Tokkohan koskaan tulen onnittelutuulelle. Olisihan helppo kirjoittaa
kortti, mutta se ei käy ollenkaan päinsä. Me olimme liian hyvät
ystävät, ja lisäksi olen jo viivyttänyt liian kauan.
"Onnellinen on se mies, joka on saapunut satamaan ja jättänyt myrskyt
ja kuohut taaksensa —" alkuhan olisi kyllä hyvä. "Monta sekä kovaa
että hiljaisempaa myrskyä on raivonnut ylitsesi, rakas Konstantin, sen
tietää joka mies."
Minä olin juuri päässyt vauhtiin, kun minut keskeytettiin. Kääntäjätär
tuli ja toi osan työstä; hän pyysi minua tarkastamaan sitä ja
sanomaan, olinko siihen tyytyväinen. Kaiketi oli hänen tarkoituksensa
odottaa lausuntoani, sillä hän jäi seisomaan ovelle. Hän ei tahtonut
astua sisään. Sadevesi tippui hatusta ja takista ja tukka oli aivan
epäjärjestyksessä kovasta tuulesta. Tunsin melkein sääliä häntä
kohtaan ja surkuttelin kohteliaasti, että hän oli vaivannut itseänsä
tulemalla luokseni. — "Minä olen niin tottunut sellaiseen", vastasi hän
välinpitämättömästi, "eikä minulla ole ketä lähettää edestäni. Jos Te
sentähden tahtoisitte silmäillä käännöstä."
Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä
haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en
kuitenkaan sanonut hänelle.