Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen
ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin
kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me
vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti.
Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies,
joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla
jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on
kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi
luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka
oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta
aivan uudelta ilmiöltä.
Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies,
eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta
jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä
vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin
täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea
voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen
ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät
ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään
sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin
urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi
nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan
estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki
itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän —
ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan.
Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui
hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena
kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta
huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin
niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni
Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja
toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla
olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä
hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä
onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin
kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti.
Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista."
"Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien.
"Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle
vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet
ovat yhteistä omaisuutta."
"Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?"
huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa
itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön
silmissä."
"Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen
luonne."
"Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?"
"Ei luulevainen eikä utelias", kehui hän. "Kaksi mainiota ominaisuutta
— hyvin harvinaisia naisväessä."
Keskustelun kuluessa kertoi hän pienen jutun todisteeksi sanoillensa.
Ensimäisiä, jonka hän oli tavannut tänne saavuttuansa, oli eräs
opettajatar, joka oli ollut hänen ystävättärensä, se on, jonka kanssa
hän oli hellissä suhteissa viimeisinä opintovuosinansa Strassburgissa.
Sen jälkeen ei hän ollut kuullut mitään hänestä eikä luonnollisesti
osannut aavistaa, että hän olisi täällä. "Ja ajatteles", hän jatkoi,
"vaikka minä kuljin käsikkäin morsiameni kanssa, kun tapasin hänet
kadulla, tervehti hän ollenkaan joutumatta hämilleen. Arvaamaton hän
oli aina. Minä luulen, että hän ensi kerralla saattaisi jo puhutella
meitä."
"Sitä pitäisi sinun kuitenkin välttää", neuvoin minä, vaikka hän
tietenkin paremmin voi arvostella sellaisia asioita kuin minä.
Hän kohautti olkapäitään. "En tiedä, mitenkä minä voisin tehdä. Hän
varmaankin vastaisi, että hän ei käsittänyt miksi hän ei tervehtisi
sitä, jonka hän tunsi niin hyvin kuin minut." Muuta hän ei tarkoita.
Arvaamaton, niinkuin sanottu. Marga tuosta ei kuitenkaan ollut
millänsäkään, kysyi vain aivan välinpitämättömästi, kuka tuo kaunis
neiti oli, ja kun minä selitin, että olin joku aika ennemmin asunut
hänen äitinsä luona, oli asia päättynyt.
Hän ei tutkinut enempää, ei koettanut saada minua hämilleen — ei mitään.
Minusta, joka niin vähän tunsin naisväkeä, ei tuo luonteenominaisuus
tuntunut niin oudolta, kuin se oli hänestä, ja mikä minua enin huvitti
koko jutussa, oli saada tietää, oliko tuo ihmeellinen Marga nykyään
kaupungissa.
"Tietysti. Me olemme tulleet tänne yksissä neuvoin etsimään itsellemme
asuntoa."
"Täällä? Te siis aiotte muuttaa tänne?"
"Niinpä kyllä." Ja hän alkoi puhua tuolla mahtailevalla tavalla,
joka on hänelle luonteenomaista ja joka ei ole koskaan minua
oikein miellyttänyt. "Mistä sinä oikeastaan olet kotosin? Millä
taivaankappaleella sinä oleskelet? Etkö sinä ole lukenut, että minä
olen laajalti aikakauskirjallisuudessa mainittu mies, että minä olen
erinomaisen arvossapidetty anatoomi ja uusiaikaisimman tieteen,
bakteriologian edustaja ja semmoisena nimitetty prosektoriksi tänne?"
Ei, kaikki tuo oli mennyt sivuitseni. Asia huvitti minua niin vähän,
ja olen vakuutettu, että Altenhofilla puolestansa ei ollut parempia
tietoja minun tieteenalani suuruuksista. Tosin ei voida kieltää,
että lääketiedettä, erittäinkin yleistä terveysoppia tulisi jokaisen
sivistyneen ihmisen harrastaa, ja ystäväni tohtori Nordau, jonka kanssa
viimeksi puhuin asiasta, vakuutti, että minun oikeastaan olisi pitänyt
tietää Altenhofin nimityksestä. Altenhofia pidettiin tiedemiehenä
suuressa arvossa ja hänellä oli edessään loistava virkaura, sitä
varmemmin nyt, kun hän oli mennyt kihloihin rikkaan tytön kanssa ja
siten saattoi aineellisista huolista riippumatonna antautua kokonaan
tieteellisiin töihinsä.
"Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet",
alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään
sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä
täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut
jälleen."
"Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi
nauraa.
"Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen
nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri
saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä."
Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy
kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo
kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen
halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta
ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi
hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut
vanhempiesi talon viereisessä talossa."
Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata
hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän
kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa
olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja
äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi
nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen
jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin
vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli
sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan,
vaikkakin vielä tarkastamatta.
"Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä.
"Mitä niin?"
"Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi."
"Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta
varten."
"Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina."