Tänään olen puhellut neiti Kellerin kanssa näytelmästäni. Jo
kauvan olin halunnut sitä, sillä luulin varmaan hänen puoleltaan
kohtaavani myötätuntoisuutta. Ei sitä pintapuolista myötätuntoa,
jota seurapiireissä, kuten esim. äskettäin, oli sille niin runsaassa
määrässä osoitettu, ja joka enemmän koskee tekijää kuin teosta, vaan
todellista, syvällisempää ymmärtämistä, joka virkistää sepittäjää ja
jota hän ikävöi. Että syvennytään asiaan ja kuitenkin pysytään siksi
ulkopuolella, että voidaan oikein arvostella.
Minusta tuntui neiti Keller olevan sopiva henkilö sellaisen osanoton
esineeksi, enkä ollut erehtynytkään. Hän näkyi tulevan kovin iloiseksi
siitä luottamuksesta, jota hänelle osoitin, ja kun minulla ei ollut
käsikirjoitus mukana, pyysi hän minun kertomaan hänelle sisällyksen.
Hänelle en epäröinnytkään kertoa sitä, ei ainoastaan sentähden,
että hän on vanhempi kuin nuo toiset, tahi että olisin tuntenut
vähemmän kunnioitusta häntä kohtaan, päin vastoin pidän häntä paljoa
kehittyneempänä. Minä aloin siis ilman pitempiä esipuheita.
Näytelmän sankari on Richard Warburg, erään tehtailijan poika, joka
kotiin tullessaan monivuotiselta ulkomaamatkaltaan, jonka hän oli
tehnyt täydentääkseen teknillisiä opintojaan, tapaa isänsä sairaana
ja tehtaan työmiehet täydessä työlakossa. Eräs heidän johtajistaan on
juuri uhkauksilla ja varoituksilla houkuttelemassa puolelleen niitä
vieraita apumiehiä, joita työnjohtaja oli tuottanut muualta. Sen sijaan
että olisi, niinkuin kaikki olivat odottaneet, tarmokkaasti ryhtynyt
toimenpiteisiin lakkolaisia vastaan, asettuu Richard työmiesten
puolelle. Hän on nuoruudestaan suosinut vapaampia mielipiteitä, viime
aikoina sosialistisiakin, ja tahtoo nyt koettaa panna niitä käytäntöön.
"Mutta — tämä on vain yksi puoli näytelmästä", keskeytin minä itseni,
"eikä se, johonka varsinkin tahdoin kääntää huomionne. Pyydän saada
antaa Teille koko kappaleen luettavaksi, jos se Teitä huvittaa."
"Kyllä paljonkin, luulee olevansa suosittu, kun saa nauttia jostakin,
ennenkuin se on kaikille suotu."
"Kaikille suotu!" nauroin katkerasti. "Sitä se ei tule olemaan koskaan."
"Miksi tarvitsee olla niin epäilevä?" torui hän, ja iloinen luottamus
kuvastui hänen kasvoistaan, ikäänkuin hän ei vielä koskaan elämässään
olisi tarvinnut taistella epäsuotuisaa kohtaloa vastaan. Sen sanoinkin
hänelle.
Hän kävi äkkiä totiseksi, ja hänen suuret harmaat silmänsä, jotka äsken
säteilivät rohkeutta ja luottamasta, himmentyivät.
"Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää
rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko
minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!"
"Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette
ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen
minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön,
joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei
vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen
kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan,
riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?"
"Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen."
Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle,
jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen
ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä
kertomustani. Minä jatkoin siis:
"Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että
se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman
sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi,
mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt."
"Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen.
"Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt
taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen
ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän
opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa
suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista
uudistustyötä."
"Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui.
"Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan,
joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy
yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä
vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno,
jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno'
mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin
kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli
silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden
toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta
tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut
entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard
itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa.
Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä
alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille,
ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että
naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan."
Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä
kysyin mikä hänelle tuli.
"Ei mitään, ei mitään", kielteli hän. "Minä tarkoitan vain — on
hyvin merkillistä, aivan erikoista Teidän tavoin sovittaa sellaisia
mielipiteitä käytäntöön — näytelmässänne tietenkin."
"Niin, niin minä teen ja siitä juuri loukkaannutaan."
"Tietysti, tietysti!" huudahti hän kiivaasti ja hänen huulensa
vapisivat. Miten hän on kummallinen, muuten niin tyyni ja vakava, mutta
minun näytelmäni, joka on mielikuvituksen tuote, vaikuttaa häneen kuin
todellinen elämä.
"Richard rakastaa siis Kristiinaa", aloin minä uudestaan, "ja tahtoo
naida hänet. Ollakseen häneen muussa suhteessa loukkaisi hän liian
paljon omaistensa tunteita. Mutta nyt kuuluu mitä erilaisimmilta
tahoilta epäedullisia huhuja Kristinan entisestä elämästä. Kerrotaan
hänen olleen luvattomassa suhteessa erään nuoren miehen kanssa ja
olevan aviottoman lapsen äidin. Richard kysyy häneltä suoraan, hän ei
kiellä ja —"
"Hän antaa hänelle anteeksi", keskeytti kuulijani innokkaasti ja hänen
suuret silmänsä kiiluivat melkein säikyttävästi. "Oh, ei se ole mitään
uutta. Langenneen hyvitys. Minua ihmetyttää, että siitä loukkaannutaan."
"Te tuomitsette ennen aikojaan, neiti Keller", vastasin minä, "taikka
ette ole täysin ymmärtäneet minua. Niinkuin minä käsitän asian,
ei tässä ole puhetta langenneesta. Kristinalla oli — kuinka minä
sanoisinkaan — yhtä hyvä oikeus kuin Richardilla, joka on elänyt
niin ja niin monta vuotta nuoruudestaan — niinkuin nuoret miehet
tavallisesti elävät. Nähkääs, ero on juuri siinä ja sitä ei voida
minulle anteeksi antaa."
Minä pysähdyin odottamaan vastausta, mutta hän pysyi mykkänä.
Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti hän lattiaan. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kohotti hän vähän päätänsä ja kysyi hitaasti:
"Ja onko tämä todellakin Teidän oma mielipiteenne?"
"Kyllä, ja minä olen vielä lisäksi kärjistänyt ristiriitaa. Kristinan
entinen rakastaja on juuri Bruno, joka luopiona menettelee kurjasti ja
tehtaanasioissakin osoittautuu arvottomaksi luonteeksi. Hän pakoittaa
Kristinan tunnustamaan kaikki Richardille sekä myöskin mainitsemaan
hänen nimensä."
"Se hänen olisi pitänyt oikeastaan heti tehdä", huomautti neiti Keller.
"Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä?
Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut
tunnustamista?"
"Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä.
"Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä
kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni.
Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies,
jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan
voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä
miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun
rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja
Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut
omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken
kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi
neiti Keller äänettömyyden.
"Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti.
Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä
myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin
hänen käteensä.
"Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä.
"Niin, loppu."
"Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta."
"Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä
vaimokseen."
"Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä
vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen
tietänen toki minä paremmin."
Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi
näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi."
"Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette
minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan
minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani.
"Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa
kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi
poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen",
toisti hän vielä jyrkästi.
Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti
minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään
myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä
anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea,
loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana.