Vaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä.
Täällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita,
juutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies
ja kaksi rouvasihmistä--toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita
päivettyneessä kädessä,--sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi
mustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet
paikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä
pureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.
Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen
paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä
istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava
puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo
Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen
vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa
olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa
seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein
valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.
Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä
penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:
--Tehkää hyvin, istukaa.
Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli
istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.
Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet
vastaanottanut: kaupungissa.
Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin
käymään kaupungissa,--puhui hän.--Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen
jouluna.
--Paras onkin kun käytte,--sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:--täytyy
pitää silmällä, muutoin--kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää
yksin kaupungissa.
--Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö
hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin.
Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,--sanoi vaimo, suu
hymyssä.
Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin
vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään
vanhukseen ja Nehljudofiin.
--Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,--sanoi vanhus,--eikö hän
tuommoistakaan harjoita?--lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan,
jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella
käytävää.
Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse
taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu,
ja katseli ahnaasti mieheensä.
--Ei, minun ei polta eikä juo,--sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen
tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.--Semmoisia ihmisiä ei
maa monta nostata,--sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.
--No jos parempi niin pilalla,--sanoi vanhus katsellessaan äskeistä
pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti
pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun
tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä,
kääntyi hän heihin;.
--Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei
kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan
minä juon--ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.
--Niin, niin,--sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.
--Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen
häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?
--Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,--sanoi vaimo antaen hänelle
pullon takaisin.--Äläkä löpise roskaa,--lisäsi hän.
--Kas noin se voi käydä,--jatkoi tehtaalainen:--osaa se olla hyvä, mutta
osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta
hä?
Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.
--Joko tartuit suustasi...
--Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun
sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei
sovi sanoakaan... Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle
anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa ...
sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä
hymyilevän vaimonsa polville.
Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa
muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia
uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi.
Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt
menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän
Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.
--No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle
puolen,--sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti
katsahtaen ylös Nehljudofiin.
--Kyllä sopu sijaa antaa,--sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja
keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä
kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.--Tilaa on kyllältä, ja mikäs
olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään
riitaa!--puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.
Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää,
mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi
puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä
ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa
tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän
puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti,
totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi
hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta
puoleen-vetävästä hymystä.
Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen
keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen
hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä
polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa.
Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa
juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän
itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.
Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja
kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille
kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää,
että sen oli tehnyt Fedosja.
--Juttelen omasta surustani,--sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä
ystävyydellä Nehljudofin puoleen.--Sattui tässä eteen lokosa
ihminen--tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.
--Niin, niin,--sanoi Nehljudof.
--No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen
kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin
mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt
itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä
mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa
meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti
vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti
vierasmiesten kanssa.
--Entäs sinä, mitä teit?--kysyi puutarhuri.
--Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki
sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani.
Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi
vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja,
veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin
tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:--mistä
oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän
teit?» kysyi toinen.
--»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on
Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,--minun kanssani,
näet,--myhähti Taras.--Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan,
mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin
kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan
äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta
vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut
mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli
heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään
kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi
tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä
panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten
kirjoittaa sutasi tuon paperin,--venytti Taras aivan kuin olisi
laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin
pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.
--Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin
paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»--»niin ja niin», sanoin,
»emäntäni on täällä, teillä suljettuna».--»Onkos sinulla mitä paperia?»
Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä
istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos:
»sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»--Minä olen.--»No ota vaimosi», sanoo.
Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan
niinkuin pitikin.--No lähtään, nyt sitten.--»Oletkos tullut
jalkasin?»--»Ei, kyllä minulla, on hevonen».--Tulimme pihalle, maksoin
seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle.
Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin.
Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon
hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.--»Entä
isäukko?»--Elää hänkin.--»Anna anteeksi minulle, Taras,
tuhmuuteni».--Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,--jo kauvan
sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän
paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa
anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä.
Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,--vilja on pellolta korjattava. Ruis on
noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt
lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa
leikkaamaan».--Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki
niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää
arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja
sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta
kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy.
Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin
kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua
sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä
illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä
valmistamaan. Mikä muutos!
--Ja suostuiko se sinuunkin?--kysyi puutarhuri.
--Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä
ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen
tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi
entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme
vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit
oikeastaan sen asian tehneeksi?--»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän,
»en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».--Entäs nyt?
sanoin minä.--»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».--Taras
pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,
--Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon,
kun palaan sieltä kotiin,--tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen
vaiti,--mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme
unohtaneet koko käräjät.
--Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,--sanoi
puutarhuri:--eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan.
Olihan siellä meidänkin puolella mies...--ja puutarhuri oli alkamassa
jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.--Taitaa tulla
asema,--sanoi hän,--pitääpä käydä juomassa.
Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle
asemasillalle.