Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli
yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava
kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi.
Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi
eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä
kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon
kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä
kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen
tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle
lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma.
Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja
heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista
paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä
lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.
--Saisikohan mistään juotavaa?--kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien
vastustamatonta virvokkeen tarvetta.
--Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,--sanoi ajuri ja, kääntäen
toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien
eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus
ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden
pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja
tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui
tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän
ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja
heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja
tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen
ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij
Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen
eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä
tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan
lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia,
kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen
pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa
eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.
»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu
Ignatij Nikiforofin kanssa»...--alkoi hän.--»Entä sitten? Pyytääkö
anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin.
Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen
sekaantumisensa minun asioihini... Ei, en voi...»--Ja hän tunsi jälleen
inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka
ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa
ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon
jälkeen.
Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa
ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa
kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.
Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja
myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja
katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren
rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies
kiväärineen.
Nehljudof pysähytti ajurin.
--Mikäs siellä on?--kysyi hän talonmieheltä.
--Mikä lie tullut vangille.
Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän
laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja
alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki
harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään,
kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien
väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä.
Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen
vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias,
postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä
ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.
--Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta
eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,--
nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin
puoleen.
--Kyllä se nyt siihen kuolee,--puhui itkevällä äänellä vaimoihminen,
varjostin kädessä.
--Paita täytyy aukaista,--sanoi postinkuljettaja.
Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja
vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan
kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi
kääntyä väkijoukon puoleen:
--Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse
tuulenhenkeäkään--.
--Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty
lähtemään, puolikuolleena,--puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen
asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe
ja katsoi ympärilleen.
--Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään
katsomista!--puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin,
mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi
vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään
mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.
--Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?
--Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,--sanottiin
väkijoukossa.
--Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,--sanoi Nehljudof.
--Vettä ovat hakemassa,--vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista
ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.
--Mikä kansankokous siinä?--kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja
vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin
polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin
koreammissa pitkävartisissa saappaissa.
--Hajalle! Mitä siinä töllötätte!--pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä
vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan
vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota
odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.
--Mikä on?
Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että
yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään
hänet siihen.
--No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka--issikka!
--Talonmies jo juoksi hakemaan,--sanoi polisimies tehden kunniaa.
Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.
--Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,--ärjyi komisarjus ja
katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa
tuppeen.
--Hänelle täytyy antaa vettä,--sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi
ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies
toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi
nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut
sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista,
pölyistä paitaa.
--Kaada päähän!--komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin
vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan
pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan
enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja
valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko
ruumis nytkähteli.
--Siinähän on yksi, otetaan se!--sanoi komisarjus polisimiehelle
osottaen Nehljudofin issikkaa.--Aja tännemmäksi sinä sieltä!
--En jouda,--sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään
nostamatta.
--Se on minun issikkani,--sanoi Nehljudof,--mutta ottakaa vaan. Kyllä
minä maksan,--lisäsi hän issikalle.
--No mitä kuhnailette,--huusi komisarjus,--käykää kiinni vaan!
Polisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät
rattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin
pystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.
--Pane pitkällesi,--komensi komisarjus.
--Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin,--sanoi polisi
istuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean
kätensä selän yli kainalon alle.
Sotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.
Komisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin,
nosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle.--Mars!--
komensi hän.
Issikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa
käyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa
istuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa
ruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili
jalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.