Yht'äkkiä tuli melua ja elämää kannelle, kiukkuisia huutoja säesti
taukoamaton koiran haukunta; priki Arethusan laivurin veitsi pysähtyi
matkalla suuhun ja vaihdettuaan silmäyksen perämiehen kanssa, nousi hän
seisomaan.
"No nyt ne lurjukset taas kiusaavat sitä eläinraukkaa", huudahti hän
vihaisena. "Se on kerrassaan halpamaista."
"Rupert kyllä puolensa pitää", sanoi perämies levollisesti ja jatkoi
rauhassa syömistään. "Kun kaikki asiat ympäri käyvät, onkin se juuri
hän joka on halpamainen."
"Te olette yhtäläinen, kuin kaikki toisetkin", tiuskasi laivuri ja kun
suuri ruskea koira samassa juosta lönkytteli kajuuttaan, taputteli hän
sitä päähän ja silitteli sen pörröisiä karvoja. "Vanha Rup, poikani.
Mitä ne nyt taas ovat sinulle tehneet?"
Koira istuutui tyytyväisen näköisenä laivurin tuolin viereen ja
kuunteli rauhallisena kajuutan ovesta sisääntunkeutuvaa tyytymätöintä
sorinaa.
"No, mikä nyt taas on?" kirkasi laivuri.
"Se on taas tuo kirottu koira", kuului suuttunut ääni ulkoa. "Mene alas
ja näytä jalkasi, Joe."
"Päästäkseni uudesta lihakappaleesta sääressäni", sanoi toinen ääni,
yhtä vihaisena. "Kiitoksia paljon vaan."
"Minä en ehdi katselemaan teidän koipianne, enkä haluakaan", huusi
laivuri. "Ja tottakai koira puree, kun sitä ärsyttää."
"Kukaan ei ole sitä ärsyttänyt", kuului taas vihainen ääni. "Se puri jo
toisen kerran, mutta nyt se saakin maksaa sen, Joelle, — eikös totta
vaan, Joe?"
Joen vastausta ei eroittanut, vaikka laivuri höristeli korviaan.
"Kuka se on, joka koiralle kostaa", kysyi hän ja astui ylös kannelle,
koiran jolla näytti olevan syytä varovaisuuteen, seuraten kintereillään.
"Se olen minä, sir", vastasi Joe Batts, jonka sääressä olevaa suurta
haavaa kokki pesi vedellä ja saippualla. "Koira saa vaan purra yhden
kerran, mutta Rup on nyt jo purrut kaksi kertaa tällä viikolla."
"Maanantaina puri se minua", sanoi matruusi, joka ennenkin oli puhunut.
"Nyt on sen tuomio langennut."
"Tukkikaa kitanne", ärjyi laivuri vihoissaan. "Luulet kai olevasi
täysioppinut lakimies, Sam Clark. Mutta minä sanon sinulle, että
koiralla on oikeus purra, miten monta kertaa tahansa, kun ei se vaan
pure samaa henkilöä kahta kertaa."
"Minä en tosiaankaan ole koskaan kuullut sitä niin tulkittavan",
vastasi Sam, hiukan hämillään.
"Se on viisain koira maailmassa", sanoi laivuri, hellästi silittäen
koiraansa, "ja lakipykälät se kyllä tuntee. Olen varma, ettei se toista
kertaa purisi ketään teistä."
"Mutta entäs niitä, joita se vielä ei ole purrut?" kysyi pelästyen
kokki.
"Älä valittele, ennenkuin mitään on tapahtunutkaan", neuvoi laivuri.
"Ellet sinä ärsytä sitä, ei se myöskään sinuun koske."
Hän meni takaisin kajuuttaan, jatkamaan päivällistään ja koira katosi
hänen mukanaan.
"Tätä ei enään kärsitä pitemmälle, Joe", sanoi nyt Clark päättävästi.
"Tämä on tehnyt lopun asiasta."
"Missä sitä valkoista on?" kysyi kokki kuiskaten.
"Minun arkussani", vastasi Clark. "Ostin sitä samana iltana, kuin koira
puri minua."
"Se on vähän uhkarohkeaa."
"Miten niin?" kysyi Sam halveksivasti. "Koira syö sen ja kuolee. Kuka
tietää mistä se on kuollut? Ja mitä epäilyksiin tulee, niin saa ukko
epäillä, miten paljon haluaa, todistuksia ei tietystikään löydy."
Vahvemman tahto voitti, kuten tavallista, ja seuraavana aamuna kun
laivuri tuli kannelle, näki hän parahiksi Joen heittävän lihavan sillin
jälleen hyvällä päällä olevalle Rupertille. Kolmella hyppäyksellä oli
laivuri koiran luona, tarttui sitä niskanahkaan ja saatuaan kalan sen
ahneista leukaluista, heilutti sitä vahingon iloisena ilmassa.
"No nyt tapasin hänet, itse työssä", huusi hän, kun perämies tuli
kannelle. "Minkätähden sinä tämän koiralle annoit?" kysyi hän, pahan
omantunnon vaivaamalta Joelta.
"Päästäkseni sen ystäväksi", tapaili Joe hädissään.
"Kala on myrkytetty, lurjus, ja sinä tiesit sen", sanoi laivuri
koittaen hillitä vihaansa.
"Ei, vieköön minut vaikka..."
"Vaikene!" kirkasi laivuri. "Sinä olet yrittänyt myrkyttää minun
koirani."
"En, sitä en ole."
"Vai et ole koittanut tappaa sitä myrkytetyllä sillillä?"
"En, totta totisesti, sir", vastasi Joe. "Miten sellaista olisin voinut
tehdä?"
"No, sitä parempi", sanoi laivuri. "Ellei se ole myrkytetty, niin syö
se itse. Silloin pyydän anteeksi sinulta."
"En tosiaankaan aijo syödä koiran jätteitä", sanoi Joe ja astui
askeleen taaksepäin.
"Koira on niin puhdas kuin sinäkin", satoi laivuri. "Ennen minä hänen
loppunsa, syön, kuin sinun."
"Syökää se sitten, sir", sanoi Joe, epätoivoisen rohkeudella. "Jos
se on myrkytetty, kuolette te ja minä hirtetään teidän murhastanne.
Pitemmälle en tosiaankaan voi mennä."
Kuului mutinaa ympärillä seisovasta miesjoukosta ja kaikki katselivat
laivuria huomattavalla odotuksella.
"No, sitten saa poika syödä sen", sanoi laivuri. "Syö tämä silli,
poika, niin saat kuusi penceä."
Laivapoika lähestyi hitaasti, katsoi miehistöstä laivuriin, laivurista
miehistöön ja sai ennen pitkää jalat allensa.
"Jos luulette sen olevan myrkytetyn", keskeytti perämies, "niin teidän
ei pitäisi pakottaa poikaa syömään sitä. Minä en tosiaankaan pojista
pidä, mutta rajansa sentään kaikella."
"Se on myrkytetty", sanoi laivuri ja heilutti silliä onnettoman Joen
nenän edessä, "ja ne tietävät sen. No niin! Panempa säilyyn sen ja
rantaan päästyämme tarkastetaan se. Se on oleva surullinen päivä
sinulle, Batts, kuin varmasti saan tietää kalan sisältävän myrkkyä.
Kuukauden vankeutta vähintäin saat."
Hän kääntyi ympäri ja meni kajuuttaan, niin mahtavana kuin rikki
revittyä silliä kantava herrasmies vaan jotenkin taisi. Täällä asetti
hän sen puhtaalle lautaselle ja lukitsi visusti hyttiinsä.
Kahden päivän ajalla ei miehistö kuullut sanaakaan koko kalasta,
ainoastaan laivurin silmät loistivat onnettomuutta ennustavina joka
kerta kuin katseensa tapasi Joen. Ilma oli melkein troopillinen,
ei hengähdystäkään tuntunut tuulesta, ja Arethusa, kauheine
salaisuuksineen, keinuili peilikirkkailla mainingeilla, liikahtamatta
sanottavasti paikoiltaan.
"Ooh! Ettekö tahtoisi säilyttää tuota silliä hytissänne, George?" sanoi
laivuri perämiehelle, kun seuraavana iltana istuttiin ja juotiin teetä,
"tulen, joka kerta aivan raivoihini, nähdessäni sen."
"En. Se on mahdotonta, kapteeni", vastasi perämies päättävästi.
"Näinkin se tarpeeksi minua suututtaa. Ja kun ajattelen heidän
myrkyttämisaijettaan ja viatonta koira-raukkaa, olen vähällä tukahtua.
Koitan vaan unohtaa koko asian."
Laivuri vilkasi vinosti perämieheen ja kaasi uutta teetä kuppeihin.
"Ei suinkaan tiedossanne sattuisi olemaan kannellista peltiastiaa?"
kysyi hän vihdoin epäröiden.
Perämies pudisti päätään.
"Katselin sellaista juuri tänä aamuna", sanoi hän. "Ei löydy edes
pulloa, johon voisimme pistää sen ja välttämättä on se saatava kannen
tai korkin alle."
"En mielelläni antaisi myötenkään", sanoi laivuri. "Siitä tulisi noille
irvisteleville marakateille liian suuri hauskuus. Muuten sen kylläkin
heittäisin yli syrjän. On mahdotonta säilyttää sitä tässä kuumuudessa."
"Kuulkaapas! Minä keksinkin keinon", sanoi perämies. "Te kutsuttu Joen
tänne ja käskette hänen säilyttämään sen kanssissa. Se on opetukseksi
heille kaikille."
"Ja hän tietysti toimittaisi sen heti yli syrjän, - hullu!" huudahti
laivuri kärsimättömästi.
"Tietysti hän sen tekee", vastasi perämies, "mutta se on paras ja
arvokkain keino päästä koko kapineesta. Silloin voitte kutsua häntä,
miksi haluatte, — haukkua koko hänen loppuelämänsä. — Ja samalla he
juuri näyttävät olevansa syyllisiä."
Se tosiaankin näytti parhaalta keinolta. Laivuri joi teensä ja nousi
kannelle. Miehistö kutsuttiin kokoon peräkannelle ja julistettiin
heille päätös, jonka loppuponnessa uhattiin kauheimmat rankaisut ja
onnettomuudet, jos silli katoaisi. Kokki sai noutaa sen kajuutasta ja
irvistellen otti Joe lautasen käteensä.
"Ja muistakaa", sanoi laivuri mennessään, "jätän sen nyt teidän
huostaanne ja jos se katoaa, tapahtuu se vaan teidän kättenne kautta
— siis selvä todiste rikollisuudestanne; jonka mukaan minä tulen
toimimaan."
Selvitys tuli pikemmin kun hän oli odottanutkaan. Istuessaan seuraavana
aamuna aamiaisella, astui Joe hiukan pelästyneenä kajuuttaan ja Sam
Clark seurasi häntä, tyhjä lautanen kädessään.
"No, mitä nyt?" kysyi laivuri vihaisena.
"Se on siitä sillistä, sir", vastasi Joe ja väänteli lakkia käsissään.
"No?"
"Se on poissa", vastasi Joe valittavalla äänellä.
"Tarkoitat kai, että olet heittänyt sen yli syrjän, kirottu lurjus",
kirkui laivuri.
"En, sir."
"Se kai itse käveli yli kannen ja lopuksi hyppäsi mereen", sanoi
perämies pilkallisesti.
"Ei, sir", vastasi Joe peloissaan. "Koira on syönyt sen, sir."
Laivuri kääntyi ympäri ja katseli miestä, suu selällään.
"Onko — koira — syönyt sen? kysyi hän hämmästyen.
"Kyllä, sir. Clark näki sen tekevän sen, — eikös totta Clark?"
"Kyllä! Kyllä minä sen näin", vakuutti Clark auttavana. Hänellä olikin
suuri syy puolustaa Joeta, koska hän itse yöllä oli heittänyt sillin
mereen.
"Pian se nyt nähdään", jatkoi Joe. "Minun viattomuuteni joka
tapauksessa on tullut todistettua. Ja saatte nähdä, ettei koirallekaan
mitään vahinkoa tapahdu. Katsokaas vaan sitä."
Laivurin rinta nousi ja laski tiheään, vaan hän ei puhunut sanaakaan.
"Ja ellette usko puhettani, sir, niin voitte nähdä vielä lautasenkin,
jonka se nuoli puhtaaksi", sanoi Joe. "Annappas lautanen tänne, Sam."
Hän kääntyi ympäri, ottaakseen sen toveriltaan, vaan tämä arvoton
todistaja, pudottikin samassa lautasen lattiaan, kiiruhti kiivainta
vauhtia kajuutan rappusille ja onnistuikin tavattomien ponnistusten
avulla pääsemään kannelle, jonne Joekin, tämä totuutta rakastava mies,
ennen pitkää saapui, vahvojen käsivarsien takapuolelta auttaessa.