XXIX.

Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan

lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että

senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli

valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka

asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei

vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria

toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan

menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään

maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea

kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan

elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen

kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi

orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii

oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja

suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin

Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.

* * * * *

Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti,

ettei Maslova enää ollut heillä.

--Missä hän sitten on?

--Hän on jälleen linnassa.

--Miksi hän on sinne siirretty?--kysyi Nehljudof.

--No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän

ylhäisyytenne,--sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:--rupesi

välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti

pois.

Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen

kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi

Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää

odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua.

Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään

naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut

henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut

vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat

ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä

eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo

viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen

parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti

välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti

hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?»

kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa

juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän

kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja

hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi

tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.

»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa

minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä

kehityksestään,--jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon--se on

hänen asiansa ... mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii

omatuntoni»,--puhuivat hänen ajatuksensa,--»ja minun omatuntoni vaatii

minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun

päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen

avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän

lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»--sanoi hän itselleen vihaisella

itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin

askelin vankilan suurta porttia kohden.

Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille

haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja

ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän

vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut

toinen tirehtöri, ankara mies.

--Kyllä nyt on kova komento täällä,--sanoi vartija.--Hän on paraikaa

vankilassa, paikalla ilmoitan.

Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin

puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät

ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.

Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,--sanoi hän

katsomatta Nehljudofiin.

--Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.

--Voitte jättää sen minulle.

--Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan

ennen kielletty.

--Se oli ennen se,--sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti

Nehljudofiin.

--Minulla on lupa kuvernööriltä,--intti Nehljudof hakien lompakkoansa.

--Näyttäkääpäs,--sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin

ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään,

jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.

--Tulkaa konttoriin.--sanoi hän.

Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen

ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse

olla läsnä.

Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia,

Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.--Valtiollista

ei ole lupa tavata,--sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa.

Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa

ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi

ja saatu estetyiksi.

Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja

katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi

paperiensa lukemista.

Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen

ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset

kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja

laski alas silmänsä.

Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin

ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.

Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan

ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin

vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.

--Minä olen tuonut teille pahan sanoman,--virkkoi hän tasasella äänellä

katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,--senaatti on hyljännyt

valituksen.

--Sen kyllä arvasinkin,--sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin

olisi ollut hengästyksissään.

Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä

arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan

silmät olivat täynnä kyyneleitä.

Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä

enemmän suututti.

Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena

ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.

--Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,--sanoi hän,--anomus keisarilliselle

majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että...

--Enhän minä siitä syystä...--sanoi Maslova sääliä herättävästi

katsellen kosteilla silmillään toiseen.

--Mistä sitten?

--Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta...

--Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,--vastasi Nehljudof kylmästi ja

rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto

heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi

lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen

neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut

tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan

alkanut kujeilla välskärin kanssa,--ajatteli hän inholla katsoen

Maslovaan.

--Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,--sanoi hän ja saatuaan

taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki

kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä

kirjoitettava.

Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen

vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen

vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta

selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja

Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu

ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen

kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.

Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt

Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri

siinä asiassa, mistä syytti toista,--siitä hän ei ollut selvillä. Mutta

yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että

sääli toista.

Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa

hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.

--Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa

päätöstäni muuttamaan,--sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle

anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki

mieli lohduttaa toista.--Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä

vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.

--Älkää niin sanoko,--keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa

kirkastuivat kokonaan.

--Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.

--Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.

Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan

jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa,

levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei

ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen

tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää

voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan

välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan

hänen ja Jumalan tähden.»

Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli

karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan

siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä

hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään

pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan

sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova,

pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että

välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi

ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja

kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen

Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:

--Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä

pääset. Mikäs nyt?--oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen

katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.

Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut

häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien

läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli

pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen

apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.

Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä

lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan

erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen

kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri

vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja

nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo

nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja

ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä

ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli

tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän

edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan

saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut,

ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan

vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat

tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei

kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä,

niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin

Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että

tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt

juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin

piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä

haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof

mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui

sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän

oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän

avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti

päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli

hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen

vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta,

mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti

ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän

kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.