Tahdoin pyytää anteeksi, kiitokseni tuntui loukkaavalta, kun tarkemmin
ajattelin.
"Älkää huoliko", hän keskeytti. "Olihan vain onnellinen sattuma, että
satuitte kirjoittamaan alalta, johon olen jokseenkin perehtynyt."
"Todellakin?" Minä katselin häntä enenevällä mielenkiinnolla,
kuitenkaan näkemättä muuta kuin epäselvän, kullalle hohtavien hiusten
ympäröimän haamun.
"Mikä Teitä siinä kummastuttaa?" hän kysyi. "Ennemmin voisin minä
kummeksia että Te harrastatte näitä asioita."
"Kuinka niin?" Vaikka tarkkaa tehden ei lukisikaan naisasiaa
eikä yleensä yhteiskunnallisia kysymyksiä erikoistieteeni alaan,
historiaan kuuluviksi, niin täytyy kuitenkin myöntää niiden olevan
sille likeisimmästi sukua, ainakin kaikkien niiden, jotka katsovat
asiaa muulta näkökannalta, kuin vain lähdetutkimusten ja yksipuolisen
tietojen kasaamisen kannalta. Tätä hän ei tarkoittanutkaan, ja minä
ymmärsin pian, minnepäin hän viittasi.
"Minä tarkoitan vain, että se, joka voi syödä itsensä kylläiseksi,
tavallisesti ei välitä leipäkysymyksestä, ja että se, joka on aina
nauttinut vapautta, ei niin paljon helli lähimmäistensä vapauden
tarvetta. Taistellaan yleensä vain sen puolesta, jota ei omisteta."
Tuollainen tapa käsitellä vakavia asioita kummastutti minua ja suututti
minua samalla.
"Ahdas mielipide", en voinut olla terävästi huomauttamatta.
"Mutta tosi", vastasi hän tyyneesti. "Kun ollaan vielä hyvin nuoria,
voi tapahtua, että heittäydytään turhan päiten taisteluun toisten
puolesta, mutta kun on tultu vanhemmaksi ja saavutettu vakava
yhteisteiskunta-asema, niinkuin Te —."
Tässä keskeytin hänet. "Jättäkäämme sentään kaikki mieskohtaisuus
syrjään. Te tunnette minua ja minun mielipiteitäni liian vähän —
epäilläksenne niitä. Pysykäämme esim. Stuart Millissä —
"Mutta sehän on vain lisätodiste sanoilleni", huudahti hän innokkaasti.
"Jos ei Stuart Mill olisi rakastunut nerokkaaseen ja lahjakkaaseen Mrs.
Tayloriin, joka sekä puheilla että kirjoituksella on vaikuttanut paljon
naisasian hyväksi, niin ei hän ehkä olisi niin todenteolla syventynyt
tähän asiaan."
"Onko se todellakin Teidän ajatuksenne?" Hänen aiheeton hyökkäyksensä
suututti minua. Miksi en puolustautuisi samanlaisilla aseilla?
"Tuo henkilöisyyteen vetoaminen tuntuu minusta — suokaa anteeksi —
naismaiselta."
"Se oli, Te luulette naisten ajattelevan niin. Mahdollista, että Te
itse ajattelette niin jalomielisesti ja uhrautuvaisesti", lisäsi
hän ikäänkuin olisi sillä tahtonut lopettaa ainiaaksi kiistan,
"toistaiseksi ainakin, siksi kuin etunne eivät satu yhteen meidän
etujemme kanssa. Jos Te menisitte naimisiin, — sillä Te lienette
vielä naimaton silloin tulisi näkymään, mitä Te ajattelette
yhdenvertaisuudesta. Miehet ovat jaloja ja vapaamielisiä ainoastaan
niin kauan kuin se heille sopii."
Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä;
viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty
huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan
käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat
piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet
kullalla väritetyt.
Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään
kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin
en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä,
jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät
ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian
kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni,
sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni
äänettömyyden:
"Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?"
"On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen
tuli laatia otteiden muotoon.
Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita
pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa
ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta,
jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja
paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian
oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi
niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen
olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden:
odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri
koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin
voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut
se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen
ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän
puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti
sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla.
Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen
nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan
kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee
kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua
kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä
ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten
toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin
iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä
teoksista.
Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan
kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen
vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina
mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta.
Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin
käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen
samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?"
Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei
ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa
vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti
suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset
näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa."
Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa
käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä
tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu.
Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli
myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut
puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä
kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä
äänettömyys tuntui minusta tahalliselta.
Illallisen jälkeen, Rosa-neidin jokseenkin äänekkäästi keskustelua
valliten vetäytyivät kihlatut erääseen sivuhuoneeseen, kaiketi
hyväilläkseen toisiaan. En voinut olla siitä huomauttamatta jättäessäni
Altenholin hyvästi. Hän nauroi hyväntahtoisella ja kuitenkin ylväällä
tavallaan. "Miksei? Meitähän ei pyydetä vieraiksi ollaksemme iloksi.
Tahdotaan vain vakuuttautua siitä, miten me sovellumme toisillemme,
miltä me näytämme yhdessä, ja olemmeko kyllin helliä toisillemme.
Sentähden teemme heille mieliksi, siinä kaikki."