Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli
lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi
saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti
Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet
vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei
ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä
mies--hän väänteli hevosenkenkiä--hyväluontoinen, rehellinen, suora,
jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli
läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin
kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä
yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja
epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä
toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla,
melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla
äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta,
vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.
--Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan
sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan
samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,--huusi hän osottaen punasta
viiniä sisältävää karahvia.--Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan
perille. Annan omiin käsiin--sen teen; mutta minun mieleeni tässä
juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.
Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.
--Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta
voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.
--Jos se on neuvosi, niin menen sinne.
--Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,--kiljui
Bogatirjof,--sanoppas, häh?
--Tunnen, että alan hypnotiseerautua,--sanoi Nehljudof.
--Vai hypnotiseerautua?--toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi
nauramaan.--No kun et tahdo, niin ole ilman.--Hän pyyhki viiksensä
ruokaliinalla.--Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna
minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki
leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli
pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.--Ja nyt hyvästi,
minun on lähteminen.
--Lähdemme yhdessä,--sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin
voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen
tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.
Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin
Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä
lahkolaisten asian piti riippuman.
Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota
ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä.
Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.
* * * * *
Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies
tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan
tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen
keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi.
Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen.
Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä,
mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä
ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista
rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle.
Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt
epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu
anomus.
»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä
ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan
anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.
Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän
anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.------Nämät isät ja vaimot
nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin
kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään
epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta
mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden
jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden
jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön,
niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi:
todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut
asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.
--Hyvää päivää,--sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen
ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.
--Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman
jutun,--sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.--Ja
olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se
on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta...
Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden
liikkumattomien kasvojen naamiota.
--Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden
ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.
--Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?--sanoi Nehljudof.
--Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,--sanoi hän pannen erityistä painoa
sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen
rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.--Parasta on
että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.
Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan
katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja
sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä
varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt
tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?...
--Tässä siis olisi,--sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:--ilmoittakaa
päätökseni anomuksen tekijöille,--lisäsi hän nostaen huuliaan muka
hymyilläkseen.
--Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?--sanoi Nehljudof
ottaessaan vastaan kirjekuorta.
Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi
häntä huvittanut.
--Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita
meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus
uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin
nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.
* * * * *
Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän
herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä
sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena
katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.
--Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta
näyttää,--sanoi hän,--vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian
laita hiukan toinen.--Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää
hyvästi,--sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.
Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa
tuota kättä.
»Kansan edut»,--toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat
etusi»,--ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.
Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta,
uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti
koskea,--alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta
viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta,
murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon
onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä
toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat
loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut
perustuslakia,--selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä
ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon
ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai
harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he
häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä
rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.
Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva
akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia
julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,------. Ja
sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä
virkamiehet,--alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja
Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin
asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,--eivät ollenkaan
pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat
kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet
kaikki vaaralliset poistetuksi.
Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden
syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan
päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on
tuoreeseenkin koskeminen,--niin tässäkin rangaistiin kymmenen
vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.
Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin
yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja
selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen
hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin
yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta
että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta,
jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet
allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.