Ensimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että
hän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi
muistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut
huonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa--avioliitto
Katjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli
pilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain
keksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt.
Huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa
kuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot
syntyvät.
Huonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät
kaikki huonot teot.
Huono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta
huonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.
Toistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia
ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa.
Niin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän,
että se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja
helppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli
kuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian
kauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä
vuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä
odottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.
Tänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi
Vasilinsaarelle Shustovan luona käymään.
Shustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen
osoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten
kuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.
Vanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit
nenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä
keittoastiassa.
--Ketä haette,--kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.
Ei ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat
säikähtyneen ja iloisen ilmeen.
--Ah, ruhtinas!--huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.
--Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen
hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän
pelastajamme,--puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä
suudella.
--Eilen olin teidän luonanne,--jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä
erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,--puhui
Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän
kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin
tukkaansa.--Sisareni nimi on Kornilova,--olette varmaan
kuulleet,--lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.--Hän oli
joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.
Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen
huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä,
lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen
kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen
ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin,
nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa.
He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta
Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.
--Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka...
Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa
pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla,
harmailla silmillään vieraaseen.
--Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna
pyysi,--sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.
--Niin, minä se olen,--sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä
hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.--Tätihän se teitä niin
halusi nähdä. Täti hoi!--huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.
--Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,--sanoi
Nehljudof.
--Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,--puhui Lyydia osoittaen
pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.
--Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin
tarkastavan nuorta miestä.
Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja
kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin
ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä
valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui
ikkunalaudalle.
--Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen
häntä,--sanoi Lyydia.
Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli
vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.
--Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,--alkoi hän heti kun oli
istuutunut sohvalle Lyydian viereen.
--No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa
kohtaloansa?
--Ei hän valita,--sanoi Nehljudof,--sanoo että hänellä on olymppolainen
itsetunto.
--Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,--puhui täti
hymyillen ja pudistaen päätänsä.--Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen
olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.
--Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan
teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti
oli vangittu ilman mitään syytä.
--Niin se olikin.--sanoi täti,--se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni
oikeastaan minun tähteni.
--Eipä ollenkaan täti,--sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin
ottanut vastaan paperit.
--No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,--jatkoi
täti:--nähkääs--jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--kaikki sai
alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa
ottamaan haltuuni hänen paperinsa--mutta minulla kun ei ollut kortteeria
vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja
otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet,
olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.
--Enhän minä sanonutkaan,--lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien
suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.
--En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.
--Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun
syystäni,--sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.
--Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,--sanoi äiti.
--Miksen, minä tahdon kertoa,--sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä
enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen
ympärilleen.
--Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.
--Ei ollenkaan ... antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin
ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja
Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään
vastaamaan. Silloin tämä ... Petrof...
--Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,--lisäsi täti
selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.
--Silloin tämä,--jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,--alkoi
houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään
vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte
viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin
sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko
mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän
alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.
--Lakkaa jo puhumasta,--sanoi täti.
--Ah täti, älkää häiritkö...--ja hän nyki itseään herkeämättä
suortuvasta ja katseli ympärilleen,--ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana
päivänä saan tietää--minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli
vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,--ajattelin itsekseni. Ja se
alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa
järkeni.
--Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun
syystäsi,--sanoi täti.
--Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi.
Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta:
ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen--joku kuiskuttaa
minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut.
Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla
kuuntelematta. Tahdon nukkua--en voi, tahdon olla ajattelematta--en
sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!--puhui Lyydia yhä enemmän ja
enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa
sormestansa ja taakseen katsahtaen.
Lyydia kulta, rauhoituhan.--toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän,
mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:--se on siksi niin kauheata, alotti
hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti
seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos
huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.
--Hirttää ne roistot pitäisi,--murahti lyseolainen ikkunalta.
--Mitä sinä sanoit,--kysyi täti.
--Ei se ollut mitään ... muuten minä vaan,--vastasi lyseolainen, otti
pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.