Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka
polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.
Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja
melskaten, joitakin vankkureita.
Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen
ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen
käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se
polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli
puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin.
Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof
meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin,
oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi
sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen
oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä
pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja
herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja
sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo,
katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se
oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.
--Aikomus on muka säikäyttää minua,--sanoi hän.--Mutta älkääpäs
luulkokaan--siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat
tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.
Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää,
teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli
sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.
--Mennyttä kalua,--sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi
kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja
pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin
kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti.
Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli
sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät
siniset, lasiset, silmät.
--Ettepäs saa pelästymään,--puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen
välskäriin päin.
--No mitä?--kysyi polisikomisarjus.
--Mitäkö?--toisti välskäri.--Ruumishuoneeseen se on vietävä.
--Onkohan se vaan ihan varma?--kysyi komisarjus.
--Mitenkäs muuten,--sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen
paljastettua rintaa.--Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen
katsoa. Petrof, mene sinä,--sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.
--Viekää hänet ruumishuoneeseen,--sanoi komisarjus.--Ja sinä tule sitten
kansliaan, niin kirjoitat nimesi,--sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko
ajalla ollut jättänyt vankia.
--Ymmärrän,--vastasi sotamies.
Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.
Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.
--Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle
paperossia,--sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi
hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti
kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.
--Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja
kiduttavat minua...--
--Suokaa anteeksi,--sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni
pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.
Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat
laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta
polisikomisarjus pysähytti hänet.
--Mitä haette?
--En mitään,--vastasi Nehljudof.
--Menkää siis tiehenne.
Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof
herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.
Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin
kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi
toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla.
Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi
rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti.
Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla.
Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.
--Mitä ne tekevät!--sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.
Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin
palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset
jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt
pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa
ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota
palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja
palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.
Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän
tuli kuorma-ajurin luo.
--Missä tämä nostettiin?--kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.
Kuorma-ajuri nimitti kadun.
--Onko se vanki?--kysyi palomestari.
--Vankihan se on. Se on jo toinen,--sanoi komisarjus.
--Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,--sanoi palomestari ja
kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta,
huusi:--pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään,
enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.
Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin
vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna
jäljessä.
--Mitä haette?--kysyi häneltä joku polisi.
Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.
Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa
paperossia.
--Ahaa, vai palasitte,--sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen
hän rypisti otsansa.--Taaskin,--sanoi hän.--Kyllästyttää tuo tuommoinen,
enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?--kääntyi hän
Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.
Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka
kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen
vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että
koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa.
Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä,
matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien
päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja
hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä;
vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla
puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä
levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä
kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet
olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien
jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen
sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin
siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa
täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari
oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman
että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana.
Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi
siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä.
Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin
päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies.
Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja
pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota
poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui
vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin
käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.
--Kuollut kuin kivi,--sanoi hän.
Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti
ulos.
--Mistä vankilasta?--kysyi hän sotamieheltä.
Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen
jaloissa.
--Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,--sanoi
konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin,
ilmaa suustansa päästellen.
--Mistä syystä sen on noin käynyt?--kysyi Nehljudof lääkäriltä.
Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.
--Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin
istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä
päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana
päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo.
Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.
--Miksi ne siis lähetetään näin?
--Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?
--Minä olen syrjäinen.
--Vainiin... Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,--sanoi lääkäri
nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.
--No kuinka sinun asiasi ovat?--kysyi hän vinosuiselta, kalpealta
mieheltä, jonka kaula oli siteissä.
Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois
paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.
Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen
palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja
ajoi asemalle.