Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi
Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij
Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis
yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa
silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa
olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan
pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän
hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä
vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo
salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto,
jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää
ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman
jälkeen.
--Sinä olet lihonnut ja nuortunut,--sanoi Nehljudof.
Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.
--Mutta sinä olet laihtunut.
--Entä Ignatij Nikiforovitsh?--kysyi Nehljudof.
--Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.
Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet
mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei
ollut sanottu.
--Kävin luonasi.
--Kyllä tiedän.
--Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin
yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota
sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.
--Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan.
Mutta...
Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.
He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia
Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti
teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.
--No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,--sanoi Natalia päättävästi ja
vilkasi veljeen.
--Sehän on hyvä että tiedät.
--Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän
jälkeen,--sanoi Natalia Ivanovna.
--Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen
ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja
hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli
herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja
hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.
--En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,--vastasi
Nehljudof.
Natalia Ivanovna huokasi.
--Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.
--Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa
minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.
--En luule,--sanoi Natalia Ivanovna:--että sinä voisit tulla
onnelliseksi.
--Ei kysymys olekaan minun onnestani.
--Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla
onnelliseksi ... ei voi edes suostua siihen.
--Ei hän suostukaan.
--Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin...
--Mikä elämä?
-- ... vaatii toista.
--Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,--sanoi
Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo
vähän rypistyneihin kasvoihin.
--En ymmärrä,--sanoi sisar huokaisten.
»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»--ajatteli
Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja
tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista
kokoonkutoutunutta hellyyttä.
Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin
pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy
huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.
--Hyvää päivää, hyvää päivää,--noo, mitä teille kuuluu?--lausui hän
tahallisen luonnottomalla venytyksellä.
(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta
sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).
He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti
nojatuoliin.
--En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?
--Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.
Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja
kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä
mielialansa kuin pois puhallettu.
--Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.--sanoi Natalia
Ivanovna.--Kaadanko sinulle?--lisäsi hän tarttuen teekannuun.
--Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?
--Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen,
jonka edessä katson olevani syyllinen,--sanoi Nehljudof.
--Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain
muutakin.
--Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.
--Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää
minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.
--Aiheet ovat ne, että tämä nainen ... että hänen ensimäinen askeleensa
huonolla tiellä...--Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt
sopivia sanoja.--Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on
rangaistu.
--Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.
--Hän on aivan syytön.
--Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.
--Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten
päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.
--Senaatti hylkäsi valituksen.
--Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita
kassatsiooniin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti
omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on
lainkäyttämisen tuote.--Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen
puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä,
niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.
--Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys
tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja
senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee
rangaistuksi.
--Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,--sanoi
Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:--vaan vaatii käsiinsä
alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa
asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai
aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat
syylliset,--puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti
hymyillen.
--Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,--sanoi Nehljudof
harmistuen lankoonsa:--olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden
tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.
--Kuinka se voisi olla mahdollista?
--Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs
myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo
talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti
ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä
itse.
--Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset
laitokset eivät voi olla täydellisiä.
--Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he,
kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.
--Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että
varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on
siveetöntä,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla
rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä
erikoisesti Nehljudofia suututti.
--Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja
tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle
tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä...
--Tuo nyt on jo selvää anarkismia,--määritteli Ignatij Nikiforovitsh
rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.
--En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on
totta,--jatkoi Nehljudof.--Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä.
Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla
yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen
uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa
varas.
--En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy
aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,--alkoi Ignatij
Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että
Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on
jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa
tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,--jos te tänään jaatte sen
tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja
kyvykkäimpien käsiin.
--Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään
omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.
--Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi
ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me
palaamme villien kannalle,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan
varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen
välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka
sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden
tunnusmerkki.
--Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää
nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla
häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin
kun he itse eivät siihen pysty.
--Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko
nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan
mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta
suokaa minun sanoa suoraan...--ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen
äänensä vapisi;--kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä,
ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.
--Te puhutte persoonallisista asioistani?
--Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan
erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä
asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja,
joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka
meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.
--Katson tarpeelliseksi...
--Malttakaahan,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä
keskeyttää.
--Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on
turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon
että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun
vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää
kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan
periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän
kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan,
hankkimaan enemmän tietoja...
--No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin
kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,--sanoi Nehljudof
vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä
itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.