Määräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi
ensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta
aamullisten vaikutusten--jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin
kiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan
odotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni,
hän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.
Hänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja
pyyhinliina kainalossa.
--Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.
Nehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä
oli aamulla tapahtunut.
Hänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja
niiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana
synnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.
Mutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla,
vaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla
bufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia,
vikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien
ja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin
ääressä.
Unenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi,
että kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä
tapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa
nojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon
hienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui
Nehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija,
kultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika
esiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä
nahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine
huulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas
Kortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen
serkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen,
kaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän
todisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle
Missille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.
Kortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan
ruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin
rautatien varrella.
Tämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui
naishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja
kunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti
luoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa.
Missi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri
istumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan.
Se oli Natalia Ivanovna.
Natalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen
tarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin
että veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään
Nehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa,
kääntyi hän heti veljensä puoleen.
--Vihdoinkin löysin sinut,--sanoi hän.--Nehljudof nousi, tervehti
Missiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi
hänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä
muuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain
pilajuttua tulipalosta.
Nehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa
puoleen:--Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--sanoi hän.
--Tulin jo aikoja sitten,--sanoi Natalia.--Me olemme täällä Agrafena
Petrovnan kanssa.--Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja
sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa
Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.--Haimme sinua joka paikasta.
--Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,--toisti
Nehljudof.--Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,--sanoi hän.
--Todellakin?--sanoi Natalia säikähtäen.--Mitä sitte?
Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi
erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa
kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku
matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.
--Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi,
vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,--sanoi Nehljudof.--Puhuin
sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,--sanoi hän.
--Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,--sanoi sisar,--ettei se
ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.--Ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä,
mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä
se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta
hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja
kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän
kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.
--Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,--sanoi Nehljudof kun
muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.--Kaksi vankia on
tapettu.
--Kuinka niin tapettu?
--Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi
heistä kuoli auringonpistoon.
--Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?
--Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.
--Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?--sanoi Natalia Ivanovna.
--Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,--sanoi Nehljudof
hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä
silmillä.
--Herranenaika!--sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.
--Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita
onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,--lisäsi Nehljudof
katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui
pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti
Nehljudofiin.
--Nehljudof!--huudahti hän.--Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle
erinomaista!
--No ja mitä aijot tehdä?--jatkoi Natalia Ivanovna.
--Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä
on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.
--Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.--No entä se asia noiden kanssa,--sanoi
Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,--onko
todellakin kaikki loppunut?
--Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.
--Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla.
Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,--lisäsi hän arasti.--Mistä
syystä sinä matkustat?
--Matkustan siksi että minun täytyy,--vastasi Nehljudof totisesti ja
kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa
häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi
en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja
kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»--sanoi hän itsekseen,
katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä
enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.
--Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin
näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja
ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,--sanoi Nehljudof ja hänen
äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta
puhuessa.--Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan
asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan
tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan
ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista
auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.
Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi
Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta
taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija
kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen
Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn
kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.
--_Epouvautable!_--sanoi hän kuumuudesta,--tätä en voi kestää. _Ce
climat me tue_. Tämä ilmanala tappaa minut.--Ja puhuttuaan jotain
venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän
luonansa hän antoi merkin kantajille,
--Tulkaa siis välttämättä,--lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen
pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.
Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle
I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen
ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.
--Tuo on minun toverini,--sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia,
jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.
--Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,--sanoi Natalia Ivanovna,
kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras
menivät sinne.
--Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,--sanoi
hän.--Niin, ja kuuleppas sitten,--lisäsi hän,--Kusminskissa en vielä ole
antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi
perivät.
--Dmitrij, lakkaa,--sanoi Natalia Ivanovna.
--Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä
tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia ... niin
että...
--Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,--sanoi Natalia Ivanovna, mutta
Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli
sanonut.
Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä
vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety.
Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat
juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat
vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia
tulemaan ulos.
Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta
tuli heti jälleen ulos eteiselle.
Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja
peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi
voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez»,
muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen
kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu
raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään
syntyneet hellemmät sisarussuhteet,--he tunsivat olevansa ikäänkuin
vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun
juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja
surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi
vaan!»
Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa
miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli
totinen ja huolestunut ilme.
Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein
parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja
kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän
tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä
häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän,
mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät
olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut
puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,--
maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,--ja tämä seikka suretti
häntä.