Maslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja
sentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin
paljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa,
vaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli
ihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä
tehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama--aina saman
Dmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut
vaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat
kaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat
miellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä
kyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä
aina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat
päinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.
Nehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja
totutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä
asetti kolmeen eri salkkuun.
Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli
nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty
keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle
Siperiaan.
Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu
talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna
omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista
varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä
testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli
itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt
oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä
rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien
hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei
vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen
vähentänyt puoleen entisestä.
Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät
hänen puoleensa.
Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa
tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli
toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia,
ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja
sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime
aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.
Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo
ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,--mikä oli
sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,--tuo oikeuslaitos, jonka
tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo
kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa
kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen
rikoslain uhreina.
Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen
asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä
vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että
vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan.
Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten
erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof,
Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut
hyvin paljon,--papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia,
mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan
muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa
tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi,
humalassa j.n.e.--teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa
olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja
rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes
puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat
ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan
tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden,
lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina.
Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa,
toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät
polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea
varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka
varastelivat kirkoista.
Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin
rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista
keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia
puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa
säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät,
sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet
vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten
prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.
Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta
oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat
sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika
mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä
vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin
systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota
sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen
mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli
tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin
tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu
sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa
pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset
ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset
poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin
samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän
syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli
syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä
entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa
edessä.
Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa
Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun
äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut
kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen
siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli
jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla
tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset
puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta
samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että
tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin
jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja
ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli
talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka
sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että
oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen
luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä
koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat
kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut
sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus
kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat
olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa
hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle
hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään
naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja
ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata
heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki
heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä,
samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin,
olkalappuihin ja pitseihin puettuina.
Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä
niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset
aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita
ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati
Nehljudofin huomiota.
Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen
kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä
valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä
ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.
Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa.
Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen
aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta
kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla,
yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle
vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti
asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta
eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.
Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella
toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon,
pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan
samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta
sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata
tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen
perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on
perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä
siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun
huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen
ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi,
intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.
Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka
hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli
pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.--Olen kyllä,--vastasi
poika.--No tavaappas: »käpälä»--Mikä käpälä, koiranko?--oli poika
viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof
tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli
sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta
pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan
niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset
näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta,
jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof
luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista
tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi
vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä
uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja
useammin tuli hänen mieleensä.