Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen.
Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina
emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut
mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla
tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista
— ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti
erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi
kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun
syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin.
Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta
häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä.
Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta
kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen
huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua
tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni.
Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen
ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan.
Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on
enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista.
Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa.