XL.

Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä

tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei

Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta

hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä

rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja

vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän

sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän

päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen

vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä,

otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän

pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään

tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin.

Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin

määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen

temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut

virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä

vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit

tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa,

eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi

näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin

myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri

oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä

oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia,

miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka

velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää,

käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli

kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa,

että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät

kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen--mutta nuo

ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän

kuolemaansa syyttömät ihmiset».

»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo

ihmiset--kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,--luulevat

maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen

ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset--sekä Maslennikof,

tirehtöri, että vartioupseeri,--kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä,

tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin

ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin

suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään

että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta,

saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja

onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät

tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä

he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä

kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he

asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu»,

ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi

ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana

tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos

tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».

Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta

linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen

ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi,

purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona

sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin

salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui

ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina

pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi

toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan

sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä,

kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin

perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi,

viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.

--Vielä, vielä,--puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta,

virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut

sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi

suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli

jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui

taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä

keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.

--Mitä minä taas ajattelinkaan,--kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin

kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut

solaan korkeitten töyräitten vähin.

--Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri,

vartioupseeri,--kaikki nuo palvelusmiehet--enimmäkseen hyväluontoiset

ihmiset--ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.

Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe

vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden,

vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin--eikä

välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.

Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut,

etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin

tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä.

Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.--

»niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen

solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon

sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista

laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle

kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita,

niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten

keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit,

tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä,

joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus--rakkaus ja sääli toisiinsa».

»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset

pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä,

mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja

Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta

tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli

Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin

pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi

sääliä--mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä

vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee

heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta

nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi

ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme

kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein

kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,--niin

olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne

nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä,

upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin

siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa

kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä

suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat

nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän

teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen

ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot

kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset

luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista

ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole.

Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä

tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi

kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella

varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä

kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä.

Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen

rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että

ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi

pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella

ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei

tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli

Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan,

mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten

kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin

kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi

ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii

itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen

kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja

eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä

ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko

omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä,

hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman

jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta

selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.