XLII.

Vielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia

komeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja

kolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta

tummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä

väkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva,

jolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä

pitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa

tavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen

nahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen

käsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat

tulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon

kuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli

painautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän

ympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia

ihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin

alituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa,

telegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.

Nuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi.

Lihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit

nyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja

kiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi

piteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies

varovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren

vaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia

ranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai

avovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa

kantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen

ovelle.

Nehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti

siksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa,

Missi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas

viivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan

vaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista,

ruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein

sattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen.--

_Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde_,[8]--sanoi

ruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät

kunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina

asemahuoneen ovelle.

Juuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle

työmiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin

pehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri

ajoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen

toisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo

kolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen,

kun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja

kiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja

läksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan,

jossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo

kääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof

sanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään

sinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun.

Työmiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat

naiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja

panivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin

kaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla

rasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin

kolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi

tuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi;

he näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja

istumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.

--Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän,--kiljui heitä vastaan

tullut toinen konduktööri.

--_Voilà encore des nouvelles_,--sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä

varmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin

huomion puoleensa.

Mutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan

nenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien

moukkien kanssa.

Mutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka

ovat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua,

olkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä

penkkien alle.

Puutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä,

vaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja

vastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille

paikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa

niin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof

kuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle

käytävään päin.

Yksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan

ja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja

ajamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille

paikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He

melkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa

koituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja

että Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät

pojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle

paikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei

tiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa

koskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin

kanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran

Nehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa,

joihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki

asiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat

kotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin

ansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu

työurakasta sovittaessa.

Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti

aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.

--Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,--puhui hän,--mutta kun on ensi

kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut

oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja

alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi

sujua.

Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja

antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle

veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi

tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme

ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.

--Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,--lisäsi hän

syyllisyyden hymy huulilla.

Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja

kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen

viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana.

Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli

nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli

nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.

Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti

ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään,

vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti

lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha

työmies ei sanonut niitä tarvittavan--koska oli itselläänkin.

--Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia

herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On

niitä herjojakin monenlaisia,--päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.

»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,--ajatteli Nehljudof

katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia

pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja

hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta

ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset

harrastukset, ilot ja kärsimykset.

»Siinä se on _le vrai grand monde_», ajatteli Nehljudof muistaen

Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä

tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja

hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana

maailma.

Toisen osan loppu.