--No, miten lapset jaksavat?--kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan
tyynnyttyään.
Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja
hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli
loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä
ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt
nukkiensa--mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.
--Muistatko todellakin,--sanoi Nehljudof hymyillen.
--Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.
Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei
tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli
saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi
puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin
onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu.
Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan,
että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista
rangaistuksenalaisista rikoksista.
Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta
ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja
väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij
Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko
hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän
tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että
lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä
sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen
perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä
vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella
varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä
tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja
rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.
--Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?--kysyi Nehljudof.
--Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen
tappajan pakkotöihin.
Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan
kiihoittuneena:
--No ja mitä siitä sitten olisi?--kysyi hän.
--Olisihan vaan tapahtunut oikeus.
--Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan
tarkoitus!--sanoi Nehljudof.
--Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?
--Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta
ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia
oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.
--Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
rauhallisesti naurahtaen.--Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan
toisenlainen merkitys.
--Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten
olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa
tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka
seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa,
eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä,
jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.
--En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia
rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä
keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka
ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne
pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.
--Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia
tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä,
lujia...
Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut
puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi
puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.
--Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus
muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia
tarkoituksiansa--joko parantaakseen...
--Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,--pisti Nehljudof väliin.
--Tai tehdäkseen vaarattomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh
itsepäisesti:--niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka
uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.
--Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei
ole semmoiseen varoja.
--Miten niin? En ymmärrä,--kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen
hymyillä.
--Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää
rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen
rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi,
ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,--sanoi Nehljudof.
--Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.
--Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi
samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä
hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä.
Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä,
että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen
suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on
pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien
ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella
Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä...
--Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia
kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme
me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.
--Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän
vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin
näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden
huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.
--Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on
vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.
--Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat
enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan
uuden rasituksen saman kansan hartioille.
--Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse
tuomioistuinta tarpeettomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään
kuulematta lankoansa.
--Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,--sanoi Nehljudof korottaen
ääntänsä.
--Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion
virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
voitonriemuisena nauraen.
--Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin
on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää,
että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat
ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.
--Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,--sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vaaleten.
--Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.
--Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,--sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.
--Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin
koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa
pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä;
tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja
koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja
koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.
--En minä palvelisi jos niin ajattelisin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh
ja nousi ylös.
Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon.
»Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne
olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni
ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja
pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh
sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja
hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa
mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää
tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli
sentähden hyvin hämillään.
»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän
voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua.
Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan
pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia
raukkaa», ajatteli Nehljudof.