Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3,
ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen
sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan
ennen kahtatoista.
Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa
ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli
viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä,
kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa.
Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen
sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä--en uskalla vielä uskoa--näyttää
hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että
hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut
kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että
hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen
kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja
vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin
itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka
vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin
häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja
minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan
aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia
olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona
ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja
minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta
päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon
on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada
kokonaisuudeksi».
Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus
sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi
lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja
sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää
ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään
joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja
lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa,
jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan
asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi
vankilaan.
Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä
postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti
kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.
* * * * *
Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön
aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja
peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman
kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan
tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne
hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet
kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden
vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin
haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine
revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä
katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna,
ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan
aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin
katuja.
Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä
tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua
alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa
oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat
luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja
jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan,
lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun
pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita.
Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille
heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.
Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi
ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi,
jotka seisoivat ihan ääressä.
--Eihän tästä loppua näy tulevankaan!--puhui savuja vetäen pitkä, paksu,
punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet,
ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen
suutaan.--Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo
koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?
Kirjuri katsoi papereihinsa.
--Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.
--Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!...--huusi upseeri vielä
tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia
seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.
Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta
ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies
kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja
vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä
odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja
mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista
eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.
Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa
kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja
suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden
kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului
komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle
pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi
tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen
puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi
komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi
ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja
heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla.
Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä,
harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he--nuoret,
vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset,
parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat
ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin
aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan
askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin
riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa
portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi
käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat
siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin
järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa
vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka
vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa
kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden
mekkojensa liepeihin käärittyinä.
Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset--poikia ja tyttöjä. Nämä
lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet
asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten
taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin
kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun
tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen
silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan
lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa
kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui
miesten taakse.
Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella,
luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään.
Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista
eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin
sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi
tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat
näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa
syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen
toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin
säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja
kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja
haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.
Muutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin
pyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet
vankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli
äänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi
kätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti
paljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.
--Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele
päälle vaan, kyllä jaksat!--kiljui upseeri.
Ainoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa,
päästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus
otti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni
sairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki
kapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa
nostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä
auttoi pääsemään.
Kun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle
olivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun
päästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun
niskansa, ja teki ristinmerkin.
--Eteenpäin, mars!--komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa,
vangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat
huusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa
nousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen
sotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen
jalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä,
rautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten
siirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain
yhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja
heikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui,
hyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä
kiljahdellen ja parkuen.