Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän
on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti
tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän
elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton,
ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle?
Sanoinkin kerran sen hänelle.
"Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän
kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia?
Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia
minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat
onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja
on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku
hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän
katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli
sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä."
"Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai
enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä.
Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa
sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli
ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään
tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni
häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin
silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan
olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija."
"Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla."
Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani,
vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —"
"Ja?"
"Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos
milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko
nähdä sen?"
Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua
nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka
vähälahjainen olento Teillä on edessänne."
Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä,
luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen
käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat
poissaolollaan."
"Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän
iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin
hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin
jotakin.
"Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä
filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa.
Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä
teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi
aivan eri äänellä:
"Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta
seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan
kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen,
ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran
kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan
kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä
en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja
tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni
mukaan voin toteuttaa ihanteitani."
"Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon
puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada
tietää enemmän.
"Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon
saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän."
"Mutta useimmat heistä eivät olisi tyytyväisiä siihen", väitin minä.
"Kyllä monetkin. Ei kaikki. Useat varmaan uneksivat toisenlaista,
suurta onnea, mutta se on suotu vain harvoille, eikä sekään aina ole
semmoinen, joksi he sitä ajattelevat. Minä tahtoisin käännyttää kaikki
kanssasisareni siihen mielipiteesen, että on olemassa muunkinlaista
onnea, kuin pitää huolen itsestään menemällä naimisiin, hyviin tahi
huonoihin, ja koko nuoruutensa ajan toimetonna sitä odottaa. Minä
tahtoisin, että he olisivat itsenäisiä kukin sillä alalla, jolle
he soveltuvat ja johon heidän voimansa ja kykynsä riittävät. Minä
tahtoisin vakuuttaa heitä siitä, että tunto velvollisuuksiensa
täyttämisestä ja siitä että voi olla hyödyksi on onnea kylliksi."
"Naisen vapautus tässä mielessä ei voi vahingoittaa ketään, mutta voi
estää monta onnettomuutta tapahtumasta. — Ennen luulin minä, että jos
tahtoi tehdä valmistustyötä jonkun asian hyväksi, tuli ainoastaan
pitää suurta melua, että koko maailma saisi kuulla, mitä huutajalla
oli sanomista. Mutta kun niin moni on samaa mieltä ja toinen huutaa
toistaan kovemmin, niin hukuttavat he toistensa äänen molemmin puolin;
ja nyt olen minä tullut huomaamaan, että on parempi kääntyä pienemmän
piirin puoleen eikä pitää niin suurta ääntä, vaan sen sijaan puhua
selvästi ja vakuuttavasti. Sillä tavoin voitetaan asialle paljoa
paremmin alaa."
"Ja kenen puoleen Te etupäässä käännytte?" kysyin minä. Minä ymmärsin
kyllä, mitä hän yleensä tarkoitti, mutta en kuitenkaan voinut saada
selvää käsitystä hänen toimintansa laadusta.
"Etupäässä niiden puoleen, jotka käyvät meidän
naisyhdistyskokouksissa", hän vastasi.
"Sinne pitää minun kerran tulla, kun tiedän, milloin te puhutte",
tokasin minä.
"Minä puhun hyvin harvoin. Minulla ei ole mitään puhujalahjaa. Ja
pääasiallisesti me toimimme käytännölliseen suuntaan. Me annamme
neuvoja niille, jotka eivät voi auttaa itseänsä, me koetamme ryhtyä
asiaan, missä laki jättää meidät naisraukat pulaan — minunhan en
tarvitse lähemmin selittää sitä Teille. Sen ohessa olen minä omasta
alotteesta perustanut iltakoulun nuorille tytöille, joilla päivisin ei
ole aikaa hankkia itselleen tietoja, jotta he suuremman sivistysmäärän
kautta helpommin voivat saada toimeentulonsa, esim. myyjättärinä
puodeissa. Minä koetan täten myös kohottaa heidän siveellistä
kantaansa. Heidän tulee saada korkeampia harrastuksia, niin että
heidän ei tee mieli heittäytyä sille, joka ensiksi tarjoaa heille
teaatteripiletin tahi korean rintasoljen."
Hän oli puhunut lämpimikseen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
loistivat. Minä kysyin, menestyikö hänen ponnistuksensa. Hän vastasi
vältellen. Täytyy toivoa, tilastollisesti sitä ei käy määrääminen.
Sillä välin oli jo hämärtynyt. Kiintyneinä keskusteluumme emme olleet
sitä huomanneet. Illan viileä ilma virtasi sisään avonaisesta ikkunasta
sekaantuen ikkunalla olevien kielojen tuoksuun. Hänellä on aina kukkia
huoneessaan, ainoa ylellisyys, jota hän hennoo itselleen. Nousin ylös
lähteäkseni.
"Minä kiitän Teitä", sanoin minä, "että olette niin selvästi esittäneet
minulle harrastuksenne, minulle ne ovat suuriarvoiset työnalaista
teostani varten. Sanokaa minulle vielä yksi asia; meille miehille ei
liene yhtään sijaa siinä olotilassa, jota Te tahdotte saada aikaan?"
"Ei, kaikissa tapauksissa vain sivuasiana."
"Imartelevaa. Kuinka suunnilleen?" kysyin käsi jo ovenkahvassa.
"Jokseenkin samanarvoinen, kuin meillä on teidän elämässänne. —
Hyvää iltaa!"