Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä
pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle.
Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja
käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja
miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet
liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen,
olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.
Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen
nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä
katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen
hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä
tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka
siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja
jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi,
heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki
niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että
Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan
joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain
silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun
Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin
sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa.
Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin
issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof
nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin;
Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä
kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä
kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen,
mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle
nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten
raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi
säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli
levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään
oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi
talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna--se oli Fedosja. Nehljudof
laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta
tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki
tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen
luoksensa.
--Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,--hän huusi juostessaan.
Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat
jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja
pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:
--Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on
kielletty.--Älkää jääkö jälkeen, mars!--hän huusi vangeille ja
kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan
paikalleen.
Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki
vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti
säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään
vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat.
Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat
kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja.
Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin
hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä
nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja
portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista
ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä
katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin.
Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit
selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha
ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra
sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä
etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin
kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin
kädessä,--ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut
esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa
hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa
ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan
kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään
päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen
kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt
hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia
hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi
koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata
heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku
synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen
rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin
osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja
ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia
heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko
jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin
viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat
rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa
asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat
ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat
juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun
ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki
oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen
poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle
selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä
selviä, mitä tämä näky merkitsi.
Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät
ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat
pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja
sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei
enää näkynyt.
Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä
tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen
tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta
saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse
ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille
ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja
häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut
ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja
sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki
voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä
tilaisuuksissa häpeällistä.