XXVIII.

Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli

luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän

tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe

itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.

»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?--ajatteli hän ei aivan

vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».

Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen

»Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva

näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset

naiset kuolevat.

Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti

Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.

Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin

tutulle sekä avasi loosin oven.

Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine

olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien

harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut

päät--kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha,

luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli

itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati

sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän

ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.

Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä,

pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten

mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman

jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta

verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka

paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette,

sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine

olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja

syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti

Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti

hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti,

sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti

niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi

vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja

valtias.

Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.

Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin

takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.

Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin,

iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.

--Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille

luvanneeksi,--sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.

--Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä

näyttelijätärtä,--sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa

ajatukseen.--Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?--sanoi

hän miehellensä.

Mies nyykäytti päätänsä.

--Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,--sanoi Nehljudof.--Olen nykyään

nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että...

--Niin istukaahan ja kertokaa.

Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.

--Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli

saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.

--Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,--sanoi Mariette

miehelleen.

--Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,--sanoi tämä

rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen

hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:--minä lähden

tupakalle.

Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin,

mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään

eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui

näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa

Nehljudofia.

Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle,

vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko

loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa

sekä miellytti että inhoitti.

Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei

tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän

ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili

tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli

täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui

satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle

oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli

kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,--jonka syytä ei

Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,--oli saada hänet

rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä

mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä,

tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.

Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään,

palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti

Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut

enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi

teaatterista.

Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan

edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän

komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä

asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon

vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat

häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti

hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja

nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista,

Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja

viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.

Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja

päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella

edes takaisin.

»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle,

kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä

edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että

tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua--niin

ota minut; jollet--niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt

ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista

tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin

rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute

saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon

ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on

haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa

voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti

myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa

aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat

hänet.--»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän,

»mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän

korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten

lankesi taikka kesti,--saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin

tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden

kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo

kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta.

Se se vasta on hirmuista.»

Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään

palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin

ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä,

vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen

lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä

tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.

Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä,

se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo

ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole

suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille

ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin

saattaneet keksiä.

Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä,

vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä

valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei

nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti

hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,--ei hän voinut olla

näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui

yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.