matkako, sir?"
"Tuhat tulimmaista, tietystikin", vastasi arkun omistaja, pieni
epämiellyttävän näköinen, neljäntoista vuotias poika. "Älkää kiiruhtako
niin hitosti — kuuletteko?"
"All right, sir", sanoi mies ja kääntyi katsomaan seuraajataan.
"Se ei ole teidän ensi matkanne, kapteeni", sanoi hän ihmettelevällä
äänellä. "Näkeehän sen heti ensi silmäyksellä. Miksi köyhää työmiestä
petkutatte."
"Niin, luulenpa kylläkin, ettei merellä paljoa löydy, jota minä en
tietäisi", sanoi poika, hyvillään mielistelevästä puheesta. "Peräsin
ylihankaan! Ylihankaan, sanon minä."
Mies totteli heti ja loppumatka kulettiin täten suureksi harmiksi
kaikille vastaantulijoille.
"Puoli kruunua on liian vähän tästä", sanoi mies, asettaessaan arkun
rappusten ylimmälle astuttavalle ja istui sen päälle odottamaan maksua.
"Menen Susan Janeen", sanoi poika ja kääntyi rappusista kiini
pitelevään soutajaan.
"All right", vastasi tämä. "Arkku alas vaan."
"Nostakaa arkku veneeseen", käski poika kantajaa.
"All right, kapteeni", sanoi kantaja hymyillen. "Mutta puoli kruunua
ensin, ellette pahaksu."
"Kuusi penceä sanoitte asemalla", tuumi poika.
"Kaksi ja kuusi penceä", sanoi mies yhä hymyillen. "Mutta minulla on
vähän nuhaa, jotta puhun huononpuoleisesti. Ette taitanut sentähden
kuulla sitä kahta ollenkaan. Puoli kruunua on taksa, eikä meillä ole
oikeutta halventaa sitä."
"En minä sitä kenellekään sano", ehdotti poika.
"Anna miehelle puolikruununsa" sanoi soutaja, käyden vihaiseksi, "se on
maksu ja minä tahdon 18 penceä.
"All right", vastasi poika. "Sehän on halpaa. Mutta ennen laivalle
tuloani en voi maksaa, sillä taskussani on vaan kuusi penceä. Kapteeni
laivalla kyllä antaa loput."
"Kuka antaa?" kysyi soutaja mahtavasti.
"Kapteeni", vastasi poika.
"Anna tänne puoli kruunua", ärjäsi kantaja, "tai ennen pitkää lennät
arkkuinesi yli syrjän."
"Odottakaa sitten minuutti, juoksen vaihtamassa", sanoi poika ja
kiiruhti matkaansa.
"Nyt se meni vaihtamaan puoli puntaa, tai ehkä kokonaisenkin", sanoi
soutaja. "Huoleti olisitte voinut pyytää viisi shilling'iä."
"Niin, lisätkää nyt tekin", sanoi kantaja sydämellisesti. "Mutta mitä
pirua nyt? Luulenpa..."
"Arkku alas!" komensi samassa pojan seurassa saapuva
poliisikonstaapeli. "Ottakaa kuusi penceänne ja menkää. Toisen kerran
jos teidät vielä tapaan tällaisissa aikomuksissa, niin..."
Lause päättyi kesken ja kantaja sai pari iskua niskaansa.
"Soutajan taksa on kolme penceä", sanoi hän pojalle. "Odotan tässä,
kunnes saavutte laivaan."
Poika asettui veneeseen ja ähkyen, puhkuen sousi mies laivojen väliin.
Vilkaistessaan ensin poikaan, sitten konstaapeliin rannalla, sylkäsi
hän pilkallisesti yli veneen syrjän.
"Vahva, komea mies, eikös totta?" sanoi poika.
Soutaja ei ollut kuulevinaan, katsahti vaan sivulleen ja käänsi venheen
kohti vähäistä kuunaria, jonka kannella kaksi miestä katseli olentoa
veneessä.
"Se on poika, josta kerroin", sanoi laivuri. "Ja muistakaa, että tämä
on merirosvojen laiva."
"Lukuisine merirosvoineen", vastasi perämies purevasti ja katsoi
miehistöä. "Joukko laiskoja, unisia kelvottomia..."
"Se on pojan tähden", keskeytti laivuri.
"Mistä hänet olette löytänyt?" kysyi perämies.
"Hän on erään ystäväni poika", vastasi laivuri. "Nyt on hän saanut
päähänsä, että hänestä pitää tulla merirosvo ja isän tähden olen minä
sanonut laivamme olevan ryövärilaivan. Muuten ei poikaa olisi saatu
mukaan."
"Kyllä minä hänelle ryöväystä opetan, minä", tuumi perämies ja naurahti.
"Aika hupsu hän on", jatkoi laivuri. "Ahmittuaan ensin mielin määrin
kaikenlaisia ryöväriromaaneita, sai hän päähäänsä ruveta intiaaniksi ja
lähti parin samanikäisen kanssa samoilemaan maita mantereita. Mutta kun
hän aikoi ruveta ihmissyöjäksi, panivat toiset vastaan ja ilmoittivat
asian poliisille. Tämän jälkeen yritteli hän murtovarkautta ja kokeilu
maksoi hyvät rahat isälle."
"Mutta mitä te hänellä teette?" kysyi perämies.
"Otan, isän mieliksi, tyhmyydet hänen päästään", sanoi laivuri
pidätetyllä äänellä, kun soutuvene kolahti kuunarin kylkeen. "Menkää
nyt ja ilmoittakaa miehistölle, mitä heiltä odotan. Kun kerran
onnellisesti olemme merellä, ei sellaista leikkiä enään tarvita."
Perämies meni muristen matkaansa ja pieni matkustaja kiipesi laivaan.
Soutaja seurasi arkun kanssa, pisti saamansa kuparirahat taskuunsa ja
meni sanaakaan sanomatta matkaansa.
"Jaha! Sinä olet siis täällä Ralph", sanoi laivuri. "No mitäs pidät
laivasta?"
"Näyttäähän se olleen mukana yhdessä jos toisessakin", vastasi poika ja
katseli tyytyväisenä ympärilleen. "Mutta missä ovat aseenne?"
"Hst! — Hiljaa", sanoi laivuri ja asetti sormen suulleen.
"Minä ymmärrän", sanoi poika. "Mutta minun puolestani voitte vapaasti
puhua."
"Aikanaan saat kyllä tietoosi kaikki", sanoi laivuri ja kääntyi esiin
kömpiviin matruuseihin, jotka koettivat peittää tirskuvia naamojaan
likaisten käsiensä taakse.
"Tässä on uusi toveri, pojat", sanoi hän. "Hän on tosin pieni, mutta
aine on hyvää."
Vastatullut nosti rintaansa ja katsoi epäilevästi miehistöä. Ollakseen
rosvoja, näyttivät he tosiaankin liian hyvännäköisiltä ja naurettavilta.
"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti
pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.
"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi
Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen
parkumisensa."
"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle.
"Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii.
Näytä hänelle nyt kojunsa."
"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti
edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana,
— se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha
merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."
"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisesti
Dobbsia.
"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.
"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei
kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa,
vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä
teille mitään."
"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.
"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme.
Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."
Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa
vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen
toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin
polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.
"Niin, minä en anna hänen tehdä pahaa teille", vastasi tämä lohduttaen.
"Mutta hän _tekee_ minulle pahaa", kirkui poika. "Hän tekee pahaa
minulle juuri nyt."
"No niin, varro vaan, kunnes saan hänet maalle kanssani", sanoi Jem.
"Oma muijansakaan ei ole tunteva häntä, kun lasken hänet kynsistäni."
Pojan vastaus oli virta hävyttömyyksiä, pääasiallisesti tarkoittaen
Jemin ruumiillisia puutteellisuuksia.
"Kas niin, älkää olko epäkohtelias, sanoi merimies tirskuten.
"Kierosilmäinen linnunpelätti", kirkui Ralph villisti.
"Jahka olet lopettanut tuon nuoren herran kanssa, Dobbs", sanoi Jem
valitulla kohteliaisuudella, "tahtoisin minä lainata häntä vähäsen,
opettaakseni säädyllisyyttä."
"Hän ei tahdo erota minusta", virnisteli Dobbs. "Huomaahan poika kuka
hänelle hyvää tahtoo."
"Varroppas vaan...", nyyhki Ralph, kun Jem repäsi hänet Dobbsin
polvilta.
"Hellalletta", ihmetteli Jem. "Luulempa hänen itkevän. Monta merirosvoa
olen eläissäni nähnyt, mutta tämä tosiaankin on ensimäinen laatuaan."
"Antakaa pojan olla rauhassa", sanoi kokki, lihava hyvänluontoisen
näkönen mies. "Kas niin, tule tänne, poikaseni. Eivät he niin pahaa
tarkoita, miltä näyttää."
Iloisena päästyään kiusaajistaan, riensi Ralph kokin luokse, mutta puri
hammasta häpeästä, kun tämä kunnon mies otti hänet polviensa väliin ja
kuivasi hänen silmänsä johonkin, jota hän kutsui nenäliinaksi.
"Teistä kyllä tulee hyvää", sanoi hän ystävällisesti. "Teistä kyllä
tulee yhtä hyvä merirosvo, kuin mekin olemme, jahka vaan valmiiksi
tulette."
"Niin, odottakaa vaan ensimäistä yhteentörmäystä", nyyhkytti poika.
"Ellei silloin eräs henkilö saa kuulaa selkäänsä, on se minun vikani."
Molemmat matruusit katsahtivat toisiinsa.
"Vai se se kova olikin, jonka tunsin", sanoi Dobbs. "Ja minä kun luulin
sitä tuppipuukoksi."
Enempää kursailematta, tarttui hän poikaa kaulukseen ja kaivoi hänen
taskustaan pienen, halvan revolverin. "Katsoppas tätä, Jem!"
"Kyllä, jahka ensin otat sormesi liipasimesta", sanoi Jem vähän
happamen imelästi.
"Minä heitän sen yli syrjän", sanoi Dobbs.
"Älä hulluttele, Bill", huudahti Smithers ja pisti aseen taskuunsa.
"Joku lasi olutta sillä aina heltiää. Pois tieltä, Bill, merirosvojen
kuningas haluaa kannelle."
Bill astui syrjään ja laskettuaan pojan rauhassa muutaman rappusen,
sysäsi hän yht'äkkiä hartioillaan pojan takapuoleen, jotta Ralph
syöksyi kannelle mahalleen. Kiireesti oli poika kuitenkin taas pystyssä
ja otettuaan arvokkaamman asennon, nojautui hän laivan syrjään ja
katseli halveksivasti ahertavia "työmuurahaisia" laiturilla ja joella.
Yöllä nostettiin purjeet ja päivän koittaessa ankkuroitiin Longreachin
ulkosatamaan, jossa tynnöreillä lastattu lotja pian tuli kuunarin
sivulle. Poika vainusi seikkailuja, kuullessaan astioiden sisältävän
ruutia. Lastattiin kymmenen tonnia, lotja irroitettiin, kansiluukut
asetettiin paikoilleen ja Susan Jane jätti sataman.
Tämä oli pojan ensimäinen matka ja hän katseli uteliaasti merellä
purjehtivia laivoja. Matruusien kanssa oli rauha jo solmittu ja nämä
koettivat turhaan pelottaa poikaa verta jähmetyttävillä jutuilla
seikkailuistaan.
"Hän on koko kirottu nulikka, totta totisesti, se hän on", sanoi Bill,
joka itsekin oli ihmetellyt kertomistaitoaan. "Ajatelkaas, hän nauroi
vaan, kun kerroin heittäneeni rintalapsen haikaloille."
"Aivan samantapainen, kuin muutkin pojat, Bill", sanoi kokki.
"Odottakaa nyt, kunnes itsekin saatte niitä seitsemän, kahdeksan
kappaletta."
"Mitä siellä teet poika?" kysyi laivuri, kun Ralph, jota merimiesten
jutut eivät enää huvittaneet, asteli kädet housuntaskuissa ympäri
peräkantta.
"En mitään", vastasi poika.
"Pysyttele sitten toisessa päässä laivaa", sanoi laivuri, "ja mene
auttamaan kokkia perunain kuorimisessa."
Ralph epäili, mutta perämiehen huulilla näyttäytyvä iva-hymy, sai hänet
pian tekemään päätöksensä.
"Minä en ole tullut tänne perunoita kuorimaan", sanoi hän ylpeästi.
"Vai niin", sanoi laivuri kohteliaasti. "Ja minkätähden tänne sitten
olet tullut, ellei ole epäkohteliasta kysyä?"
"Taistellakseni vihollisen kanssa", sanoi Ralph.
"Tule tänne", käski laivuri.
Poika totteli hitaasti.
"Kuuleppas", sanoi laivuri. "Minä aion rutistaa vähän järkeä
tyhmään kalloosi. Olen kuullut järjettömistä leikeistäsi maalla
ja kun isäsi kertoi, ettei sinua voi pitää aisoissa, päätin minä
ottaa sen tehdäkseni. Ja sen saatkin nähdä, ettei kanssani ole yhtä
helppo leikitellä kuin hänen. Miten lapsellista ajatellakin! Tämäkö
merirosvojen laiva! Sinun ikäisesi pojan pitäisi jo tietää, ettei
sellaisia enää löydy."
"Tehän sanoitte olevanne merirosvo", sanoi poika. "Muuten en mukaanne
olisi lähtenytkään."
"Senpä tähden niin sanoinkin", sanoi laivuri.
"Mutta koskaan en voinut sinua luulla sellaiseksi pässinpääksi, että
todeksi sitä ottaisit. Merirosvo! Jopa nyt peräti! Näytänkö minä sitten
merirosvolta?"
"Ette, — ette todellakaan", vastasi poika pilkallisesti nauraen.
"Paremmin näytätte..."
"Miltä näytän?" kysyi laivuri ja astui askeleen lähemmäksi. "Miltä?"
"Olen unohtanut sen", sanoi Ralph varovasti.
"Elä valehtele", sanoi laivuri ja punastui, kuullessaan perämiehen
tirskuvan. "No laula ulos vaan! Annan kaksi minuuttia aikaa sinulle."
"Kadunlakasija", esitteli perämies, tullen avuksi. "Ämmä, nokikolari,
lumpunkokooja, taskuvaras, linnan vanki, pesumuija..."
"Jos olisitte hyvä ja hoitaisitte omat toimenne, George, ettekä
sekaantuisi asioihin, jotka teihin eivät koske, niin olisin erinomaisen
kiitollinen", sanoi laivuri puoleksi tukahtuneella äänellä. "No poika,
minkä näköiseksi aioit sanoa minua?
"Kuten perämieskin", sanoi Ralph pitkäveteisesti.
"Älä valehtele!" ärjäsi laivuri raivoissaan. "Et sinä sitä ole voinut
unohtaa."
"En olekaan", sanoi Ralph, "mutta en tietänyt, mitä te siitä
pitäisitte."
Laivuri katsoi epäilevästi poikaa, työnsi hattunsa takaraivolle ja
raappi hermostuneesti päätään.
Enkä myöskään tietänyt mitä perämies "siitä pitäisi", jatkoi poika.
Hän vapautti laivurin kiusallisesta kohtauksesta, juoksemalla
keittiöön. Susan Janen päällikkö katseli hetkisen tyhmistyneenä
ympärilleen ja kääntyi sitten perämieheensä.
"Hänestä ette hevillä ota selvää", sanoi tämä viimeksimainittu ja
nyökkäsi. "Todellinen pieni saatana."
Laivuri ei vastannut, mutta kun perunat olivat valmiita, sai nuori
merimiehen alku ryhtyä kiillottamaan messinkejä, senjälkeen siivota
kajuutan ja lopuksi auttaa kokkia pannujen ja patojen puhdistuksessa.
Perämies sillä aikaa piti tarkastuksen hänen arkussaan.
"Näistä hän saa hullutuksensa", sanoi hän kajuuttaan palattuaan,
kainalossaan paksu pinkka pieniä kirjoja. "Kuulkaas nimiä vaan: —
'Tyynen meren leijona', 'Yksikätinen merirosvo', 'Kapteeni Kiddin
viimeinen matka'..."
Hän istuutui lähelle kajuutan ikkunaa ja alkoi selailla kirjoja,
lukien laivurillekin tuon tuostakin jonkun kultamurusen. Viimemainittu
kuunteli alussa halveksien, vaan lopulta oikealla jännityksellä.
"En todellakaan saa mitään kokonaisuutta luvustanne, George", sanoi hän
harmistuneena. "Kuka oli Rudolph? Lukekaa enemmän."
Perämies luki taukoamatta kolme ensimäistä vihkoa ja kolmas loppui
juuri kuin Rudolph ui kilpaa kahden haikalan ja veneenlastillisen
ihmissyöjäin kanssa. Mutta tähän vihot loppuivatkin, vaikka perämies
uudestaan tarkasti pojan arkun.
"Muuta ei häneltä voinut odottaakaan", sanoi laivuri suuttuneena.
"Vaan minäpä opetan hänelle järjestystä, totta totisesti! Nuo kirjat
lukitsette arkkuunne, George, ettekä anna niitä pojalle."
Aavalle merelle saapuminen alkoi nyt tuntua kuunarilla. Edessäpäin
näkyi vaan sininen meri, jolla valkeat purjeet ja savuavat sauhupiiput
kiidättivät Englannin tavaroita mailman markkinoille.
Seuraavat päivät oli poika joko merikipeä, tai työssä; tätä
viimemainittua käytti laivuri hyvänä lääkkeenä merirosvohoureita
vastaan ja edelliseen neuvoi kokki parhaaksi suolaista sianlihaa.
Kun vihdoin viidentenä aamuna päästiin Fairhaveniin, oli poika
seitsemännessä taivaassa, nähdessään taas maata ja rakennuksia.
Fairhaveniin jätettiin vaan osa lastista ja Ralph hommasi, toisten
mukana, housut ja paidanhihat kiverrettyinä. Kun työ oli valmis,
nostettiin uudestaan ankkuri ja purjehdittiin noin 30 penikulman päässä
olevaan Lawportiin, johon ruutilasti oli jätettävä.
Perille päästyä oli ilta ja pakoveden aika, joten ankkuroitiin
kaupungin lävitse juoksevan joen suuhun.
"Purjehdimme neljän tienoilla sisään", sanoi laivuri perämiehelle.
"No Ralph? Tuntuuko ollenkaan paremmalta, kun vähän olen naputellut
tyhmyyksiä päästäsi?"
"Paljonkin paremmalta, sir", vastasi poika kunnioittavasti.
"Ole kiltti poika", sanoi laivuri ja pysähtyi kajuutan rappusille,
"niin saat jäädä, jos sinua haluttaa, pitemmällekin laivaan. Nyt saat
mennä kojuusi, sillä huomen aamulla on aikaisin oltava pystyssä."
Poika jäi yksin kannelle. Miehistö istui kanssissa ja poltteli, paitsi
kokkia, joka hääräili jotakin omaan laskuunsa keittiössä.
Tunti senjälkeen hiipi hänkin lepäämään. Molemmat matruusit nukkuivat
jo ja kokki aikoi juuri ryömiä kojuunsa, kun samassa huomasi pojan
vuoteen tyhjäksi. Ihmetellen hieroi hän nenäänsä, nousi kannelle ja
katseli ympärilleen, vaan kuin ei mitään näkynyt, palasi hän takaisin.
"Missä poika on?" kysyi hän ja ravisteli Jemiä käsivarresta.
"Mitä?" mörisi Jem ja nousi istumaan. "Kenen poika?"
"Meidän, — Ralph?" sanoi kokki. "Minä en löydä häntä mistään. Ettei hän
vaan olisi mennyt yli syrjän, varpusraukka."
Kun Jem kieltäytyi neuvottelemasta asiasta, herätti kokki Dobbsin.
Dobbs murisi muutamia kirouksia ja nukkui uudestaan. Kokki nousi
taas kannelle, etsi kaikista mahdollisista paikoista, kiipesi
kappaleen matkaa mastoonkin, missä ei eläissään ollut käynyt, ja kun
ei jälkeäkään näkynyt pojasta, tyytyi hän, joskin vastenmielisesti
johtopäätökseen, että poika oli pudonnut mereen.
"Varpusraukka", sanoi hän surkutellen ja katseli, ympärilleen. Hitaasti
asteli hän peräkannelle ja pudisti päätään, mutta vilkaistuaan perän
taakse, pelästyi hän, päästi tahtomattaan huudon ja hieroi silmiään.
Laivavene oli myöskin kadonnut.
"Mitä?" kysyivät molemmat merimiehet, kun kokki törmäsi kanssiin ja
ilmoitti uutisen. "Jos se on poissa, niin se on poissa."
"Eiköhän liene parasta mennä ilmoittamaan asia laivurille?" sanoi kokki.
"Anna hänen itse ottaa selvä asioistaan", sanoi Jem ja kehräsi
tyytyväisenä, kuin kissa pahnassaan. "Vene on hänen. Hyvää yötä!"
"Ja uuden siitä vaan saamme", sanoi Dobbs haukotellen. "Elä tuskittele
asioista, jotka sinuun eivät koske, kokki."
Kokki tyytyi neuvoon ja tehtyään muutamia yövalmistuksia, sammutti hän
lampun ja hyppäsi kojuunsa. Vaan samassa päästi hän pahan parahduksen,
heilautti itsensä taas lattialle, haparoitsi tulitikkuja ja sytytti
lampun uudestaan. Minuutti senjälkeen, herätti hän julmistuneet
ystävänsä kolmannen kerran.
"Jätä rauhaan minut, kokki", sähisi Dobbs.
"Ellet sinä nylje häntä, teen sen minä", kirkui Jem ja koetti ylettyä
nyrkillään kokkiin.
"Pään alukseeni oli nuppineulalla kiinnitetty kirje", sanoi kokki
vapisevalla äänellä ja piteli likaista paperipalasta lampun edessä.
"Mitä se meille kuuluu", sanoi Jem. "Tuki turpasi! Kuuletko sinä."
Mutta kokin käytöksessä oli jotakin pelottavaa.
"Rakas kokki", luki hän kuumeentapaisella levottomuudella. "Minä olen
tehnyt koneellisen helvetinkoneen ja asettanut sen lastiruumaan, ruudin
viereen, ollessamme Fairhavenissa. Epäilemättä pamahtaa se tänä yönä,
kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta aivan varma en ajasta ole. Älkää
puhuko toisille mitään, vaan hypätkää yli syrjän ja uikaa maalle. Minä
olen ottanut veneen. Olisin teidätkin vienyt mukanani, vaan kun kerran
kerroitte uineenne seitsemän penikulmaa aallokossa, on teidän helppo..."
Luku katkesi nyt paikalla, sillä kuulijat ryntäsivät kojustaan villiä
vauhtia kannelle ja suoraa päätä kajuuttaan, jonka hämmästyneille
asukkaille he, henki kurkussa, kertoivat kirjeen pääsisällön.
"Mitä hän on kätkenyt lastiruumaan?" läähätti laivuri.
"Helvetinkoneen", sanoi perämies. "Sellainen kone, jolla ne
räjähyttävät parlamenttitalojakin ilmaan."
"Mitä kello nyt on?" kysyi Jem huolestuneena.
"Suunnilleen puoli yksitoista", vastasi kokki vavisten. "Yritetään
huutaa, ehkä ne kuulevat maalle."
Miehet kokoontuivat laivan syrjälle ja hurja huuto kaikui yön
hiljaisuudessa. Useimmat Lawportissa olivat jo menneet sänkyihinsä ja
ainoastaan ravintoloista ja joistakuista rakennusten ikkunoista loisti
tuli.
Uudestaan kuului kuolleitakin herättävä karjunta ja kauhistunein
silmäyksin vilkuilivat miehet lastiruuman luukkuja. Syvän hiljaisuuden
vallitessa kuului heikko vastaus maalta. Huudettiin uudestaan, kuin
hullut, kunnes vihdoin kuului veneen kölin raappiminen santaan ja
senjälkeen airojen käyttämisen tervetullut ääni.
"Kiiruhtakaa!" parkui Dobbs, kun vene tuli näkyviin pimeästä.
"Miks'ette kiiruhda?"
"Mikä hätänä?" kuului veneestä.
"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia
laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"
Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina;
sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.
"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen.
Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja
molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.
Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen
epäiltyään hänen jälessään.
"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat
suussa kalisten.
Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat
laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä,
mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem
oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen,
veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja
mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena
ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"
Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä.
Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat
airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli
kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät
he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut
olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti
sanansaattaja aukasemaan ne.
Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin
pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.
"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi
mennä ja hinata alus merelle."
Ei kukaan vastannut.
"Pelastaakseen Lawportin", jatkoi vanhus tunteellisesti. "Olisinpa minä
vaan kahtakymmentä vuotta nuorempi..."
"Vanhan miehen tehtävä se olisi", kuului ääni joukosta.
Laivuri katseli himokkaasti laivaansa, ja kiukkuisesti joukkoa,
mutta ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi vähitellen uskoa, että koko
selkkauksesta oli päästy paljaalla pelästyksellä.
Kello löi kaksi ja väkijoukko alkoi hajaantua. Rohkeimmat asukkaat,
joita veto ei miellyttänyt, sulkivat ikkunansa ja lapset, jotka
vuoteiltaan olivat lähetetyt kävelymatkalle sisämaahan, palasivat
vähitellen takaisin. Kello kolmelta katsottiin vaaran olevan ohitse ja
päivän koittaessa nähtiin Susan Jane eheänä ankkurissa.
"Nyt menen minä takaisin", sanoi laivuri yht'äkkiä. "Kuka seuraa
mukana?"
Jem, perämies ja kaupungin poliisikonstaapeli tarjoutuivat. Lainattiin
vene, jota ennenkin oli käytetty, soudettiin kuunariin ja alotettiin
etsiminen ruumassa tavattomalla varovaisuudella. Työ kysyi hermoja
— ainakin alussa, vaan kun ei mitään löytynyt, kävivät miehet
rohkeammiksi ja katselivat lopulta noloina toisiaan.
"Minä pahasti epäilen, ettei täältä löydy mitään", sanoi konstaapeli
pilkallisesti nauraen ja istuutui ruutitynnörille. "Poika on vaan
narrannut teitä."
"Siltä se vähitellen näyttää", murisi perämies. "Koko kaupunki tulee
nauramaan meitä."
Laivuri katseli ympärilleen, eikä sanonut sanaakaan. Vaan yht'äkkiä
kumartui hän, päästi hämmästyksen huudon ja sieppasi jotakin
rikkinäisen hinkalon takaa.
"Jopas löysin sen", huusi hän. "Pois tieltä!"
Kiireesti ryntäsi hän kannelle, pitäen löytöään niin kaukana kuin
mahdollista itsestään ja heitti sen kauas veteen. Kuului huimaava
hurraa parista lähellä olevasta veneestä ja rannalta vastasi heikko
kaiku.
"Oliko tuo helvetinkone?" kuiskasi hämmästynyt Jem perämiehelle.
"Minusta se näytti hummerilaatikolta."
Perämies pudisti päätään ja katseli konstaapelia, joka ahnain
silmäyksin tirkisteli paikkaa, mihin laatikko katosi.
"Niin, olen kuullut ihmisistä, jotka senlaisenkin tähden ovat
saattaneet henkensä vaaraan", sanoi hän ivallisesti.