Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä
heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä.
Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin
Nehljudofin sisar miehensä kanssa.
Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta
veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa
alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa
poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein
jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas
15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä
ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät
Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä
oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.
Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja
sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut
aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut
Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes
ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen
täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä
itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.
Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava
virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja
vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista
tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen
tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain
semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi
verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla
tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään
enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein
vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin
arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään,
ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli
vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan
ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden,
joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa
tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken
itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja
kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen,
itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes
tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa
äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar
oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille
vieraasta miehestä.
Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:--lapsia
oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin
parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan
kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää
Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne.
Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä,
raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä.
Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.
Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle
kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.
Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia
Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun
puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen
vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä
hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo
huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot,
rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja
ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle
tutun käyrän norsunluuveitsen.
Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä
välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä
siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.
Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa:
tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa
kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen
aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät
ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä.
Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan
mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja
itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen
avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi
naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi
ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi
aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.
Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin
läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan
ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että
tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden
huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää--jos sen selittämisestä
ollenkaan saattoi olla kysymystä--ainoastaan haluksi loistaa muiden
rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.
--Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla,
että he maksaisivat siitä itselleen?--puhui hän.--Jos hän nyt
olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä
talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä.
Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,--puhui Ignatij
Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati
vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta
aikeestansa.