Eilen kävin E. Kellerin luona, kaiketi neiti Kellerin, kaikissa
tapauksissa naisväkeen kuuluva, mikä ei ole kumma, kun arvelee,
mitenkä paljon liikanaista naisten työvoimaa on kaikilla puoleksi
tieteellisillä aloilla. Olenko tässä erikoistapauksessa valinnut
oikein, en voi vielä päättää.
Ensi vaikutus ei ollut aivan edullinen, mutta siihen vaikutti
ulkonaisia seikkoja, eikä sitä voi siis pitää ratkaisevana. Tie sinne
tuntui minusta ensiksikin äärettömän pitkältä koleassa talvi-ilmassa.
Sitä paitsi oli niin pimeä portaissa, että tottumaton kun olin,
suurella vaivalla pääsin perille kolmanteen kerrokseen. Siellä paloi
himmeä lamppu, joka valaisi juuri sen verran, että voin nähdä ainakin
puolen tusinaa ovia, jotka johtivat eteiseen. Kaikeksi onneksi oli
minulla toki tulitikkuja mukana ja niitten avulla löysin vihdoin sen
oven, jota etsin.
Hän avasi itse. Kun olin ilmoittanut asiani, toi hän tulta ja käski
astua sisään. Huoneessa oli kylmä ja epämiellyttävä lamppuöljynhaju
tuoksui vastaani. Pilaantunut ilma on minusta sanomattoman
vastenmielistä. Ystäväni pitävät sitä ylimyksellisenä ominaisuutena ja
kutsuvat minua mielellään salonkisosialistiksi. He osoittavat sillä
ainoastaan kuinka vähän he minua tuntevat. Minä en suinkaan tahdo, että
meidän on laskeuduttava alaspäin, että "köyhälistön haju", niinkuin
he sanovat, on leviävä — ei, vaan mitä minä toivon ja harrastan,
on ylöspäin nousemista. Sata vuotta sitten kohousi kolmas sääty
sille asteelle, jolla lähinnä ylempi sääty oli, nyt on neljäs sääty
ottamassa saman askeleen, ja sen se on ottava varmasti, jos sillä on
kärsivällisyyttä, jos se antaupi odottamaan ja välttää väkivaltaa.
Mutta jos se antaa pauhaajain viekotella itsensä, jos se ei pysy
lakien varmalla pohjalla, joissa jo kuitenkin on saatu aikaan monta
arvokasta myönnytystä, jos se jättää itsensä huutajain ja seikkailijain
johdettavaksi, jotka aina ihastuneina lyöttäytyvät jokaiseen taisteluun
olevia oloja vastaan, kuka voi silloin edeltäpäin arvata seuraukset?
Mutta minähän poikkean asiastani.
"Pyydän anteeksi", alkoi se naisolento, joka seisoi edessäni hattu
päässä ja sininen keittiöesiliina yllä kokien paraikaa heittää niitä
päältään. "Olen koko päivän ollut kotoa poissa, sentähden on huoneeni
vielä lämmittämättä. Aioin juuri kaikessa kiiruussa keittää kahvia
itselleni petrolikeittiölläni, lämmittääkseni itseäni ja satuin siinä
läikähyttämään petrolia."
Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen
anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle
kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta,
kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi
kauvemmin viipyä siinä.
"Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan.
"Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?"
"Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten
tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt
liikoja sanoja.
"Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin
epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien.
"Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt
sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!"
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä."
"Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon
hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin
lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat
naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta
koska —"
"Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa
otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua
käännökseen."
Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut
sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua
kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta
tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan
sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. —
Niin pian kuin mahdollista.
Sen jälkeen sovimme hinnasta, annoin hänelle osoitteeni, ja hän saattoi
minut ulos valaisten minulle porraskäytävät.
Kun minä tulin kotiin, oli siellä ikävä odottamaton seikka vastassa.
Ensi katseeni sattui erääseen varsin tuttuun kääröön. Sen päällä oli
kirje suurta virkakirjekokoa ja suurella sinetillä suljettuna. Avasin
sen nopeasti. Aavistukseni eivät olleet pettäneet minua. Takasin
lähetetty, hyljätty! Näytelmäni hyljätty. Eikä sentähden, että se
olisi ala-arvoinen teos — olihan teaatterinohjaaja vakuuttanut minulle
päinvastaista — vaan minkälaisista kurjista syistä? Yleisö ei tulisi
hyväksymään sen tarkoitusta. Niin pitkälle ollaan siis jouduttu, että
yleisö määrää tarkoituksen jonka mukaan sepittäjän on kirjoitettava.
Näytelmäni sankaritar ei voisi saada yleisön mieltymystä. Antaen
täyden tunnustuksen Kristinan persoonallisuudelle, nousisi kuitenkin
niin monta ennakko luuloa —! — häntä vastaan, että näytelmän menestys
jo sen kautta tulisi hyvin epävarmaksi. Kristinan toimintatapa on
kieltämättä vastoin nykyjään vallitsevia siveyskäsitteitä —
Niin, sitä ei voi kieltää. Nykyään kylläkin — mutta — ei, minä en voi
ajatella koko asiaa. Sappeni kuohuu haletakseen.